Verrattomasti korkeammalle tasolle kuin milloinkaan muulloin kohoaa
babylonialais-assyrialainen kirjallisuus muutamissa katumuspsalmeissa,
jotka on löydetty Assurbanipalin kirjastosta. Ne muistuttavat toisinaan
aivan hämmästyttävästi Vanhan Testamentin psalmeja. Persoonallinen
synninhätä ja syyllisyydentunto ilmaiseikse näissä sydäntävihlovalla
tavalla. On kuulevinaan niissä Vanhan Testamentin profeettojen ja
psalminlaulajien mahtavana kaikuvan äänen. Eräs kaikkein ylevimmistä
kuuluu jättämällä pois osan kerroista ja kaavamaiset käänteet
seuraavasti:
»Oi Herra, monet ovat minun syntini, suuret minun rikkomukseni.
Minä rukoilin apua, mutta ei kenkään ojentanut minulle auttavaa
kättä.
Minä itkin, mutta kukaan ei rientänyt rinnalleni.
Minä päästin kuuluville valitushuudon, mutta kukaan ei kuullut minua.
Tuskaisa on oloni; surun valtaamana luon katseeni maahan.
Ihmiset ovat paatuneita, kellään ei ole ymmärrystä.
Niin monta kuin heitä onkin — kukapa heisiä tietää jotakin?
Kukaan ei ymmärrä, tekeekö hän oikein vai väärin.
Laupiaan jumalani puoleen minä käännyn korkealla äänellä
huutaen häntä avukseni.
Oi Herra, älä hylkää palvelijaasi!
Hän makaa loassa — ojenna hänelle kätesi!
Synti, minkä olen tehnyt, käännä parhaaksi!
Rikoksen, minkä olen tehnyt, vieköön tuuli mukanaan!
Kaikki minussa piilevä paha riisu minulta kuni vaatteet!
Oi jumalani, olivatpa syntini seitsemän kertaa seitsemän,
niin vapahda minut niistä!
Oi jumalattareni, olivatpa syntini seitsemän kertaa seitsemän,
niin vapahda minut niistä!
Valtavia ovat myös muutamat valitusrunot sairaudesta,
vanhuudenheikkoudesta ja muusta surkeudesta, joka ihmistä kohtaa.
Kauneimman ja omintakeisimman niistä on jättänyt jälkeensä
babylonialainen Job, joka siinä on esittänyt mietiskelyitänsä ihmisen
kärsimyksen arvoituksesta. Sen nimenä on »_Valitusruno vanhurskaan
miehen kärsimyksistä_». — »Kielensä kauneudessa, ajatustensa
syvyydessä, siveellisessä vakavuudessaan ja varsinkin loppusanojensa
valtavuudessa, jotka ilmituovat varman pelastuksen toivon, tämä
runo kuuluu koko maailmankirjallisuuden ylevimpiin», sanoo eräs
assyrialaisbabylonialaisen kirjallisuuden etevä tutkija.
Me tunnemme tämän runon pääasiallisesti Assurbanipalin kirjaston
jäljennöksistä, mutta on paljon sisäisiä todistuksia siitä, että runo
— huolimatta korkeasta esteettisestä ja siveellis-uskonnollisesta
tasostaan — on paljon vanhempi Assurbanipalin aikaa. Aivan viime
aikoina onkin löytynyt melkoista vanhempi jäljennös eräästä toisesta
Babylonian kaupungista.
Tekijän sanotaan olleen Babylonian kuningas. Runoelman kannattava
pohja-ajatus on, että vanhurskaankin kärsimykset palvelevat jumaluuden
ylistystä. Se kuuluu näin:
Korkean iän olen saavuttanut;
yli rajan olen käynyt.
Minne kääntynenkin,
vaikeata, vaikeata on.
Huoli on alinomainen;
menestystä en tunne.
Kun huusin jumalaani,
ei hän kääntänyt kasvojansa puoleeni.
Kun kutsuin jumalatartani,
ei hän päätänsä kohottanut.
Merkkienselittäjä ei tulkinnut
ennustuksillansa tulevaista;
uhreilla ei hankkinut
tietäjä minulle sovitusta.
Kun etsin merkkienselittäjän,
ei hän antanut minulle selitystä;
loitsija ei taikakeinoillaan
kirvoittanut kiroustani.
Kuinka nurjaa onkaan kaikki
tässä matoisessa maailmassa!
Kun katsoin taakseni,
näin ahdistuksen minua vainoavan.
Aivan kuin en uhria
jumalalleni olisi antanut
tai aterian aikana
jumalatartani huutanut,
en kasvojani maahan luonut
en tomuun langennut,
aivan kuin se,
kenen suuhun
rukous on takistunut,
jolle jumalanpäivää ei ole
ja jolta jumalain juhla on unohtunut,
aivan kuin se,
joka oli välinpitämätön
eikä jumalain käskystä välittänyt,
jumalanpelkoa ja kunnioitusta
ei väellensä opettanut,
ei jumalaansa rukoillut,
hänen ruokaansa nautitsi,
jumalattarensa hylkäsi
eikä hänelle juomauhria vuodattanut,
kuin se, joka kunniata saaneena
herransa unohti,
mahtavan jumalansa nimeä
kevytmielisesti mainitsi —
sellaiselta minä näytin.
Ja kuitenkin ajattelin ainoastaan
rukousta ja avuksihuutoa;
rukous oli sääntöni,
uhri minun tottumukseni.
Jumalten päivä
oli minun sydämeni halu;
jumalattaren päivä
oli rikkauteni ja voittoni.
Jumalten kuninkaan juhliminen
oli minun iloni;
hänen ylistämisensä
oli minun nautintoni.
Minä opetin maatani
kunnioittamaan jumalan nimeä;
jumalattaren nimeä kunnioittamaan
opetin minä kansani.
Kuninkaan kunnioitusta
teroitin minä heille,
palatsin kunnioitusta
opetin minä kansalle.
Minä luulin, että jumalalle
tällainen oli otollista!
Mutta mikä ihmisestä on hyvää,
se jumalalle on pahaa;
mikä hänestä on halpaa,
se jumalalle on mieleen.
Kuka voi ymmärtää,
mitä jumalat taivaassa harkitsevat?
Jumalan suunnitelmat ovat pimeyden peitossa,
kuka käsittää niitä?
Kuinka lyhyellenäkevät ihmiset
voivatkaan käsittää jumalan teitä?
Ken illalla vielä eli,
oli aamulla kuollut.
Äkkiä joutui hän tuskiin;
hetkessä oli hän lyöty.
Toisen kerran
laulaa ja soittaa ihminen;
tuossa tuokiossa hän jo
ulvoen itkee.
Kuin päivä ja yö
vaihtuu ihmisten mieli.
Nälissänsä
he ovat kuin kuolleet;
kylläisinä
he ovat mielestänsä kuin jumala.
Jos heille käy hyvin,
niin he puhelevat
taivaaseen noususta;
multa vaikeuksissa
he haastelevat
manalle menosta.
— — —
Vankilaksi on
taloni minulle tullut;
lihani kahleissa
ovat minun käsivarteni.
— — —
Ruoskalla on vainoojani lyönyt minut
haavoja täyteen;
sauvallansa hän on minut lävistänyt —
pisto oli kauhea.
Kaiken päivää
vainooja minua ahdistaa;
yöllä hän ei anna
minun hetkeäkään hengähtää.
Tuskissa olen kiemurrellut,
niin että jäseneni ovat kuin ruhjotut;
minun lihakseni ovat irtirevityt,
ne ovat — — —.
Vuoteellani
minä vyöhkyröin kuin härkä,
kuin lammas
oman likani tahraamana.
Minun kuumeeni tuskia
eivät loitsijat käsittäneet;
minun ennemerkkejäni
eivät merkinselittäjät ymmärtäneet.
Ei voinut loitsija
torjua sairauttani,
eikä sairasteluni loppua
ennustaja ilmoittaa.
Ei auttanut minun jumalani,
ei tarttunut minua käteen;
ei armahtanut minua jumalattareni,
ei hän astunut rinnalleni.
Avattu oli jo hauta
maahanpanijaiset valmiit;
ennenkuin olin kuollut,
valitusvirret kaikuivat.
Koko minun maani huusi:
»Miten onkaan hän tuhottu!»
Vihamieheni kuuli sen —
hänen kasvonsa kirkastuivat,
kadehtijani sai sen tietää,
hänen mielensä riemuitsi.
Tiedän kuitenkin päivän,
jolloin kyynelistäni on tuleva loppu,
jolloin suojelushenkieni joukossa
minua kunnioitetaan kuin jumalaa.»
Kun syventyy tähän murtuneen sydämen syvien tunteiden todistukseen,
on taipuvainen vetämään siitä liian kauas kantavia johtopäätöksiä
babylonialaisten uskonnollisesta kannasta. Mutta yhtä vähän kuin
Ekhnatonin Atoninhymni kelpaa egyptiläisten uskonnollisen käsityksen
tai Platonin dialogit kreikkalaisen kansanuskon mittapuuksi, yhtä
vähän saa babylonialaisista katumuspsalmeista tehdä johtopäätöksiä
babylonialaisten uskonnollisesta kannasta yleensä. Kaikkien kansojen
keskuudessa on esiintynyt persoonallisuuksia, jotka ovat kohonneet
äärettömän paljon kansalaistensa keskitasoa korkeammalle voimatta
kohottaa heitä mukanansa korkeuksiin. Ja jos välistä katumuspsalmien
vaikutus tempasikin mukaansa tavallisen kansan, ei siitä ollut sen
suurempaa seurausta kuin murtunut ja nöyrä _ryhti_, jolla toivottiin
voitettavan takaisin jonkun jumalan armo, aivan kuin nöyrryttiin
vihastuneen kuninkaan edessä.
Alkujaan katumuspsalmit ovat oikeastaan valituslauluja. Niissä ei
ole niinkään paljon kysymyksessä synti ja katumus, vaan pikemminkin
on tarkoitus voivotuksilla ja valituksilla herättää jumalain sääliä.
Tärkeämpää on näyttää nöyrältä ja kurjalta kuin osoittaa katumusta.
»Kuinka kauan vielä?» ja »Lupaa sovitusta!» ovat alati uudistuvia
huudahduksia, joiden on hellytettävä jumala ja saatava hänen
sydämensä lauhtumaan. Niinkuin loitsut johtuvat pahojen henkien,
noitien ja poppamiesten pelosta, niin valituslaulut ja jumalille
osoitetut rukoukset perustuvat heidän vihansa pelkoon. Rukousten,
katumuslaulujen ja hymnien tarkoitus oli, kuten uhrinkin, saada jumalat
sovinnollisemmiksi.
Kuinka läheisesti valituslaulut ja manaukset kuuluvat yhteen,
näkyy siitäkin, että katumuspsalmit päättyvät usein neuvoihin avun
saamisesta esim. siten, että kolme kertaa lausuu joitakin loitsukaavoja
ja tällöin kääntää kasvonsa taaksepäin. Tällaiset häiritsevät
piirteet osoittavat selvästi, että muinaisessa Babyloniassakin
_uskonto_ ja _uskonnollisuus_ olivat kovin usein aivan eri asioita.
Saisi kokonaan väärän kuvan todellisuudesta, jos babylonialaisen
kansanmiehen uskonnollista kantaa ryhtyisi arvostelemaan yksityisten
korkealle kehittyneiden henkilöiden sydämenvuodatusten perustalla.
Tyypillisimpänä uskonnon ilmauksena ovat siellä henkien manaukset ja
ennustukset. Joskin hymnit ja rukoukset vievät meidät uskonnollisen
kehityksen korkeaan piiriin, niin jalkojemme juuressa ammottaa pohjaton
syvyys alhaista taikauskoa, jätteenä menneen, alhaisemmalla kannalla
olleen ajan tasolta, jolle kuitenkin kansan suuri joukko oli jäänytkin.
* * * * *
Kiintoisan kuvan siitä osasta, mikä jumalanpelolla oli
yksityiselämässä, antaa meille muuan lähes neljätuhatta vuotta vanha
assyrialainen kirje, jonka kaksi naista on kirjoittanut Assuriin
liikeasioissa matkustaneelle miehelle. Se kuuluu näin: Me olemme
täällä kotona kysyneet unienselittäjättäriltä. ennustajanaisilta
ja vainajien hengiltä ja saaneet tietää, että Assur jumala vaatii
sinulta jumalanpelkoa, mutta sinä rakastat rahaa ja halveksit viettää
jumalaapelkääväisiä elämää. Etkö sinä voi olla Assur jumalalle
mieliksi? Kun tämä kirje luetaan sinulle, mene heti Assurin temppeliin
ja pelasta elämäsi! Lopuksi kirjeenkirjoittajattaret tekevät paljon
puhuvan kysymyksen: »Miksi et lähetä rahaa niistä kankaista, joita
sinun piti myydä?»
Kirjallisuutta:
Alfred Jeremias, Handbuch der altorientalischen Geisteskultur.
Bruno Meissner, Die Kultur Babyloniens und Assyriens.
Hugo Winckler, Die babylonische Geisteskultur.
Hermann Schneider, Kultur und Denken der Babylonier und Juden.
Morris Jastrow, Die Religion Babyloniens und Assyriens. (Laajat
kirjallisuusviittaukset.)
P. Dhorme, La religion assyro-babylonienne.
Arthur Ungnad, Die Religion der Babylonier und Assyrer.
Frans Cumont, Den astrala religionen i forntiden. (Ranskasta
ruotsinnettu.)
Alfred Jeremias, Die Panbabylonisten.
Alfred Jeremias, Monotheistische Strömungen innerhalb der babylonischen
Religion.
Arthur Ungnad, Die Deutung der Zukunft bei den Babyloniem und Assyrern
(»Der alte Orient» 1909).
R. Campbell Thompson, The devils and devil spirits of Babylonia.
R. Campbell Thompson, The reports of the magicians and astrologers of
Nineveh and Babylon in the British Museum.
Ludvig Dennefeld, Babylonisch-assyrische Geburts-omina (Laaja
kirjallisuusluettelo).
Christliebe Fichtner Jeremias, Der Schicksalglaube bei den Babyloniern
(»Mitteilungen der vorderstaatlichen Gesellschaft» 1923).
S
Leonard W. King, Babylonian magic and sorcery.
François Lenormant, Die Magic und Wahrsagekunst der Chaldäer.
Otto Weber, Dämonenbeschwörung bei den Babyloniern und Assyrern (»Der
alte Orient» 1906).
Emil Behrens, Assyrisch-babylonische Briefe kultischen Inhalts aus der
Sargonidenzeit.
Friedrich Delitzsch, Mehr Licht.
Walter Schrank, Babylonische Sühnriten.
Heinrich Zimmern, Babylonische Hymnen und Gebete (»Der alte Orient»
1905 ja 1911).
Hugo Radau, Sumerian hymns and prayers to god Nin-ib from the temple
library of Nippur.
Carl Wilhelm Belser, Babyolnischee Inschriften (Delitzsch—Haupt,
Beiträge zur Assyrologie II.)