Israelilaisten historian kirjoittaminen on vaikeampaa kuin minkään
muun tunnetun kulttuurikansan, koska melkein kokonaan puuttuu
sekä tämän kansan aikaisempia vaiheita koskevia samanaikaisia
asiakirjoja että kiinteitä muinaismuistoja. Israelilaisten historian
päälähteenä on siis Vanha Testamentti. Sen erinomainen uskonnollinen
ja kirjallinen merkitys tekee tämän puolen »kirjojen kirjaa» aivan
ainutlaatuiseksi kaikesta, mitä kirjoitettu on. Mutta kun tätä kirjaa
on käytettävä puhtaasti historialliseen tarkoitukseen, on siinä
niinkuin yleensäkin erotus tehtävä _ensi- ja toisenkäden lähteiden_
välillä. Edellisiin — niihin, jotka ovat luotettavien ja asiaan
perehtyneiden miesten kirjoittamia, jotka itse ovat nähneet, mitä
kertovat —, kuuluvat ennen kaikkea _profeettain_ kirjoitukset. Mitä
sitävastoin _historiallisiin kirjoihin_ tulee, on otettava huomioon,
että ne ovat syntyneet vasta juutalaisten Baabelin vankeuden jälkeen.
Ne perustuvat osittain sukupolvesta sukupolveen kerrottuihin taruihin,
osittain vanhoihin, nyt hävinneisiin lähdekirjoihin. Nämä kirjat
ovat kuningasten aikakirjoja ja muita teoksia, jotka osittain ovat
syntyneet ylistämistarkoituksessa, aivan niinkuin egyptiläiset ja
babylonialaiset voittopiirtokirjoitukset, ja sentähden toisinaan
esittävät saman tapahtuman melko eri tavalla. Naiivina aikana, jolloin
historiallinen kritiikki oli tuntematon käsite, ei ollut ketään, joka
olisi pannut pahakseen, joskin ristiriitaisia perimätaruja vallan
tyynesti esitettiin rinnakkain. Niin on kerran ollut laita kaikissa
maissa. Vanhimmat historiankirjoittamis-yritykset olivat oikeastaan
mahdollisimman lukuisain perimätietojen kokoamista ja säilyttämistä.
_Raamatun kriitillisen tutkimuksen_ päätehtävänä on ollut koettaa
selvitellä näiden erilaisten perimätietojen ja lähdekirjojen
keskinäistä suhdetta ja arvoa historiallisina lähdekirjoina. Se on
nyt runsaan miespolven ajan Vanhan Testamentin kirjoihin soveltanut
samanlaista historiallista kritiikkiä, mitä nykyajan historiantutkimus
käyttää toisten kansojen historiaa koskeviin lähdekirjoihin nähden.
Älykkäästi tutkittuaan varsinkin Mooseksen kirjoja ovat tämän alan
erikoistutkijat mielestään voineet todeta, että nämä kirjat aikojen
kuluessa ovat syntyneet useiden lähteiden yhteensovittelusta, joista
vanhimmat menevät ajassa taaksepäin aina kuningasaikaan asti, noin
vuoteen 850 e.Kr., mutta nuorimmat ovat Baabelin vankeuden ajoilta,
noin v. 500 e.Kr. Vanhin näistä lähteistä on kertomus Juudan kansan
vaiheista maailman luomisesta asti melkein kuningasaikaan saakka.
Useat Mooseksen kirjain ihanimmista kertomuksista juontavat alkunsa
tästä lähteestä. »Tämä teos» — sanoo eräs tämän alan erikoistutkija
— »tarjoaa vanhimman, taisteluintoisen ja luottamuksellisen Israelin
esityksen itsestään, ennenkuin se pienistä oloistaan joutui
suurvaltojen sotaan, ennenkuin onnettomuudet alkoivat ja saattoivat
kansan näkemään oman historiansa, tulevaisuutensa ja Jumalansa uudessa
valossa — millä käsityksen muutoksella oli niin laajakantoiset
uskonnonhistorialliset seuraukset.»
Kävisi liian seikkaperäiseksi ja vaikeaksi yrittää tässä selvitellä
kysymystä, miten on ollut mahdollista, kuten sanottu, Mooseksen
kirjoista löytää jälkiä eri lähdekirjoista. Tällainen selvittely
edellyttää välttämättömästi muun ohessa perusteellista itämaisten
kielten tuntemista. Saamme tyytyä muutamiin esimerkkeihin, joista
selviää, miten tähän tulokseen on päästy. Sekä Mooseksen kirjat että
muut Vanhan Testamentin historialliset kirjat kertovat toisinaan
itse, että ovat perustaneet kertomuksensa vanhoihin, nyt hävinneisiin
lähteisiin.[161] Monta kertaa on ollut sangen helppoa, nähdä, missä
yhteensommiteltujen eri lähteiden saumat kulkevat. Usein esitetään
nimittäin sama tapahtuma kahdella eri tavalla samassa historiallisessa
kirjassa, kuten molemmat luomiskertomukset ensimmäisessä Mooseksen
kirjassa, toinen 1. luvussa, toinen luvussa 2:4 seur., tai molemmat
kertomukset vedenpaisumuksesta, jotka ovat toisiinsa kudotut luv. 6—7,
mutta sisältävät toisistaan eroavia tietoja eläinten luvusta, jotka
Nooa otti mukaansa arkkiin, sekä siitä, kuinka kauan vedenpaisumusta
kesti. Samoin on kertomuksen laita siitä, kuinka Mooses sai faaraon
suostumaan Israelin kansan lähtöön Egyptistä, sekä itse lähdöstä ja
Punaisen meren ylimenosta. Että nämä ja muutkin kaksoiskertomukset ovat
peräisin eri lähteistä, selviää lisäksi erinäisistä, selväpiirteisistä
kielen, ajatussuunnan ym. erilaisuuksista, joita kuitenkin vain
ammattitiedemiehet pystyvät arvostelemaan, mutta jotka ovat olleet
tärkeänarvoisia eri lähdekirjojen ikää ja historiallista arvoa
määrättäessä.
* * * * *
Jos sitten käännymme niihin Palestiinan vanhimman historian
lähdekirjoihin, jotka käyvät historiallisista todistuskappaleista,
saamme ensi vilahduksen siitä El Amarna-arkistossa säilyneissä
syyrialaisten ruhtinaiden faaraolle lähettämistä kirjeistä. Näissä
kaikuu yleinen valitus siitä, kuinka beduiiniheimot ovat tunkeutumassa
Palestiinaan. Sillä kertaa _kanaanilaiset_ ovat maahan muuttamassa.
Mutta tuskin nämä olivat ehtineet asettua oikein vakinaisesti asumaan
sinne, ennenkuin heitä — 12. vuosisadalla e.Kr. — ahdistaen uhkasivat
toiset paimentolaiskansat: etelästä päin filistealaiset ja idästä
_israelilaiset_. Ja tuskin taas nämä ovat ehtineet asettua pysyväisesti
asumaan Palestiinaan, ennenkuin he vuorostaan saavat otella toisten
ahdistavain erämaanheimojen kanssa: moabilaisten, ammonilaisten,
midianilaisten, amalekilaisten y.m. Loppumattomiin jatkuvaa satua
hedelmällisestä maasta, joka vastustamattomasti houkuttelee luokseen
erämaan lapsia. Ja tästä alati jatkuvasta olinpaikan vaihdosta on
Israelin vaellus vain osa; toiset kansat ovat käyneet edellä ja toiset
seuranneet jäljessä.
Kun israelilaiset valloittivat »Kanaaninmaan», asui siinä korkealla
sivistysasteella olevia kansoja. Kanaanilaiset — joiksi heitä
tavallisesti nimitetään — eivät kuitenkaan muodostaneet yhtenäistä
kansakuntaa, vaan olivat kirjavaa sekoitusta eri heimoista, joista
kumminkin ainakin useimmat, samoinkuin uudet anastajat, näyttävät
kuuluneen seemiläiseen rotuun.
On aivan luonnollista, etteivät nämä kansat olleet voineet jäädä
osattomiksi naapurimaan Egyptin ja yleensä Etu-Aasian rikkaasta
kulttuurikehityksestä, kun ottaa huomioon, että Niilin ja
Eufrat-Tigriksen varsilla olevien kahden suuren kulttuurimaan välisen
kauppavaihdon täytyi tapahtua Syyrian kautta, ja että Syyrian
rannikkokaupungit olivat Mesopotamian ja Välimeren itäosan saarten
välisen tavaranvaihdon tuonti- ja vientisatamina.
Tästä rauhallisesta kanssakäymisestä mahtavain naapurikansani
kanssa Syyrian kansat saivat kuitenkin kokea vähemmän miellyttäviä
seurauksia. Heidän maastaan aiheutui riitaisuuksia sekä
assyrialais-babylonialaisten suurkuninkaiden ja Egyptin faaraoiden että
myöskin, kuten edellä olemme nähneet, heidän itsensä ja heettiläisten
välillä. Houkuttelihan nimenomaan Syyrian oma pikkuvaltioiksi
pirstoutuminen valloitushaluisia naapureita sekaantumaan
pikkuruhtinaiden keskinäisiin väleihin.
Sanalla sanoen: jouduttuaan kosketuksiin suurten naapurikansat kanssa
Syyria pääsi osalliseksi niiden kokemuksiin niin hyvin rauhallisesta
sivistyksestä kuin sotataidosta, ja täällä syntyi siis _sekakulttuuri_,
jota oppilaat sitten erinäisissä kohdin osittain edelleen kehittivät,
osittain vuorostaan välittivät Euroopan kansoille. Todistuksena
egyptiläisestä vaikutuksesta ovat ne suuret määrät egyptiläisiä
koristeita ja varsinkin kuoriaisia, jotka muinaistutkijat ovat
kaivaneet esiin Palestiinassa. Ja babylonialaisesta vaikutuksestahan
puhuu tuo hämmästyttävä tieto, jonka El Amarnan ja Bogasköin
löydöt taannoin antoivat, että kaikki Palestiinan pikkukuninkaat
ulkomaankirjeenvaihdossaan Egyptin faaraoiden ja heettiläisten
kuninkaiden kanssa käyttivät nuolenpääkirjoitusta. Ja vielä enemmän
sanoo meille samankaltainen vaikka melkoista pienempi Palestiinassa
tehty arkistolöytö, jonka avulla on saatu todetuksi, että nämä
pikkukuninkaat keskinäisessä kirjeenvaihdossaankin käyttivät babylonian
kieltä.
Ja babylonialaista vaikutusta erittäinkin _israelilaisiin_ todistaa
ennen kaikkea juutalaisten patriarkkain historia. Olihan heidän
»kantaisänsä» Aabraham babylonialainen, kotoisin Kaldean Urista, joka
oli kuun jumalan ikivanha palvontapaikka. Täällä hän eli Hammurapin,
Raamatun Amrafelin, aikaan. Aabraham oli siis perinyt babylonialaisen
uskonnon ja viisausopin, mutta sai aikaa myöten ympäristönsä uskosta
eriävän, oman uskontonsa; ja saadakseen pitää uskontonsa rauhassa hän
lähti toiseen maahan.
Toisen Mooseksen kirjan sisältämät israelilaiset lainkäskyt osoittivat
myöskin monessa kohden huomattavaa yhtäpitäväisyyttä Hammurapin
lain kanssa. Tarvitsee vain ajatella hyvitysperiaatetta »silmä
silmästä, hammas hampaasta». Myöskin näiden lakikokoelmain yksityiset
lainkäskyt ovat läheistä sukua sekä sisällöltään että keskinäiseen
järjestykseensä nähden. »Tämä yhtäpitäväisyys», sanoo eräs etevä
Israelin historian tuntija, »ei voi olla tilapäistä. Selitys on
todennäköisesti etsittävissä siitä, että Israel oli Kanaanissa
tutustunut babylonialaiseen oikeuteen ja mukaillut sitä.» Hammurapin
laki edellyttää kuitenkin korkeampaa maallista kulttuuria kuin
Mooseksen laki sekä lujaa valtiojärjestystä, jotavastoin Israelin
vanhin lakikokoelma todistaa korkeampaa uskonnollista kehitystä.
Assurbanipalin kirjastosta olemme myöskin voineet saada tietoomme, että
läheistä yhtäläisyyttä on olemassa toiselta puolen babylonialaisten
ja toiselta puolen heprealaisten luomis- ja vedenpaisumuskertomusten
välillä. Kaikki viittaa siihen, että heprealainen tulvakertomus on
babylonialaisen tarun muunnos monoteistiseen suuntaan, ja ne osoittavat
ihmeteltävää yhtäläisyyttä yksityiskohdissakin.
Kun nykyisin jo eri tahoilta on koottu joukko vastaansanomattomia
todisteita siihen, että vilkas liikeyhteys on ollut olemassa vanhan
Idän kaikkien kansakuntien välillä, on päästy siitä väärästä
käsityksestä, että kukin näistä kansoista on muodostanut oman suljetun
maailmansa, jonka rajoissa omaperäinen kulttuuri on kehittynyt saamatta
vaikutusta muualta. Eikä Juudan kansa tee poikkeusta säännöstä.
Varmana on pidettävä, että israelilaiset jo ammoin ovat olleet
_egyptiläistenkin_ vaikutuksen alaisina, koskapa he kauan aikaa
ennen Palestiinaan tuloaan oleskelivat faaraoiden maassa.[162] Mutta
he olivat kaikissa tapauksissa aineelliseen kulttuuriin nähden
alemmalla kehityskannalla kuin kanaanilaiset. He olivat siihen aikaan
paimentolaiskansaa, joka oli riippuvainen laidunmaiden saannista;
ja kerran, katovuoden sattuessa, he pyrkivät Egyptiin, jossa oli
enemmän laidunta ja viljaa saatavissa. Gosenin maa, johon he saivat
asettua asumaan, oli varsinaisen Egyptin ja Siinain niemimaan välinen
raja-alue. Että, faarao israelilaisille luovutti tämän itäisen
suistomaan rikkaat ruoholaitumet, ei varmaankaan riippunut yksinomaan
hänen hyvyydestään. Ehtona oli luultavasti, että israelilaiset
antautuivat Egyptin yliherruuden alaisiksi ja näin ollen joutuivat
muodostamaan hyödyllisen puskurivaltion Egyptin ja idässä liikkuvien
kiusallisten beduiinijoukkueiden välille.
Kauan on suurella mielenkiinnolla odotettu, että muinaistutkijain
Egyptissä suorittama työ antaisi joitakin tietoja Israelin lapsista
ja heidän orjuudestaan Egyptin maassa. Tutkimukset ovat olleet
perusteelliset. Tulos ei ole ollut runsas, mutta silti jotenkin
ratkaiseva.
Muistamme toisen Mooseksen kirjan ensimmäisessä luvussa olevan
kertomuksen, kuinka faarao rasitti Israelin lapsia orjuudella. »Ja
heidän täytyi rakentaa faaraolle varastokaupungit Pitom ja Ramses.»
Pitomin kaupungin näkyy muuan etevä egyptologi kaivauksillaan
onnistuneen löytämään. Hän arvelee myöskin parin piirtokirjoituksen
nojalla voineensa todeta sen Ramses II:n rakentamaksi. Edelleen
hän luuli löytäneensä siellä suurten vilja-aittojen rauniot, mutta
toiset ammattimiehet epäävät jyrkästi hänen johtopäätöksensä tässä
kohdin ja selittävät niiden olevan linnoitusten raunioita. Oli miten
oli, todennäköisistä arkeologisista tuloksista on yleensä tehty se
johtopäätös, että sortajafaarao oli Ramses II. Toisen Mooseksen kirjan
kertomuksen mukaan hänen poikansa ja seuraajansa Merenpthah, joka
hallitsi 1225—1215 e.Kr., siis varmaan oli se faarao, joka paadutti
sydämensä eikä tahtonut päästää Israelin lapsia luotansa, ennenkuin
Herra Mooseksen kautta oli lähettänyt kymmenen maanvaivaa Egyptiin.[163]
Kaikki näytti siis olevan historiallisesti hyvin selvitettynä.
Silloin tuli v. 1896 uusi hämmästyttävä tieto: Flinders Petrie oli
löytänyt kuningas Merenpthahin voittoja ylistävän piirtokirjoituksen,
jossa »Israel» mainitaan _Palestiinassa_ asuvaksi! Kuinka tämä
ristiriitaisuus on selvitettävissä? Todennäköisin niistä teorioista,
joita tässä tarkoituksessa on esitetty, on se, ettei koskaan koko
Israelin kansa, vaan ainoastaan osa, ensi sijassa Raakelista
polveutuva, nimittäin Joosefin ja Benjaminin heimot, ole Egyptiin
lähtenyt. Useimmat n.s. Lea-heimoista, joiden yleensä oli ollut tapana
kulkea toisia teitä kuin Raakel-ryhmän, olisivat sitävastoin jääneet
Palestiinaan.
Raamatullisen arkeologian erikoistuntijain keskuudessa on kuitenkin
olemassa toinen, vahvasti edustettu suunta, jonka mukaan Israelin
lapset olisivat oleskelleet Egyptissä kaksi vuosisataa aikaisemmin,
Amenhotep III:n ja Ekhnatonin päivinä. Tämän olettamuksen yhteydessä
on noussut tuo mielenkiintoinen kysymys, missä määrin Ekhnatonin
monoteistiset pyrkimykset ovat voineet vaikuttaa israelilaisiin.
Jos kuitenkin ensin mainittu teoria pitää paikkansa, niin
Raakel-heimot olivat sen kehityksen kannattajia, mikä teki Israelin
kansasta maailmanhistoriassa ensimmäisen, joka antautui yhden ainoan
kaikkivaltiaan jumalan palvontaan. Sillä juuri nämä heimot ne siinä
tapauksessa Mooseksen johdolla ihmeellisellä tavalla pelastuivat
Punaisen meren yli mennessään. Luoteen ja myrskyn yhteisvaikutus
Voi olla selityksenä. Vielä ymmärrettävämmäksi käypi tapahtuma, jos
olettaa, että Israelin lasten kulku kävi niiden matalien rämeiden ja
pienten järvien kautta, jotka siihen aikaan olivat varsinaisen Punaisen
meren jatkona ja täyttivät osan nykyistä Suezin kannasta.
Siitä hetkestä asti, jolloin israelilaiset niin ihmeellisellä
tavalla pelastuivat ja meri nieli heitä takaa-ajavan egyptiläisen
sotajoukko-osaston — sillä suurempi kuin osa siitä tämä ei liene
voinut olla —, olivat he sisimmässään vakuutettuja siitä, että Jahve
oli Israelin auttaja ja suojelija. »Tämä hetki on», sanoo muuan
etevä juutalaisten historian tutkija», tehnyt Israelin kansaksi,
eikä Israel koskaan ole unohtanut sitä.» Tämä ihmetyö teki kansan
alttiiksi Mooseksen uskonpuhdistustyölle, joka »antoi Israelin
heimoille, valtiollisen yhteyden sijaan, _uskonnollisen yhdyssiteen_
niin lujan, että se säilytti Israelin läpi kaikkien maallisten ja
hengellisten ahdistusten.» Mutta välittömästi on Mooses — yllä
esitetyin edellytyksin — toiminut vain Raakel-heimojen keskuudessa, ja
vasta niiden välityksellä hänen aatteensa levisivät Kanaanissa asuvien
israelilaisten keskuuteen.
* * * * *
Kun israelilaiset tunkeutuivat Kanaaniin, heidän ei onnistunut päästä
koko maan herroiksi. Useat kaupungit, m.m. Jerusalemin luja linna,
jäivät kanaanilaisten haltuun. Lopuksi kanaanilaiset ja israelilaiset
tekivät liiton keskenään ja asuivat sitten rauhallisesti vierekkäin.
On aivan luonnollista, että asiain niin ollen israelilaiset joutuivat
sen kansan aineellisen kulttuurin vaikutuksen alaisiksi, johon he nyt
osittain sulautuivat.
Israelin _valtakunnasta_ ei vielä voi puhua. Nyt ainoastaan
joukko siihen asti paimentolaisina eläneitä erämaan heimoja on
muuttumaisillaan vakinaisesti asuvaksi, maataviljeleväksi ja
kauppaaharjoittavaksi kansaksi. Heidät koossapitävä side on enemmän
uskonnollista kuin valtiollista laatua. Mutta kanaanilaisten
epäjumalanpalvelus uhkasi alati katkaista tämän siteen, ja yhtenänsä
kuulee Vanhassa Testamentissa kerrottavan Jahvesta luopumisesta
ja kääntymyksestä Baalin ja Astarten hekumalliseen ja lihalliseen
palveluun. Ajan pitkään voitti kuitenkin Jahveopin sisäinen voima
kiusauksen palvella muita jumalia.
Mutta kaikki laajasuuntaiset aatteelliset yhtymispyrinnöt vaativat
tässä matoisessa maailmassa ulkonaisen järjestyksen tukea. Tämä
saavutettiin vasta kuin _Saul_ valittiin kuninkaaksi ja maa sai
monarkkisen hallitusmuodon. Saul on persoonallisesti onneton ihminen,
disharmoninen luonne, jonka koko elämä oli ainaista suurta tragediaa.
Hänen hallituksensa oli taistelua »Jahven lähettämää pahaa henkeä» ja
filistealaisia vastaan, jotka ryöstäen ja hävittäen samoilivat Israelin
maassa. Taistelussa heitä vastaan Saul kärsi niin musertavan tappion,
että hän epätoivoisena surmasi itsensä syöksymällä omaan miekkaansa.
Hänen seuraajansa _Daavid_ oli suuripiirteinen sankarikuningas,
mies, jonka luonteessa jalot ja tympäisevät ominaisuudet olivat
yhdistettyinä. Hänen valtaistuimelle noustessaan, joka tapahtui v:n
1000 vaiheilla e.Kr., alkoi valtiollisten suurvaltapyrkimyksien aika
valloitussotineen, jotka olivat luoda uuden syyrialaisen suurvallan
heettiläisvaltion tilalle.
Kuningas Daavidin työtä jatkoi hänen poikansa, loistonhaluinen,
viisaudestaan ja kallisarvoisista rakennuksistaan tunnettu _Salomo_,
joka rakennutti Jerusalemin temppelin ja itselleen komean palatsin. Hän
solmi ystävyysliiton Egyptin kuninkaan kanssa ja nai faaraon tyttären.
Hän lähetti kultamaahan Ofiriin[164] kauppalaivoja, jotka palasivat
sieltä lastattuina kullalla, hopealla ja jalokivillä, kallisarvoisilla
puulajeilla, norsunluulla ja apinoilla.
Mutta hänen loistonhalunsa kysyi rahoja, ja rakentamishimoaan
tyydyttääkseen hän rasitti kansaansa pakkotyöllä. Hänen
kuningaskuntaansa alkoi ilmaantua itämaisen itsevaltiuden piirteitä.
Israelin kansassa heräsi yleinen halu luoda niskoiltaan »raskas ies».
Salomon kuoltua valtakunnan pohjoisosien heimot nousivat kapinaan hänen
poikaansa vastaan ja perustivat v. 930 vaiheilla Egyptin suojaamina
itsenäisen valtakunnan. Siten pirstoutui Palestiina eteläiseen Juudan
ja pohjoiseen Israelin valtakuntaan, ja ainiaaksi oli päättynyt
kehittyminen syyrialaiseksi suurvallaksi, jonka Daavid oli pannut
alulle. Israelin historia on siitä lähtien melkein lakkaamaton
sarja hovijuonia, sotilaskapinoita ja murhia. Valtakunnan monista
kuningassuvuista vain pari hallitsee kahta sukupolvea kauemmin.
Valtiollisella alalla israelilaisilla ei siis koskaan ollut tärkeätä
tehtävää. Heidän maailmanhistoriallinen merkityksensä liikkuu alalla,
joka ei ole tästä maailmasta.
Israelin valtakunnan hajottua ei yksikään syyrialainen valtio kyennyt
vastustamaan niitä mahtavia valloittajia, jotka ennen pitkää siihen
asti vaarattomasta Assyriasta loivat valtatekijän. Assurnasirpalista
alkaa heidän kauhistuttava sarjansa, miespolvea myöhemmin kuin
Israelin valtakunnan hajoaminen. Vuonna 722 antoi Sargon II Israelin
valtakunnalle kuoliniskun. Varakkaat ja johtavat kansanluokat vietiin
assyrialaisen tavan mukaan Assyrian valtakunnan eri seutuihin, ja
assyrialaisia ja babylonialaisia asetettiin siirtolaisina vangittujen
tilalle.
Etäisen ja suojatun asemansa turvin Juudan valtakunta sai säilyä
vuoteen 586 e.Kr., jolloin Nebukadnessar teki lopun siitä. Hän
valloitti Jerusalemin ja poltti koko kaupungin ynnä sen ihanan
temppelin. Eloon jääneistä asujamista varakkaammat vietiin Baabelin
vankeuteen, mutta enemmistönä oleva köyhälistö sai jäädä paikoilleen.
Siihen loppuu Israelin kansan poliittinen satu. »Sen hillitön,
tulinen vapaudenrakkaus on» — sanoo sen historian syvällisin
tutkija — »kukistanut sen. Tämäpä juuri kaikiksi ajoiksi takaa
tälle kansalle myötätuntoisuutemme. Jos Israel olisi ymmärtänyt
vapaaehtoisesti alistua vieraan hallittavaksi, niin se olisi säästynyt
viimeiseltä onnettomuudelta. Israelin poliittinen perikato oli
kuitenkin vain näennäisesti itse kansan perikato. Tämä kansa ei ole
kuollut sukupuuttoon, mutta se on juureton.» Ja eräs etevä Israelin
historian tuntija sanoo: »Tällä kansalla ei koskaan ole ollut aikaa
tai tilaisuutta katsoa mukavuuttaan tässä maailmassa tai kehittyä
suurvallaksi — on epävarmaa, kuinka silloin sen aatteellisen tehtävän
olisi käynytkin. Se sai kodikseen maan, missä se ei koskaan oikein
voinut päästä rauhaan, maan, missä kaksi maanosaa ynnä sen ajan
etevimmät kulttuurivallat kohtasivat toisensa, ja josta ei ollut pitkää
matkaa kolmanteenkaan maanosaan — jotta, kun aika oli täytettyjä
henkinen hedelmä kypsynyt, tämä voisi tulla niin monen omaksi kuin
suinkin mahdollista.»
Vastoinkäymisen ja häväistyksen aika koitui sekä Israelin että
Juudan jaloimmille hengille uskonnolliseksi puhdistukseksi. Pelko,
että mahtavampien kansojen jumalat houkuttelisivat puolelleen
Jahven kansan, saattoi Mooseksen uskon etevimmät kannattajat
järjestymään _profeettakunnaksi_, jonka tarkoituksena oli puolustaa
sitä vieraita jumalia vastaan. Näiden yhtymäin jäsenet nimittivät
itseään »profeettain pojiksi» ja perustivat siirtoloita kansan
keskuuteen. Profeettain kerrotaan vanhempina aikoina suurin
joukoin kulkeneen ympäri vuoristoissa, haltioituneina laulaen ja
tanssien. Heidän edellään kaikui huilujen, harppujen ja rumpujen
pärisevä musiikki. Tämän vaikutuksesta he vaipuivat uskonnolliseen
hurmostilaan, heidät valtasi »Jahven henki», he ennustelivat ja
saarnasivat pyhää sotaa Israelin vihollisia ja sortajia vastaan.
Tuotattihan suuri profeetta Elisakin harpunsoittajan, kun kuningas
Josafat kysyi häneltä neuvoa. »Tuokaa minulle harpunsoittaja», hän
sanoi. »Ja kun soittaja soitti, tuli Herran käsi hänen päällensä.
Hän neuvoi kuningasta kaivauttamaan kaivoja erämaahan vedenpuutteen
torjumiseksi. Ja katso: ne täyttyivät vedellä. Mutta Elisan aikana
profeettaliike oli jalostunut, ja sitä kannattivat miehet, jotka
siveellisessä voimassa olivat edelläkävijöitä. Järjestymättöminä
joukkoina kiertelevien ja hurmaantuneiden haaveksijoiden sijaan oli,
kuten mainittu, tullut järjestyneitä profeettakuntia, joiden jäsenet
elivät enemmän tavallisten ihmisten tavalla, muodostivat perheitä
ja viljelivät maatansa, mutta saivat osittain ylläpidokseen lahjoja
kannattajiltansa, joihin he suuresti vaikuttivat. Myöhempien aikojen
kristittyjen erakkojen kaltaisia askeetteja he siis eivät olleet, mutta
heidän joukossaan on tavattavissa sellaisia maailmankieltäjätyyppejä
kuin Elia, taistelijahahmo, joka on henkistä sukua kansan
lapsuudenaikaiselle Moosekselle. Elia on puettu parkitsemattomasta
nahasta valmistettuun viittaan, hänellä ei ole kiinteää asuntoa, hän
oleskelee enimmäkseen erämaassa ja sukeltaa äkkiarvaamatta esiin
milloin missäkin Herran lähettämänä salamana. Samanlaista elämää
viettää hänen seuraajansa Elisa, joka Elian kutsusta jättää härkänsä
auran eteen ja sitten vetäytyy pois vuorten rotkoihin ja onkaloihin.
Hän ei arastele sanomasta totuuden rankaisevia sanoja jumalattomille,
olivatpa ne vaikka kuninkaita tai kuningattaria, jotka rikkovat Jahven
käskyjä vastaan.
Valtavin profeettailmestys on Jeremia, muinaisuuden ehkä mahtavin
persoonallisuus — käyttääksemme Schückin sanoja —, tuo suuri
mietiskelijä sanomattomine suruineen, rikkaine, itseensäsulkeutuneine
sielunelämineen, tuo jalo, vakavan miehuullinen erakko, joka taistelee
kaikkia vastaan ja on kaikkien vainoama, mutta täynnä palavaa
rakkautta sitä kansaa kohtaan, johon hän kuuluu. Kun hän oli vaipua
epätoivon syvyyteen, hän löysi pelastuksensa antautumalla kokonaan
Jumalalle, jonka tahdon tulkitsijaksi hän tunsi itsensä. Tästä hetkestä
asti kimmoavat vihan ja vainon nuolet tylpistyneinä takaisin hänen
sielustaan.»
»Kolmea suurta juutalaista profeettaa Jesajaa, Jeremiaa ja Hesekieliä
voipi verrata», sanoo filosofi Schneider, »kolmeen uskonpuhdistajaan:
voimakkaaseen Lutheriin, persoonallisesti hienoon Zwingliin ja suureen
systemaatikkoon Galviniin. Voi tehdä yksityisseikkoihin asti meneviä
vertailuja ja selittää kaikki, mikä heidät erottaa toisistaan,
ulkonaisista seikoista, ennen kaikkea syntyperäisistä taipumuksista
johtuvaksi.» Jeremialta puuttuu Jesajan uskonvarmuutta; hän on
kriitillinen ja epäileväinen itseään kohtaan, enemmän huolestunut kuin
innostunut. »Hänen kiihkoisan toivottomuutensa ilmaukset ja Jumalalle
kohdistetut hartaat rukouksensa, joilla profeetta saavuttaa sisäisen
tasapainonsa, ovat ylevintä, mitä ihmiset ovat luoneet.» — Hesekiel
on suuri systemaatikko. Hän on kokonaan ajattelija, runoillessaankin.
Hän on syvien rivien juutalaisen uskonnon luoja; hän on kaikkien
kirjanoppineiden isä.
* * * * *
Kun hallitsijat ja kansat eivät paranna itseään, profeetat ennustavat
valtakunnan häviötä Jumalan rangaistuksena Baalinpalveluksen
kauhistuksista, mahtavien ylellisyydestä ja siveettömyydestä ja heidän
epäinhimillisestä tavastaan kohdella köyhiä. Niinpä sanoo profeetta
Aamos:
»Voi suruttomia Sionissa
ja levollisia Samarian vuorella,
noita ensimmäisen kansan mainittavimpia!
Voi teitä, jotka makaatte norsunluisilla vuoteilla
ja venytte leposohvillanne,
syötte karitsoita lammaslaumasta
ja vasikoita karsinasta,
jotka harpun soidessa laulatte joutavia,
jotka juotte viinimaljoista
ja parhaimmalla öljyllä voitelette itsenne,
mutta ette murehdi Joosefin vammaa!
Sentähden saavat he nyt mennä vankeuteen vangittujen etupäässä;
silloin lakkaa loikoilijoiden rähinä.»
Ja voimakkaan kehoittavin sanoin Jesaja sinkoaa tämän rangaistustuomion:
»Ja he menevät kallion koloihin ja maan kuoppiin
Herran peloittavaa voimaa ja korkeata valtasuuruutta piiloon,
kun hän nousee peljättämään maata.
Sinä päivänä ihmiset heittävät hopeajumalansa ja kultajumalansa
joita ovat tehneet itsellensä kumarrettaviksi,
myyrille ja yököille.
— — — — —
Herra käy tuomiolle
kansansa vanhimpien ja sen ruhtinasten:
’Te, te olette viinimäen raiskanneet,
kurjien ryöstö on teidän huoneissanne.
Mikä teillä on, kun te minun kansaani survotte
ja köyhien kasvot jauhatte?' sanoo Herra, Herra Sebaot.
Ja Herra sanoo: »Koska Siionin tyttäret kopeilevat ja käyvät kaula
kenossa ja heittävät silmäniskuja ja tepsuttaen käydä astuskelevat ja
jaloissansa solkia soittavat, on Herra tekevä Siionin tyttärien päälaen
rupiseksi ja paljastava heidän häpynsä. Ja löyhkä on oleva hyvän hajun
sijassa ja nuora vyön sijassa ja käherretyn tukan sijassa kaljupää ja
vannevaatteen sijassa ahdas säkki; arpi kauneuden sijassa.»
Samalla kuin julistavat rangaistustuomiotansa, profeetat kehittävät
kansansa jumalakäsitteen yhä korkeampaan täydellisyyteen. Profeettain
Jahve ei ole kauhistava, oikukas hallitsija, jota on rukouksin ja
uhrein lepytettävä; hän on vanhurskas ja rakkaudesta rikas Jumala, joka
myöskin ihmisiltä vaatii oikeamielisyyttä, lempeyttä ja rakkautta. Tämä
ylevä uskonnollinen ja siveellinen käsitys kohtaa meitä seuraavissakin
profeetta Aamoksen sanoissa:
»Minä vihaan, inhoan teidän juhlianne enkä mielisty juhlakokouksiinne.
Sillä jos te tuottekin minulle polttouhrinne ja ruokauhrinne, niin
eivät ne minulle kelpaa, enkä minä tahdo nähdä syöttövasikoista
tekemiänne kiitosuhreja.
Poista minusta virsiesi pauhu, en minä tahdo kuulla kanteleittesi
soittoa.