_Elias Kålk_ tulee oikealta melun vielä kuuluessa, mutta vähitellen
hiljetessä.
_Agnes_ (itku kurkussa). Ne heittivät kivillä seinään ja ikkunankin
rikki!
_Elias Kålk_ (puoliksi itsekseen). Minä aavistan: ne nousevat meitä
vastaan kaikki. Tämä on vasta kielten myrkkyisten kähinä — — (Yltyen
raivoon.) Mutta — sen vannon, te ulkokullatut — omaan myrkkyynne pitää
teidän kuoleman.
_Agnes_ Minä pelkään — — minä pelkään. Isma on kuin vainaja kalvas. Sen
on silmissä syytös! Ja sinulla — — sinä vannot kuolemaa.
_Elias Kålk_ (lempeästi). Sinä heikkouskoinen! Ymmärrä, tyttö, sinut
tahdon pitää. Minä tahdon elää! Siksi on taistelu tarpeen. Ja sinä,
sinä rauhassa emännöitse. Ennenkuin on yö, on ympäri hiljaisuus ja
riemu meillä. Tule, sinut askareillesi saatan.
_Agnes_ (kuiskaten). Lupaa minulle: mitä ikänä pyytää Isma, salli
hänelle. (Poistuvat oikealle.)
_Ismael_ (kavahtaa seisaalleen, katsellen pelokkaana ympärilleen ). He
kuiskivat täällä — — he kiertävät varkain. (Istuutuu jälleen rahille.
Vaitiolo.) On kuin olisi kiirastorstai-ilta. Niin on raskaan äänetöntä.
Ei rukki pyöri, ei mylly käy, ei kierrä mikään ratas, ettei lisääntyisi
Kristuksen piina. (Joutuu tuskaan, käsiään ojentaen.) Ja älköön
kiertäkö konsaan, ettei liikahtaisi tuskien lähde minun rinnassani.