Babylonialaiset panivat kaikki onnettomuudet, kaikki sekä ihmisten
että eläinten taudit pahojen henkien syyksi, jotka saattoivat
ihmisen sairaaksi ja riivatuksi. Koko avaruus kuviteltiin tällaisten
vaarallisten pahojen henkien kansoittamaksi. Mutta erikoisesti ne
väijyivät sellaisissa kaameissa paikoissa kuin vuorten onkaloissa,
haudoissa, raunioissa ja erämaissa. Siellä saattoi sellainen paha henki
äkkiä nousta »niinkuin tuuli ja tappaa elävän erämaassa.»
Babyloniassa uskottiin yleisesti, että kuolleet vampyyrin hahmossa
nousivat haudoistaan. Verenimijähenget »laskivat ihmisistä verta
kuin sadetta. Ne kalvoivat ihmisten lihaa ja imivät heidän suonensa
kuiviin.» Oli muuan paha henki, joka asusti luolissa ja rotkoissa ja
jolla ei ollut suuta, huulia eikä korvia. Öisin se harhaili koiran
tavoin pitkin teitä ja katuja, tunkeutui taloihin, varasti väsyneeltä
unen ja imi voimaa sairaan rinnasta. Toiset henget laskeutuivat
vuoteeseen nukkuvien luo ja johdattivat sekä miehet että naiset
siveettömyyteen vastoin heidän tahtoaan.
Babylonialaisten henkimaailmaa kansoittivat myös hevosihmiset,
partaiset miehet, joilla oli linnun ruumis ja skorpionin häntä,
tarueläimet, jotka olivat puoleksi vuohia, puoleksi kaloja tai
aarnikotkan ja käärmeen sekasikiöitä j.n.e. Sellaiset hirviöt
hallitsivat juutalaistenkin mielikuvitusta, kuten Danielin kirjasta
voimme nähdä.
Pahoista hengistä oli seitsemän erikoisen pelättyä. Niillä oli
kuvaavia nimiä kuten »Noita», »Kummitus», »Painajainen», »Väijyjä»,
»Vainolainen», »Kiinniottaja». Eräässä assyrialaisessa runossa sanotaan
pahoista hengistä:
»Ne matelivat mahallaan kuin käärmeet,
ne täyttivät huoneen löyhkällä kuin rotat,
ne haukkuivat kuin koiralauma.
Yli korkeimman muurin, läpi paksuimman seinän
ne syöksyvät myrskytulvan tavoin
murtautuen talosta taloon.
Mikään ovi ei voi niitä sisään pääsemästä estää;
lukot ja salvat eivät saa niitä kääntymään takaisin.
Käärmeen lailla ne liukuvat ovesta;
salvan läpi ne puhaltavat sisään kuin tuuli.
Ne riistävät vaimon miehensä syleilystä,
ne tempaavat lapsen äitinsä helmasta,
ja karkoittavat miehen kodistaan.»
Babylonialaiset ja assyrialaiset, kuten beduiini ja fellah vielä
tänäkin päivänä, pelkäsivät niin suuresti pahojen henkien juonia pimeän
aikana, että he tuskin uskalsivat poistua asunnostaan auringonlaskun
jälkeen. Jos se oli välttämätöntä, niin se tapahtui äärimmäisen pelon
vallassa, tarkaten jokaista risahdusta ja lakkaamatta, loitsuja
mutisten. Vaaralliset henget voitiin nimittäin karkoittaa ainoastaan
suopeitten jumalien ja henkien avulla. Suojana pahoja henkiä vastaan
olivat jalopeuroja ja härkiä esittävät jättiläispatsaat, joita
pystytettiin temppelien ja palatsien sisäänkäytäville. Ne esittivät
todennäköisesti hyviä suojelushenkiä, jotka auttoivat ihmisiä pahoja
henkiä vastaan.
Noidat ja velhot olivat melkein yhtä vaarallisia kuin pahat hengetkin.
He saattoivat turmella ruoan ja juoman keitä halusivat, voivat hankkia
tauteja häntä vaivaamaan ja hävittää talon kotirauhan nostattamalla
vihaa miehen ja vaimon välille, sisarusten kesken ja vanhempien ja
lasten välille. Taikuuden ja noituuden kielsivät sekä jumalallinen että
maallinen laki. Siitä syytetyn täytyi Hammurapin lakien mukaan — kuten
olemme nähneet — kestää vesikoe.
Parhaimpana apuna sekä pahojen henkien että velhojen ja noita-akkojen
ilkeyttä vastaan olivat pappien loitsut. Kuten rukouksilla ja
uhreilla yritettiin loitsuilla murtaa pahojen henkien voima ja estää
niitä tuottamasta ihmisille sairautta ja tuhoa. Henkienmanaajia ja
loitsupappeja kasvoi kuin sieniä sateella, ja heidän maineensa levisi
kauas Eufratinmaan rajojen ulkopuolelle. Sekä ihmeittentekijöinä
että ennustajina kaikki muinaisajan kansat pitivät babylonialaisia
saavuttamattomina mestareina.
Jesaja puhui tosin kovia sanoja Baabelin kaupungille »sinun
taikatemppujesi paljoudesta ja sinun loitsujesi väkevästä voimasta»,
jonka luultiin auttavan kaikissa vaiheissa. Mutta kun turmion suuri
päivä tulee, saadaan nähdä, mihin ne kelpaavat:
»Astukoot he nyt esiin!
Pelastakoot he sinut, jotka mittaavat taivaan
ja tähystelevät tähtiä
ja joka uudenkuun aikana julistavat, niistä
kohtalosi on tuleva ylitsesi!
Mutta katso, he ovat kuin olki,
joka tulessa poltetaan.
He eivät voi pelastaa elämääsi liekeistä.»
Kaikkien muinaisajan kansojen perimätiedot viittaavat Babyloniaan
ja Egyptiin loitsinnan kehtoina. Olihan Egyptissä samoinkuin
Babyloniassa tapana turvautua manauksiin sairaudentapauksissa, mutta
ennen kaikkea harjoittivat egyptiläiset loitsintaa palvellakseen
vainajia ja auttaakseen heitä toisessa maailmassa. Kuolemankirjahan on
ilmeisin todistus tästä. Babylonialaisten loitsinta taasen kohdistui
tähän elämään, ja ominaista tälle on toiselta puolen usko pahoihin
henkiin, joita manaaja karkoittaa, ja hyviin henkiin, jotka hän ottaa
avukseen, toiselta puolen taas se tärkeä osa, joka astrologialla on
babylonialaisten taikauskossa. Egyptiläisten uskonnollisen käsityksen
mukaan ei ollut olemassa pahoja eikä hyviä henkiä; jumalat itse olivat
manauksin voitettavissa.
Manauksensa papit lausuivat tai, oikeammin sanoen, kuiskasivat
tai mutisivat, useimmiten öisin soihtujen valossa. Erinäisissä
tiloissa kuului asiaan, että manaaja esiintyi punaisiin vaatteisiin
pukeutuneena. Toisinaan hän kuiskasi loitsukaavansa manattavaa pahaa
henkeä edustavan uhrieläimen korvaan. Manauksissa kehoitettiin pahoja
henkiä poistumaan lausumalla peloittavia uhkauksia siltä varalta, että
nämä eivät luopuisi häijyistä vehkeistään. Manauksiin liittyi usein
rukouksia, joissa käännyttiin hyvänsuopien jumalolentojen puoleen
pyytäen apua pahojen henkien ahdistamille heidän kiusaajiaan vastaan.
Eräästä kirjeestä 7. vuosisadalta e.Kr. saamme erittäin
havainnollisen kuvan menoista assyrialaisen sairastaessa: oveen on
ripustettu sika, lintu ja orjantappurapensas. Manaaja, punaisiin
vaatteisiin pukeutuneena ja pitäen haukkaa kädessään, asetuttaa
sairasvuoteen ympärille suitsutusastioita ja tulisoihtuja ja manaa
taudinaiheuttaneita pahoja henkiä poistumaan ovesta.
Henkienmanausten kaavoja on löytynyt suunnattomat määrät
Assurbanipalin kirjastosta. Siellä on manauksia ruttotauteja,
päänsärkyä, kuumetauteja, riivaantumista, s.o. kaatuvatautisuutta tai
mielipuolisuutta aiheuttavia pahoja henkiä vastaan, siellä kaavoja
demoneja vastaan, jotka aiheuttavat panettelua ja kirouksia, myrskyjä
ja rajuilmoja, siellä manauksia noita-akkoja ja poppamiehiä vastaan,
jotka kykenevät tuottamaan kuolemaa ja onnettomuuksia ihmisille. Eräs
tyypillinen manaus kuului näin: »Manaa sinä taivainen suojelushenki
ja manaa sinä maallinen suojelushenki, paha henki, erämaan paha
henki, korkean vuorenkukkulan paha henki, meren paha henki, suon paha
henki! Manaa sinä taivainen suojelushenki, ja manaa sinä maallinen
suojelushenki tauti sisälmyksistä, tauti sydämestä, levottomuutta
aiheuttava sydämenkouristus, keltatauti, pääntauti[152], pahanlaatuinen
punatauti, inhoittava ihottuma, munuaistauti, taukoamaton, kauhea
särky, painajainen!»
Suurin manauskaavakokoelma on »Pahat henget» niminen laaja teos.
Pahaa henkeä manataan taivaan ja maan nimessä jättämään riivaamansa
ihminen ja »asettumaan asumaan johonkin toiseen paikkaan.» — Eräässä
tyypillisessä manauskaavassa sanotaan: »Siihen hetkeen saakka, jolloin
poistut riivaamastasi ruumiista, et saa ruokaa syödäksesi, et vettä
juodaksesi, et järvestä, joista etkä kaivoista. Jos tahdot lentää
taivaaseen, et ole saava siipiä, jos tahdot jäädä maan päälle, et ole
löytävä itsellesi asuntoa. Poistu ihmisestä, hänen jumalansa pojasta!»
Sen sijaan rukoili manaaja jotakin hyvää henkeä asettumaan asumaan
pahan riivaamaan.
Parilla muulla manauskokoelmalla on nimenä »Polttaminen». Eräs keino
vapauttaa ihminen toisen ihmisen kostolta tai kirouksesta, taudista ja
synnistä oli sellainen, että pappi poltti sipulin, lehden erältään,
samalla lausuen: »Aivan samalla tavalla kuin tämä sipuli kuoritaan
ja heitetään tuleen ja loimuava liekki sen kuluttaa, aivan samoin
kuin sitä ei enää milloinkaan istuteta maahan, sen juuret eivät enää
tunkeudu maahan, sen vana ei enää kasva esiin näkemään aurinkoa, se ei
itse enää tule jumalten eikä kuninkaitten pöydälle, niin kuorittakoon
kosto, kirous, tauti, synti! Nyt polttakoon ne loimuava tuli, ja kirous
kadotkoon!»
Toiset näistä manauksista on kirjoitettu vanhalla sumerilaisten
kielellä ja ovat niin muodoin ainakin 6 000 vuotta vanhoja. Toiset
on kirjoitettu assyrian kielellä, mutta tällaisten loihdintakaavojen
kielellinen tutkiminen on osoittanut yhä todennäköisemmäksi, että
_nämäkin_ alkujaan on kirjoitettu sumerilaisten kielellä.
Pikkulasten hengen riistävää kauheata demonia vastaan oli paras keino
valmistaa savesta tai maapihkasta, vahasta, puusta tai muusta helposti
palavasta aineesta nukke ja viekoitella kaikenmoisilla taikatempuilla
demoni siirtymään nukkeen. Sitten kävi helposti päinsä tehdä paha henki
vaarattomaksi joko lyömällä rikki tai polttamalla riivattu nukke.
Poppamiehet ja noita-akat tehtiin vaarattomiksi myös polttamalla heidän
kuvansa roviolla.
Eräs manaus noita-akkoja vastaan kuuluu seuraavalla kauniilla tavalla:
»Kuka olet, raivosta kiehuva noita, jonka sydämessä syntyi sana, mikä
aiheutti onnettomuuteni, jonka kieli taikasanan ylitseni lausui, jonka
huulilta myrkytykseni lähti, ja jonka jalanjälkiä kuolema seuraa?
Kuule, sinä noita-akka, minä tartun sinun suuhusi, sinun kieleesi,
sinun säkenöiviin silmiisi, sinun nopeisiin jalkoihisi, sinun eteenpäin
syöksyviin polviisi, sinun lakkaamatta heiluviin käsiisi ja sidon ne
selkäsi taa. Kirkkaasti paistava kuunjumala hävittäköön ruumiisi ja
heittäköön sinut vedellä ja tulella täytettyyn kuiluun!»
* * * * *
Uhreja ja manauksia kuului vertauskuvallisina toimituksina kaikkiin
juhlallisiin välipuheisiin, ennen kaikkea rauhansopimukseen.
Mielenkiintoisen kertomuksen siitä, mitenkä tällöin meneteltiin,
sisältää eräs n. v. 750 e.Kr. Assyrian kuninkaan ja erään Mati-ilu
nimisen syyrialaisen ruhtinaan välillä tehty sopimuskirja. Silloin
uhrattiin pukki ja lausuttiin seuraavanlaisia kirouksia sellaisen
tapauksen varalta, että Mati-ilu rikkoi sopimuksen: »Kuten tämä pukki
vietiin laumastaan eikä enää palaa sinne eikä enää asetu lauman
etunenään, niin myös Mati-ilu viedään, jos hän rikkoo valansa,
maastaan yhdessä poikiensa, tyttäriensä ja kansansa kera. Hän ei siinä
tapauksessa enää saa palata sinne eikä saa asettua kansansa johtoon.
Jos Mati-ilu rikkoo tämän valansa, hakataan hänen päänsä poikki
niinkuin tämän pukin pää. Tämä pää ei ole pukin pää — se on _Mati-ilun_
pää ja hänen poikainsa, hänen suurmiestensä ja hänen alamaistensa pää.»
Sitten hakattiin poikki pukin jäsenetkin samalla jatkuvasti verraten
niitä Mati-ilun jäseniin ja lopuksi eläimen siitinelin seuraavin
uhkauksin: »Jos Mati-ilu rikkoo valansa, tehdään hänestä portto ja
hänen sotilaistaan naisia. Porttojen tavoin he tulevat ajelehtimaan
kaupunkinsa kaduilla. Maasta maahan ajetaan heitä ja hedelmättömiksi he
saavat jäädä kuten muulit, ilman vaimoja ja lapsia. Ishtar on riistävä
heiltä heidän miehuudenvoimansa.»
Tällaiset kiroukset ovat tunnusomaisia myöskin niille raja-
ja muistokiville, joilla ilmaistiin eri maa-alueiden rajat ja
varmennettiin haltijan omistusoikeus, perustuipa tämä sitten ostoon,
perintöön tai lahjoitukseen. Tyypillinen on eräs 3 000 vuoden
vanha kuninkaallinen maatilan »lahjoituskirja», joka on hakattu
edellä mainitun tapaiseen muistokiveen. Se perusteellisuus ja
juurtajaksaisuus, millä lahjoituksen ikuinen arvo taataan, ei jätä
toivomisen varaa. Loppuponsi kuuluu nimittäin näin: »Sen tapauksen
varalta, että tulevaisuudessa nousisi joku virkamies, olipa hän sitten
minkä arvoasteinen tahansa ja koettaisi anastaa tämän lahjoituksen
ja sanoisi: 'Ei tämä tilus ole mikään kuninkaallinen lahjoitus', tai
jos sellainen mies peläten kuninkaan kirouksen kohtaavan itseään
houkuttelisi jonkun toisen henkilön: hullun, tyhmän, maankiertäjän
tai roiston poistamaan tämän muistokiven, kaivamaan sen maahan tai
kätkemään sen luoksepääsemättömään paikkaan tai vahingoittamaan sitä
kivellä ja poistamaan kirjoituksen, niin tulevat tässä alla luetellut
jumalat suuttumaan häneen» — tässä luetellaan Anu, Bel, Ea, Shamash,
Marduk, Ishtar, Ellil ja 40 muuta jumaluusolentoa. »Kirotkoot he
hänet peruuttamattomalla kirouksella, joka tuottaa sairauden hänen
ylitseen! Hänen ruumiinsa peittäköön parantumaton spitaali ja hän
ajettakoon kaupungin porteilta! Kokoonkyyristyneenä maatkoon hän
kuten villiaasi kaupunkinsa ympärysmuurin ulkopuolella. Koiran tavoin
tulkoon hän halveksimisen esineeksi kaupungin torilla! Rangaistakoon
häntä parantumattomalla vesitaudilla, hänen ruumiinsa täyttyköön
syövyttävällä myrkyllä. Vitsauksena kohdatkoon hänen maataan kato ja
kuivuus, ja suuret jumalat hävittäkööt hänen nimensä, hänen siemenensä
ja jälkeläisensä ihmisten suusta!»
Sellaiset kiroukset ovat saman laatuisia kuin ne, joilla Hammurapi
uhkaa sitä, ken rikkoo hänen laki määräyksiään vastaan: »Lähettäköön
Nin-karrak-jumalatar, Anun tytär, vaikean taudin hänen jäseniinsä,
ankaran, parantumattoman kuumeen, kuumeen, jonka laatua lääkäri ei
tunne, ja jota ei voida lieventää millään kääreellä, kalmanpureman,
jota ei saata välttää!»
* * * * *
Väittämäänsä kykyyn karkoittaa pahoja henkiä ja nähdä tulevaisuuteen
perustui etupäässä babylonialaisten pappien — varsinkin heidän manuu-
ja ennepappiensa — niin suuri vaikutusvalta kansan mieleen, että
he, egyptiläisten hierarkian tapaan, ajoittain muodostivat valtion
valtiossa, jolle oli tunnusomaista sangen voimakas maallisten etujen
harrastus. Jo yli 4 500 vuotta takaperin valitti eräs babylonialainen
kuningas, joka koetti pitää pappeja aisoissa, että he »tunkeutuivat
köyhän lesken puutarhaan, ottivat hänen puunsa ja ryöstivät
hänen hedelmänsä», sekä että he »ryöstivät aasit ja oivalliset
vetohärät»; ja vielä myöhemminkin kuulee puhuttavan samankaltaisista
jumalanpalvelijain harjoittamista väkivaltaisuuksista. Sitä
arveluttavammaksi kävi hierarkian maallinen valta, kun pappisarvo kulki
perintönä. Eufrat-Tigrismaissa samoinkuin Egyptissä oli papistolla niin
arvokas asema, että prinsseille ja prinsessoille annettiin korkeita
papillisia virkoja.