_Elias Kålk_ tulee oikealta. Hän on noin 30-vuotias mies. Kasvoilta
kalpea, silmillä tumma ja kulmilta musta. Ruskea tukka aaltoaa pitkinä
kiharoina. — Korkea näädännahkalakki on hänellä päässä. Hartioilla
on hieno samettipäärmeinen kauhtana, jonka vuori on ilveksennahasta.
Komeasti röyhelletty hollantilainen paidankaulus pursuaa liiveistä.
Koko vaatetus eroaa ylimyspuvusta vain siinä, että se on papillisen
tumma.
_Elias Kålk_ (katsoen lähellä Agnesta, tämän kasvoja ja olkaa, jolta
hänen ohjaava kätensä on vetänyt vaatteita alemmaksi, hurmautuen). Minä
tahdon nähdä sinut. Ja nyt minä näen — — Nyt minä näen sinun rintasi
hipiän! (Painaa Agneksen syliinsä.) Ensi kerran, sinä öitteni tuska ja
vaiva. (Suutelee, sen jälkeen hieman loitontuen.) Mitä aavistin, sen
näen minä ihanampana vielä. (Lähestyy Agnesta, joka kuin haparoiden
painuu pöydänviereiselle penkille.) Älä pakene multa! Olet rieska ja
hunaja — —
_Agnes_ Herra, tämä on synti — —
_Elias Kålk_ (suoristaa itsensä, kuin totuutena singoten). Sinä olet
synti, jonka Herra on sallinut minulle. (Kääntyen jälleen Agneksen
puoleen.) Hän nosti sinut ryysyjen alta minun silmäini eteen, kun olin
ruoskinut turhaan tätä ruumista kauan. — Kun olin turhaan valvonut yöt
ja rukoellut Herran nasiirin puhdasta voimaa, silloin kun olin matona
maassa, tulit noustessa päivän Pyhälle ehtoolliselle valmistaumaan.
Olit silmiltä puhdas, olit hipiältä kuin kellervä aamu ja ohimollasi
sininen suoni kuin lapsella viattomalla. Ja kuitenkin, kuin vaimo, kuin
Bathseba itseänsä pesevä, niin olit ihana nähdä ja vietteleväinen. —
Sen aamun jälkeen vieläkin kiduin epäilyksen tähden. Mutta kun viime
juhannuksena sinulle sakramentin annoin, silloin — — oman ruumiini
sinulle syötin ja oman vereni juotin.
_Agnes_ (kuin pyhän pilkkaa kauhistuen). Se oli Herran Jesuksen totista
ruumista ja pyhää verta korkeassa alttarin sakramentissa!
_Elias Kålk_ Olet Herralta armo. Sen tunsin silloin, hetkessä pyhässä.
(Riemullisesti katsoen Agnekseen.) Ja nyt tiedän: sinut itseeni
vihkinyt jo olen, sinä synneistä puhtain.
_Agnes_ Olen halpa ja taitamaton, senkaltaista en taida ymmärtää — —
_Elias Kålk_ Olet ymmärtävä. Nyt kuin uskovainen usko. Ja olen vievä
riemuun sinut, mun itse vihkimäni.
_Agnes_ He sanovat sitä lankeemukseksi. Ja he peljättivät vihaisin
sanoin.
_Elias Kålk_ Ketkä peljättivät?
_Agnes_ Leena Pirjetantytär ja mamselli Geila.
_Elias Kålk_ Heitä älä pelkää. Heidän vihansa ja kaiken vihan alta olen
minä sinut virvoittava. (Levittäen käsivartensa.) Tule käsivartteni
suojaan! Minä tahdon: tule itse kuin karitsa paimenen turviin — —
_Agnes_ (nousee penkiltä, mutta tuska hänet pidättää). Herra — — niin
on vaikea olo — — niin on pyörryttävää — — (Varjostaa silmiä kädellään,
katsoo kuin häikäistyneenä.) En katsoa saata, en nähdä voi — —
_Elias Kålk_ Ja kuitenkin: noin sopertamalla sen selkeästi sanot. Nyt
tiedän sen: olet minulle, Agnes, olet minulle Herran verellä valettu.
(Aikoo lähestyä Agnesta.)