Naramsinin kuoltua, noin 2450 e.Kr., seurasi heikkouden kausi, jolloin
oli sisäisiä sotia ja pohjoiset vuoristokansat hyökkäilivät hävitellen
maahan. Tätä kesti noin vuoteen 1925 e.Kr., jolloin Baabelin kuninkaan
_Hammurapin_, Raamatun Amrafelin, onnistui palauttaa valtakunnan
eheys[121] ja tehdä Baabel — nykyinen Babylon — pääkaupungiksi.
Kaupungista, jonka nimi merkitsee »Jumalan portti», tuli hänen
ajoiltansa enemmän kuin vuosituhanneksi suurkaupunki ennen kaikkia
muita silloin tunnetun maailman kaupunkeja. Se näytteli samaa osaa
kuin myöhemmin vanhalla ajalla Rooma ja meidän aikanamme Pariisi.
Baabelilla oli määräävä asema niin hyvin tieteessä ja taiteessa kuin
muodeissa, tavoissa ja — pahoissa tavoissa. Babylonian kieli oli
diplomaattikielenä, »hienon» maailman kielenä, koko Etu-Aasiassa ja
myöskin Egyptissä, aivan kuin myöhemmin latina ja ranska.
Baabelin merkitys oli ennen kaikkea siinä, että se oli suuri
kauppakaupunki. Siitä tuli Intian ja Etu-Aasian Välimeren satamain
välisen karavaanikaupan keskipiste. Siellä vaihdettiin länsi- ja
itämaiden tuotteita toisiinsa, ja se tuotti kultaa vaihtopaikalle.
Mutta järjestynyttä kauppaa ei voi syntyä eikä se voi kehittyä
ilman lakeja. Ne kokosi ja uudestaan loi Hammurapi. Merkillisimpiä
muinaislöytöjä, mitä koskaan on tehty, on n.s. Hammurapi-kiven löytö.
Vuonna 1901 löytyi muinaispersialaisesta Susan kaupungista valtava,
täyteen nuolenpääkirjoitusta kaiverrettu dioriittijärkäle, joka kerran
12:nnella vuosisadalla e.Kr. oli kuljetettu sinne voittosaaliina
Babyloniasta. Huomattiin, ettei nuolenpääkirjoitus ollut sen vähempää
kuin _maailman vanhin lakikirja_, johon sisältyi monia satoja
Hammurapin siihen piirtämiä lainmääräyksiä.
Siten Babylonian valtakunnan viholliset, elamilaiset, olivat vastoin
tahtoansa pelastaneet Eufrat-Tigrismaan suurimman kuninkaan kunnian
säilyttämällä jälkimaailmalle kaikiksi ajoiksi hänen lakikokoelmansa.
Historian jumalatar on oikeudenmukaisempi kuin ihmiset!
Muistokiven, johon hän oli kirjoituttanut suuren lakikokoelmansa,
Hammurapi oli pystyttänyt Baabeliin auringonjumalan temppeliin.
Auringonjumalalta hänen piti saaneenkin lakinsa, ja Hammurapi-kiveen on
ylimmäksi hakattu kuva, joka esittää tätä tapahtumaa, joka muistuttaa
sitä, miten Mooses sai lain taulut Jahvelta.
Hammurapi oli, kuten hän itse lakiensa johdannossa sanoo,
asettanut tehtäväkseen »nujertaa pahat ja huonot ja estää väkevän
vahingoittamasta heikkoa».
Voimakkaasti Hammurapi teroittaa mieleen tuomarin velvollisuutta
olla puolueeton. »Jos tuomarin todistetaan muuttaneen tuomiotansa,
maksakoon hän sakkoa 12-kertaisesti sen summan, josta kysymyksessä
olevassa oikeudenkäynnissä oli puhe. Lisäksi hänet on kokoontuneen
tuomioistuimen edessä ajettava pois tuomarinistuimeltansa eikä koskaan
enää sallittava jakaa tuomiota.»
Väärästä todistuksesta oli myöskin säädetty ankara rangaistus. Jos
se koski hengenrikosta, niin väärä todistaja surmattiin. Jos oli
kysymyksessä »viljaa tai rahoja koskeva juttu», niin väärää todistajaa
rangaistiin sakoilla, jotka vastasivat sen arvoa, mitä oikeusriita
koski. Jos jotakuta syytettiin murhasta tai noituudesta, oli hänen
syyllisyytensä tai viattomuutensa saatava selville n.s. vesikokeella,
s.o.: syytetty oli heitettävä jokeen. »Jos tällöin», niin sanat
kuuluvat, »syytetty hukkuu, niin se, joka on häntä syyttänyt, ottakoon
haltuunsa hukkuneen talon. Mutta jos syytetty kelluu pinnalla ja joki
siis todistaa hänen syyttömyytensä, niin väärä syyttäjä surmattakoon,
ja se, joka on jokeen heitetty, ottakoon haltuunsa syyttäjän talon.»
Totuudessa pysyminen oli siis hyve, jota Babylonian lait suojelivat
ankarilla rankaisumääräyksillä. Valalla oli myös tavattoman tärkeä
merkitys sekä valtiollisessa että yhteiskunnallisessa elämässä. Valansa
rikkominen tai väärän valan tekeminen oli senvuoksi raskaimpia kaikista
synneistä. Valapatto joutui jumalain vihan alaiseksi, ja lainsäätäjä
harkitsi, että siihen ei uskaltauduttaisi.
Varkaat ja varkaiden suojelijat saivat Hammurapin lakien mukaan
useimmissa tapauksissa kuolemanrangaistuksen, välistä heiltä hakattiin
pois kädet, toisen kerran taas he saivat sakkoa, jonka summa voi nousta
30 kertaa varastetun arvoiseksi.
Joka väärin syytti toista osallisuudesta varkauteen, rangaistiin
kuolemalla.
»Jos joku», sanotaan edelleen, »tekee sisäänmurron, niin surmattakoon
hänet ja kaivettakoon hänen ruumiinsa maahan sen paikan edustalle,
jonne hän murtautui».
Ryöväys rangaistiin kuolemalla. Jos ryöväriä ei onnistuttu
saamaan kiinni, piti koko väestön ja valtion virkamiesten siinä
hallintopiirissä, jossa väkivallantyö oli tehty, korvata ryöstetylle
hänen menetyksensä arvo.
»Jos puhkeaa tulipalo jonkun talossa ja joku, joka tulee sitä
sammuttamaan, katselee himoiten talon omistajan tavaraa ja anastaa
siitä jotakin, niin heitettäköön hänet samaan tuleen.»
Soturi, joka koetti päästä velvollisuudestaan käydä vihollista vastaan,
oli surmattava, ja joka ilmiantoi hänet, sai ottaa hänen talonsa
haltuunsa.
Perheoikeus oli Hammurapin laeissa saavuttanut korkean kehityksen.
Siinä oli tarkkoja määräyksiä aviosopimuksesta, apelle suoritettavasta
maksusta morsiamen ostossa ja morsiamen myötäjäisistä. Mutta paljon
ennen Hammurapin päiviä olikin perheoikeus, niinkuin oikeuslaitos
yleensäkin, Babyloniassa paljon kehittyneempi kuin missään muussa
vanhan Idän valtiossa.[122]
Sumerilaisen perheoikeuden mukaan avioliittoa pidettiin vielä naisen
ostona, joka välistä hyvin läheisesti muistuttaa orjan ostoa. Naisen
ryöstöstä sanotaan: »Jos joku väkivallalla vie pois tyttären vastoin
tämän isän ja äidin tahtoa ja tuntee hänet, niin naisen ryöstäjä on
jumalain käskyn mukaisesti surmattava.» Perhe-elämästä säädetään m.m.:
»Vaimo, joka vihaa miestänsä ja sanoo hänelle: 'Sinä et ole mieheni',
sidottakoon ja heitettäköön jokeen tai syöstäköön alas kaupunginmuurin
tornista.»
Moniavioisuus oli jossakin määrin sallittua Babyloniassa. Jokaisen
miehen oli nimittäin lupa vaimonsa ohella pitää myös jalkavaimoa,
jos aviopuoliso ei synnyttänyt hänelle lapsia, aivan niin kuin
vanhassa Israelissa Lea ja Raakel veivät mukanansa avioliittoon
miehellensä kumpikin jalkavaimon. Samoin kuin muutkin itämaiset
kansat babylonialaiset pitivät nimittäin onnettomuutena kuolla ilman
jälkeläistä, joka voisi hoitaa kuolleen viimeisen leposijan ja valvoa,
että määräaikoina uhrattiin ja luettiin rukouksia haudalla.
On säilynyt kaksi kiintoisaa aviosopimusta koskien miestä, jota
yksinkertaisuuden vuoksi nimitämme Aabrahamiksi, ja naista, jota
sanomme Saaraksi, ja tämän palvelijatarta, joka olkoon Hagar.
Ensimmäinen kuuluu näin: »Saaran ja Hagarin on Aabraham kummankin
ottanut avioksi. Jos Saara ja Hagar sanovat miehelleen: 'Sinä et ole
puolisoni', niin heitettäköön heidät alas tornista. Mutta jos Aabraham
sanoo vaimoilleen: 'Sinä et ole puolisoni', niin poistukoot he hänen
talostansa ja kodistansa. — Hagar pesköön Saaran jalat, kantakoon
hänen tuolinsa Jumalan huoneeseen, kammatkoon hänen hiuksensa ja
pitäköön huolta hänen hyvinvoinnistansa. Mikä on lukittu, sitä älköön
hän avatko, ja joka päivä hänen on jauhettava 10 ka'ta[123] jauhoja
ja paistettava siitä leipää hänelle.» Jalkavaimon piti myöskin olla
talon valtijattaren hupina ja virkistyksenä ja seurata häntä hänen
mielialansa vaihteluissa: »Jos Saara on alakuloinen ja apealla
mielellä, niin Hagarinkin tulee olla alakuloinen ja surullinen. Jos
Saara on tyytyväinen ja iloinen, niin Hagarinkin tulee olla tyytyväinen
ja iloinen.»
Avioliittosopimus Hagarin kanssa kuuluu näin: »Aabraham on ottanut
Hagarin, Saaran sisaren,[124] aviokseen.» Sitten luetellaan Hagarin
velvollisuudet Saaraa kohtaan. »Kaikki lapset, joita Hagar on
synnyttänyt tai tulee synnyttämään, ovat molempain sisarusten lapsia.
Jos Saara sanoo sisarellensa Hagarille: 'Sinä et ole sisareni', niin
Saaran on jätettävä talo. Mutta jos Hagar sanoo Saaralle: 'Sinä et ole
sisareni', niin myytäköön Hagar rahasta.»
* * * * *
Vaimostansa eroaminen oli ennen _Hammurapin_ aikaa joltisenkin helppo
asia aviomiehelle. Hänen tuli vain julkisesti sanoa hänelle: »Sinä et
ole vaimoni» ja antaa hänelle pienoinen vahingonkorvaus, niin asia oli
selvä. Jos sitävastoin vaimo halusi erota hänestä ja sanoi: »Sinä et
ole mieheni», niin häntä rangaistiin uppiniskaisuudestaan heittämällä
hänet jokeen.
Tässä suhteessa Hammurapi pani toimeen perusteellisen muutoksen.
Miehen eroamisoikeutta rajoitettiin, kun vaimo taas sai määrätyissä
tapauksissa oikeuden lailliseen eroon. Ennen kaikkea supistettiin
miehen mielivaltaa siten, että hän ei saanut hylätä vaimoansa
ainoastaan siitä syystä, että tämä oli hedelmätön. Hän voi tosin
siinä tapauksessa ottaa toisen vaimon, mutta hänen täytyi elättää
myöskin ensimmäinen vaimonsa. Muissa tapauksissa hän sai edelleenkin
omavaltaisesti lopettaa avioliiton julkisesti julistamalla: »Sinä et
ole puolisoni»; mutta nyt hän ei enää saanut lähettää häntä menemään
pienin vahingonkorvauksin, vaan »täytyi vaimolle säännöllisesti
maksaa hänen tuomansa myötäjäiset täyteen arvoonsa sekä lisäksi
vielä vahingonkorvaus; Ja jos avioliitosta oli lapsia, miehen täytyi
entiselle vaimolleen antaa varoja sekä tämän omaksi että lasten
ylläpidoksi. Ainoastaan, jos tuli laillisesti todistetuksi, että
vaimo oli ollut miehellensä uskoton tai oli huolimattomasti hoitanut
kotia tai laiminlyönyt tai loukannut miestänsä, tällä oli oikeus
ilman muuta hylätä hänet antamatta hänelle enemmän erorahoja kuin
vahingonkorvaustakaan.
Vaimo sai nyt puolestaan Hammurapilta oikeuden vaatia eroa, kun mies
ilman pätevää syytä oli jättänyt talonsa ja kotinsa tai hänet oli
ajettu maanpakoon tai jos hän ilman vaimon aiheutusta törkeästi oli
hänet laiminlyönyt. Viimemainitusta tapauksesta sanottiin: »Jos vaimo
on uppiniskainen miehelleen ja sanoo: 'Sinä et saa koskettaa minua',
niin tutkittakoon, mistä syystä hän kieltää mieheltä tämän aviolliset
oikeudet. Jos hänellä on pätevät syyt: jos mies kuljeksii ympäriinsä
ja suuressa määrin laiminlyö hänet, niin vaimolla on oikeus ottaa
myötäjäisensä ja mennä isänsä kotiin.
»Jos sitävastoin vaimo ei ole viaton, vaan kuljeskelee ympäriinsä,
jättää kotinsa oman onnensa nojaan ja aiheettomasti laiminlyö miehensä,
niin heitettäköön vaimo veteen.»
Niin pitkälle ei käytännössä sentään menty, sillä erään toisen
lakipykälän mukaan mies voi sellaisessa tapauksessa tyytyä hylkäämään
vaimon tai myöskin — siinä sanottiin — »hän voi ottaa itselleen toisen
puolison, ja hänen entinen vaimonsa saa jäädä palvelijattareksi hänen
taloonsa».
Vanhempain mielivaltaa lapsiin nähden Hammurapi myöskin rajoitti.
Vanhoissa sumerilaisissa laeissa sanottiin: »Jos poika sanoo isällensä:
'Sinä et ole isäni', niin poltettakoon häneen orjan merkki, pantakoon
kahleisiin ja myytäköön. Jos hän sanoo äidillensä: 'Sinä et ole
äitini', niin poltettakoon merkki hänen otsaansa ja hänet ajettakoon
kaupungista ja kotoa.»
»Jos isä sanoo pojallensa: 'Sinä et ole poikani', niin pojan tulee
jättää hänen talonsa ja kotinsa. Jos äiti sanoo pojallensa: "Sinä et
ole poikani", niin hänen pitää jättää koti ja omaisuus.» Vanhemmilla
oli siis oikeus ilman muuta hylätä poikansa. Hylätyn ei kumminkaan
tällöin tarvinnut jättää syntymäkaupunkiansa, kuten aikaisemmin
mainitussa tapauksessa.
Tätä vanhempain mielivaltaa Hammurapin lakikirja rajoittaa. Se säätää,
että sellaiseen tekoon kuin pojan hylkäämiseen on oleva päteviä syitä.
Tuomarin on tutkittava asiaa. Jos silloin ilmeneekin, että poika on
rikkonut raskaasti isäänsä vastaan, tämä kuitenkaan ei sen vuoksi saa
heti karkoittaa häntä, vaan ensimmäisen kerran on annettava anteeksi.
Vasta jos rikos toistuu, isällä on oikeus hylätä hänet.
Mutta ottolapsilla, jotka olivat naisten synnyttämiä, joilla ei ollut
oikeutta hankkia lapsia, oli Hammurapinkin lakien mukaan paljon
kovempi kohtalo. »Jos porton tai temppelin papittaren poika sanoo
kasvatusisällensä: 'Sinä et ole isäni', tai kasvatusäidilleen: 'Sinä
et ole äitini', leikattakoon häneltä kieli.» Jos sellainen lapsi palaa
huonoon kotiinsa, piti häneltä repiä toinen silmä päästä.
Lapseksiotto näytteli suurta osaa muinaisbabylonialaisessa
perhe-elämässä riippuen siitä, että haluttiin elinaikana hankkia halpaa
työvoimaa ja omistaa henkilö, joka kuoleman perästä huolehtisi, että
henki sai asianmukaiset uhrinsa ja menonsa. Usein otettiin lapseksi
löytölapsi, josta muinaisbabylonialaisessa nuolenpääkirjoituslaatassa
käytetään nimitystä »hän ei tuntenut isäänsä eikä äitiänsä. Kaivoon»,
siinä sanotaan, »hänen muistinsa ylettyy. Kadulla hän tuli tähän
maailmaan. Koirien kidasta hänen kasvatusisänsä on hänet temmannut;
korpin nokasta hän on hänet pelastanut. Imettäjän hoiviin hän on
hänet jättänyt ja maksanut tälle hänen ruokansa ja vaatteensa
kolmelta vuodelta. Ainaiseksi, ikiajoiksi hän on vapauttanut hänet
halveksittavasta syntyperästä ja kirjoituttanut hänet omaksi pojakseen.
Kirjoitustaidon hän on hänelle opetuttanut ja kasvatuksen hän on
hänelle antanut.»
* * * * *
Joka vietteli toisen tulevan morsiamen, hänen piti Hammurapin lakien
mukaan menettää henkensä. Ja »jos vaimo tavataan makaamassa toisen
miehen kanssa, niin sidottakoon heidät molemmat ja heitettäköön veteen,
jos ei naisen puoliso armahda puolisoansa ja kuningas orjaansa.»[125]
— Eräässä myöhäisbabylonialaisessa avioliittosopimuksessa sanotaan
vaimosta: »Jos hänet tavataan makaamasta toisen miehen kanssa, niin
surmattakoon hänet rautatikarilla.» »Jos naitu nainen on murhauttanut
miehensä toisen miehen vuoksi, niin seivästettäköön hänet paaluun.»
Eräitä raskaita siveellisyysrikoksia rangaistiin siten, että rikolliset
poltettiin roviolla tai karkoitettiin maanpakoon.
»Jos joku osoittaa sormellaan[126] temppelineitsyttä tai toisen
vaimoa eikä voi heidän syyllisyyttänsä todistaa, on tämä ihminen
tuomioistuimen edessä pantava syytteeseen ja hänen otsansa
merkittävä.»[127] — »Vaimon, jonka uskollisuutta epäillään, on miehensä
silmien edessä hypättävä virtaan.»
* * * * *
Huonomaineisia pesiä, jotka vaativat lainsäätäjän taholta erityistä
huomiota, olivat kapakat. Niiden hoitajina oli usein naisia —
voidakseen palvella myöskin muita, vähemmän kunnioitettavia
tarkoituksia. Prostituoidut naiset — jotka siis olivat julkisen
tarkastuksen alaisina — olivat oikeutettuja pitämään ravintolaa ja
sellaisessa käymään. Mutta⁻ jos temppeliprostituoitu — nainen, joka
antautui sellaiseen siveettömyyteen, joka kuului muutamain jumalain
palvelemisen yhteyteen — astui kapakkaan tai itse avasi kapakan,
käsitettiin hänen tällöin antautuneen maalliseen siveettömyyteen ja
häntä uhkasi vaara tulla poltetuksi roviolla.
Kapakoissa vietetystä elämästä voi saada aavistuksen seuraavan
laatuisista lainmääräyksistä: »Jos kapakoitsijattaren todistetaan
ottaneen juomistaan liian korkean maksun, heitettäköön hänet veteen.»
— »Jos kapakassa solmitaan salaliitto ja kapakoitsijatar ei anna ottaa
kiinni salaliittolaisia ja viedä heitä kuninkaan eteen, surmattakoon
hänet.»
* * * * *
Rangaistusmääräyksissä haavan tai muun ruumiinvamman
aiheuttamisesta huomaamme saman kostoperiaatteen, jonka tunnemme
muinais-israelilaisesta oikeudesta: »Silmä silmästä, hammas hampaasta,
käsi kädestä!» Joka puhkaisee toisen silmän, häneltä puhkaistaan
rangaistukseksi silmä. Joka taittaa toisen säären, häneltä itseltään
taitetaan sääri rangaistukseksi. Nämä ankarat lainmääräykset ovat
kuitenkin voimassa ainoastaan, jos vahingoittunut on ylhäinen mies.
Muissa tapauksissa syyllinen pääsee sakoilla. Ylhäiset muodostivat
jonkinlaisen aatelissäädyn ja olivat korkeimmissa valtion viroissa.
Heitä puhuteltiin sanalla, joka vastaa meillä ennen käytettyä
»jalosukuinen».
Lyönnistä olivat rangaistukset myös eriasteisia sen mukaan, kuuluiko
lyöty samaan yhteiskuntaluokkaan kuin lyöjä, vai oliko hän tätä ylempi.
Orjalta, joka löi ylhäistä miestä, leikattiin korva. Samoin orjalta,
joka sanoi herralleen: »Sinä et ole herrani.» Joka antoi korvapuustin
ylemmälleen, sai julkisesti 60 läimäystä härännahkapiiskalla. Mutta
jos samanarvoiset henkilöt tappelivat, ei rikosta pidetty niin pahana,
ettei sitä olisi voitu sovittaa sakoilla. Jos tappelusta koitui
myöhemmin haittaava vamma, sovellettiin kumminkin kostoperiaatetta:
»Jos joku lyö hampaat suusta vertaiseltaan, lyötäköön lyöjältäkin
hampaat suusta.
Jos joku pahoinpitelee vapaasukuista raskasta naista, niin että tämä
saa keskoset ja kuolee, tapettakoon rikoksentekijän tytär. Jos hän jää
eloon keskenmenon jälkeen, niin sovitetaan tämä sakolla.»
Saman hengen lapsia kuin ankaran kosto-oikeuden rankaisut ovat
_vertauskuvalliset rangaistukset_: Jos ottopoika käytti häijyä kieltä
vanhempiansa vastaan ja sanoi: »Sinä et ole isäni tai äitini», niin
häneltä piti leikata pois kieli.
»Jos poika lyö isäänsä, niin hakattakoon häneltä kädet pois.
»Jos orja on tottelematon, leikattakoon häneltä pois toinen korva.
»Jos joku jättää poikansa imettäjän hoitoon ja poika kuolee, mutta
imettäjä isän ja äidin tietämättä panee sijalle toisen lapsen, on hänen
rikoksensa toteen näytettävä ja leikattava häneltä pois rinnat.»
Omituista on huomata, että tätä kostoperiaatetta sovelletaan myös
epäonnistuneeseen lääkäriin. Jos lääkäri on suorittanut onnistuneen
leikkauksen, hän saa maksun potilaan yhteiskunnallisen aseman
mukaisesti. Mutta jos hän aiheuttaa potilaan kuoleman tai leikkauksella
turmelee näkökyvyn hänen silmästään, »niin hakattakoon häneltä kädet
pois», jos hänen uhrinsa on vapaa mies. Jos onneton potilas sitävastoin
on orja, niin lääkäri saa maksaa hänen herrallensa orjan hinnan. —
Samoin käy, jos eläinlääkäri on huolimaton.
Sekin, joka rakentaa talon, voi joutua kosto-oikeuden alaiseksi: »Jos
rakennusmestari rakentaa talon ja tekee sen niin huolimattomasti,
että se sortuu ja omistaja tällöin saa surmansa, niin surmattakoon
rakennusmestari.»
»Jos talonomistajan poika tällöin saa surmansa, niin surmattakoon
rakennusmestarilta poika.»
Jos talonomistajalle kuuluva orja tällöin kuolee, niin »rakennusmestari
antakoon talonomistajalle orjan orjasta».
* * * * *
Huolenpitoansa siitä, ettei väkevä vahingoittaisi heikkoa, Hammurapi
osoitti sitenkin, että hän määräsi korkeimmat rajahinnat tärkeimmille
elintarpeille ja kulutusaineille, ennen kaikkea viljalle, taateleille,
öljylle ja villalle, tai siten, että hän antoi lakeja työläisten
vähimmästä palkasta. Mutta _säätää laki_ on eri asia, eri asia taasen
_toteuttaa se käytännössä_. Monet esimerkit tuon ajan työpalkoista
osoittavat, että työmies säännöllisesti pääsi tuskin puoleen siitä,
mitä laki määräsi.
Masentavia kokemuksia saivat hallitukset siis jo siihen aikaan
yrittäessään kerran toisensa perästä säätää rajahintoja. Taloudellinen
kysynnän ja tarjonnan laki osoittautui jo silloin olevansa mahtavampi
kuin kaikki hallitusten määräykset.
* * * * *
Hammurapin laissa esiintyy monessa kohden suorastaan hämmästyttävää
yhtäläisyyttä Mooseksen lakien kanssa, jotka kumminkin syntyivät
vähintään puoli vuosituhatta myöhemmin. Oleellisin ero näissä
oikeuden peruskirjoissa on siinä, että Hammurapin lait ovat
puhtaasti lainopillisia, kun sitävastoin Mooseksen laeilla on
uskonnollinen luonne ja niissä voimakkaasti painostetaan oikeuden
siveys opillista puolta. Hammurapin laeissa ei rikoksiin nähden
oteta mitään uskonnollisia näkökohtia huomioon. Rangaistus riippuu
aikaansaadusta vahingosta. Näissä lainkäskyissä ei tavata käskyä
rakastaa lähimmäistään eikä niissä puhuta syyllisyydentunnosta. Pahasta
halusta tai aikomuksesta ei rangaista. Hammurapin lakikokoelma on
_yhteiskunnallinen lakikirja_, jolla ei uskonnon kanssa ole mitään
tekemistä. Se eroaa Mooseksen laista samalla tavalla kuin nykyajan
yhteiskunnalliset lait. Sillä niissä ei myöskään ole sekoitettu
uskonnollisia käskyjä yhteiskunnallisiin oikeussäädöksiin.
Sanoimme äsken, että pahasta aikomuksesta ei ole rangaistusta
Hammurapin laeissa. Mutta toiselta puolen tässä lakikirjassa
määrätyissä tapauksissa näkyy kiinnitettävän huomiota rikollisen tai
syytetyn mielialaan tai ulkoisiin olosuhteisiin teon tapahtuessa.[128]
Tämä on kumminkin vain poikkeuksellista. Säännöllisesti on
rangaistukselle vain yksi ainoa yksinkertainen ja muuttumaton ohje, ja
lait saavat tämän kautta useinkin niin häikäilemättömän leiman, että ne
meidän käsityksemme mukaan johtavat vääryyksiin.
Mutta joskin monet Hammurapin lait meistä nykyajan ihmisistä tuntuvat
julmilta ja vääriltä, niin tämä ei saa peittää sitä tosiasiaa, että
ne omalle ajallensa merkitsevät valtavaa edistystä sivistyksessä.
Suuri lainsäätäjä teki kuitenkin parhaansa kehittääkseen oikeutta
inhimillisemmäksi, turvatakseen yhteiskunnan pienimpiä ja
valmistaakseen heille ihmisarvoisemman elämän. Näemmekin, että hänen
lainkäskynsä erikoisesti tarkoittavat suojella leskiä ja orpoja,
turvata alaikäisiä lapsia julmalta isältä ja suojatonta naista kunnian
häpäisijältä. Me näemme hänen pyrkimyksensä eritoten senluontoisissa
lainkäskyissä jotka hillitsivät nyrkkioikeutta kieltämällä yksityistä
itse omin valloin hakemasta oikeuttansa. Näin sanat kuuluvat: »Jos
jollakulla on toiselta jotakin vaadittavaa, joko sitten viljaa tai
rahoja, ja hän ottaa viljan velallisen varastosta omistajan tietämättä,
niin tuomioistuin langettakoon hänet antamaan takaisin ottamansa, ja
hän menettää kaiken, mitä hänellä oli vaadittavaa.»
Sukutaistelut ja verikoston lainsäätäjä on tässä hillinnyt, eikä
kansan tarvitse enää kuluttaa voimiansa raadellakseen itseänsä.
Tässä suhteessa Hammurapin laki on paljon yläpuolella juutalaisten
oikeuskantaa.
Vasta nyrkkioikeuden kieltämisellä voi tuomioistuimista tulla, mitä
Hammurapi tahtoi niistä tulevan, nimittäin turvanetsintäpaikkoja
kaikille lainkuuliaisille kansalaisille ja varsinkin heikoille ja
sorretuille.
Hammurapin lait, niinkuin muutkin vanhain babylonialaisten
kulttuurielämän ilmaukset, ovat näytelleet suurta osaa myöskin
Babylonian valtakunnan hävittyä. Babylonialainen oikeus kukoisti
sitten Persian valtakunnassa ja eli kauemminkin, kenties
osittain kreikkalaisessa ja roomalaisessa oikeudessa ja varmasti
muhamettilaisessa.
* * * * *
Hammurapin ajalta on tallella paitsi maailman vanhinta lakikirjaa
myöskin _vanhin kirjekokoelma_ mitä tunnetaan. Onnelliset olosuhteet
ovat nimittäin meille osittain pelastaneet joukon kuninkaan eräälle
valtakunnan eteläosan maaherralle kirjoittamia kirjelmiä, osittain
erinäisiä yksityiskirjeitä. Kuninkaan kirjelmät ovat mitä arvokkaimpia
silloisten sivistysolojen tuntemiselle ja näyttävät meille hallitsijan
hallitustehtävissään maansa hallinnon hoitajana, tuomarina ja
yhteiskunnan vähäisten ja sorrettujen suojelijana sekä soturina. Ne
osoittavat meille, etteivät hänen sanansa olleet tyhjiä puheenparsia,
kun hän suuren lakikokoelmansa alussa kehuu, että hän oli työskennellyt
pitääkseen maassa yllä lakia ja oikeutta ja estääkseen, ettei väkevä
voisi vahingoittaa heikkoa. Hänen kirjeistään käy tosiaankin selville,
että jos hänen alamaisensa eivät saaneet oikeutta tuomareiltaan,
he saivat kääntyä suoraan kuninkaan puoleen. Monia oikeusjuttuja
hän ratkaisee itse korkeimpana tuomarina. Ja virkamiehillensä hän
teroittaa mieleen kerta kerran perästä, että heidän on tuomittava
oikeudenmukaisesti, lakien mukaan. »Jos rakastat oikeutta, niin
tee minun vuokseni», että niin ja niin tapahtuu, hän kirjoittaa.
Virkamiehet, jotka olivat tehneet itsensä syypäiksi velttouteen
ja väkivaltaisuuksiin, olivat vaarassa milloin hyvänsä joutua
kutsutuiksi kuninkaan luokse. Ja jos he koettivat kiemurteleida pois
epämiellyttävästä kohtaamisesta, niin tuli asianomaiselle maaherralle
määräys ilman muuta siekailematta lähettää syyllisyytensä tuntevat
varman vartioston saattamina Baabeliin. Ja ne, joita kuningas kutsuu
luoksensa, saavat kiirehtiä. Yötä päivää heidän on matkustettava, niin
että kahden päivän kuluessa voivat olla Baabelissa.
Jos verojen kokoojaa epäillään epärehellisestä menettelystä, niin
kuningas lähettää asianomaisen maaherran häntä tarkastamaan. Ylipäänsä
itsevaltias harjoittaa tarkkaa silmälläpitoa, että eri kansanluokat
pysyttelevät oikeuden rajapyykkien sisällä, varsinkin kauppiaat, ja
yritykset lahjusten ottoon ja väärään omaisuuden hankintaan ehkäistään
tarmokkaasti. Tarkoin valvotaan, että kaikki alamaiset täyttävät
työpäivävelvollisuutensa kruunulle, mutta maanisä katsoo myöskin, ettei
tällaiseen työhön pakoteta ketään, joka ei ole siihen velvollinen.
Kuninkaan tärkeimpiin tehtäviin kuuluu myöskin alinomainen huolenpito
kanavalaitoksesta, josta babylonialaisten koko olemassaolo riippui.
Milloin toinen, milloin toinen kanava on puhdistettava, vapautettava
mudasta, kaislasta ja ruo'oista, jotka uhkasivat sen rämetyttää ja
estivät laivakulkua. Silloin asianomainen maaherra saa käskyn kutsua
kansan tähän työhön ja määräyksen, että työ on oleva suoritettu siinä
ja siinä ajassa. Kerran eräs kanava oli jätetty keskeneräiseksi.
Kun kuningas saa sen kuulla, niin yks kaks tulee maaherralle kirje
tuoden käskyn viivyttelemättä laittaa kanava valmiiksi. »Se työ ei ole
sen vaikeampi, kuin että se väki, joka sinulla on käytettävissäsi,
ehtii sen suorittaa kolmessa päivässä», sanotaan siinä. Ja kun
työ on suoritettu, maaherran on heti ryhdyttävä korjaamaan erästä
kanavapenkereen osaa, joka on luhistunut. Työn on jouduttava, »eikä
työmiesten joukossa saa olla ukkoja eikä lapsia — voimakkaita miehiä
heidän on oltava».
Kerran, kun erään kanavan puhdistuksen pitäisi alkaa, ei olekaan
kylliksi työmiehiä saatavissa. Kanavan varrella asuvia ei ole siihen
tarpeeksi asti. Virkamies, jonka on työtä johdettava, on senvuoksi
anonut asianomaiselta maaherralta apua naapuripiiristä, mutta maaherra
ei ole kuulevinansakaan, ja rahoja ei myöskään ole saatavissa. Silloin
kysymyksessä oleva virkamies kääntyy itsensä kuninkaan puoleen ja
pyytää häntä kirjoittamaan maaherralle, että hän hankkisi työnapua
naapuripiirikunnasta. Hän lopettaa kirjeensä rukoukseen: »Herrani ja
kuninkaan! antakoon käskyn, niin että multamäärät saadaan poistetuiksi!»
Toisen kerran taas laivanrakentaja ei saa alusta valmiiksi määräaikaan.
Hän selittää syyttäen kuninkaalle, että asianomainen maaherra
ei ole lähettänyt hänelle työväkeä. Silloin tulee Hammurapilta
ankarat sanat leväperäiselle maaherralle: »Samana päivänä, jolloin
tämä savitaulu[129] tulee silmiesi eteen, sinun on lähetettävä
rakennusmestarille hänen työväkensä, niin että hän voi aluksensa
rakentaa. Mutta jos et viipymättä lähetä työmiehiä, niin se vahinko,
joka siitä aiheutuu, pannaan sinun kannettavaksesi.»
Kaikkialla maanisä on läsnä hoputtamassa.
Kerran taasen muutamat metallityöläiset, kaikesta päättäen erään
eteläbabylonialaisen kaupungin asesepät, tarvitsevat halkoja.
Luonnollisesti he kääntyvät kuninkaan puoleen, joka antaa maaherralle
määräyksen heti hakkauttaa tarvittavat 7 200 halkopuuta, ja mukana
seuraa yksityiskohtaiset määräykset niiden suuruudesta. Ja lisäksi
hänen majesteettinsa kehoittaa häntä katsomaan, että työ tulee tehdyksi
ja että halonhakkaajat kaatavat vain tuoreita puita. Ilmeisesti
kuninkaalla oli kokemusta siitä, että he kernaasti valitsivat lahoja
puunrunkoja, koska niitä oli helpompi kaataa ja hakata haloiksi.
Kun Baabelin hovi tai jokin joukko-osasto tai työkomennuskunta
tarvitsee ruokavaroja tai muita erilaisia tarvikkeita, niin hänen
majesteettinsa antaa maaherralle käskyn lähettää sinne viljaa tai mitä
milloinkin on kysymyksessä kuninkaallisista varastoista tai ostaa,
mitä tarvitaan Kerran on Baabelin hovin taateli- ja sesamöljyvarasto
loppumaisillaan. Silloin kuningas käskee maaherraansa, että hän
määrätköön jotkut »luotettavat miehet» ostamaan tarpeellisen määrän
taateleita ja sesamin siemeniä ja sitten kuljetuttamaan ne veneillä
pääkaupunkiin.
Verraten suuri määrä vanhan Babylonian kuningasten saamia ja lähettämiä
kirjeitä, jotka koskevat verorästejä ja niiden perimistä, todistaa,
ettei veronmaksu ollut Kaksoisvirtainmaan vanhoista asukkaista sen
mieluisampaa kuin meidän aikanamme hänen majesteettinsa sulttaanin
alamaisista. Hammurapin pojanpoika ja toinen seuraaja käyttää
leväperäisille veronmaksajille kirjoittamissaan kirjeissä sellaisia
patriarkkaalisia käänteitä kuin: »Ettes häpeä menetellä noin!»
Elatuksessaan ja hovinsa ylläpidossa kuningas ei kumminkaan yksinomaan
ollut riippuvainen enemmän tai vähemmän uskollisen kansan maksamista
veroista; hän omisti myöskin suuria nautakarja- ja lammaslaumoja,
jotka tuottivat hyvin, varsinkin oivallisilla jokien ja kanavien
varsilla olevilla laitumilla. Varsinkin villa oli tärkeänä osana
kuninkaan tulolähteissä. Hänen laumojansa kaitsi suuri määrä paimenia,
joita oli ympäri koko valtakunnan. Paimenten valvojana oli ylipaimen
kussakin piirikunnassa. Eräälle maaherralleen kirjoittamassaan
pitkässä kirjeessä Hammurapi luettelee kokonaista 47 sellaista
paimenta, jotka hän kirjeen saajan käskee lähettämään luokseen tekemään
henkilökohtaisesti tiliä Hänen Majesteetilleen.
Hammurapin kiinnostus karjanhoitoon käy ilmi useista kirjeistä. Hän
antaa esim. kerran tuolle ennen mainitulle maaherralle käskyn hankkia
erinäisille paimenille apua lainpäitten keritsemiseen tai oikeammin
sanoen, villan nyhtämiseen lampaista — sillä niin »keritseminen» siihen
aikaan tapahtui. Paimenet olivat tosin saaneet joukon keritsijöitä
avukseen, mutta niitä ei ollut tarpeeksi monta, että keritseminen olisi
saatu suoritetuksi oikeaan aikaan. Villan keritseminen askarruttaa
muutoin usein heidän babylonialaisia majesteettejansa noina alkeellisen
valtiotalouden aikoina. Monet kuninkaalliset kirjeet koskettelevat tätä
siihen aikaan valtiolle niin tärkeätä asiaa.
Ja niinkuin hänen majesteettinsa itse valvoi suuria karjalaumojansa,
niin hän järjesti myöskin puuaineen lähetyksen etelän rämeitten
metsistä ja määräsi kuljetusalukset tähän tarkoitukseen.
Torjuakseen nälänhädän kansalta katovuosina hyvä maanisä rakennutti
mahtavan viljamakasiinin Baabeliin ja antoi sinne varastoida suuria
viljamääriä.
Täydellä syyllä Hammurapi voi sanoa itsestään: »Minä olen hyvä paimen,
joka kokosin hajaantuneen kansani, otin sen huomaani ja annoin sen
käydä laitumella yltäkylläisyydessä.» Ei koskaan emien häntä eikä hänen
jälkeensä Babylonian kansalla ole ollut niin onnellisia päiviä kuin
hänen aikanaan.
* * * * *
Muinaisen Babylonian valtakunnan ajoilta säilyneet
nuolenpääkirjoituslaatat eivät anna meille ainoastaan tilaisuutta
seurata itseänsä kuningasta hänen maanisällisessä toiminnassaan; niiden
joukossa on myöskin paljon yksityiskirjeitä, joita meidän on kiitettävä
siitä, että ensimmäisen kerran koko maailmanhistoriassa saamme vihiä
siitä, kuinka yhteinen kansa oli ja eli. On säilynyt m.m. kirje,
jonka kanavatöihin lähetetty mies on kirjoittanut isälleen. Siinä
lausutaan aluksi toivomus, että Babylonian jumalat suojelisivat isää
ja varjelisivat hänen terveyttään. »Saadakseni tietää, mitenkä sinä
voit, olen kirjoittanut sinulle», hän sanoo. »Kirjoita minulle miten
voit!» Sitten hän jatkaa ja kertoo, että hänet on lähetetty työhön
patorakennukselle, ja lisää: »Tällä paikalla, missä nyt olen, ei ole
lainkaan saatavissa lihaa. Nyt olen sinetöinyt 1/3 sikliä[130] rahaa ja
lähettänyt sinulle. Lähetytä näillä rahoilla minulle hyvää kalaa tai
jotakin muuta syötävää!»
Ja näin kuuluu maailman vanhin tunnettu rakkauskirje: »Näin sanoo
Gimil-Marduk sydänkävylleen: Jumalat sinua minun tähteni suojelkoot!
Saadakseni tietää, mitenkä voit, olen kirjoittanut sinulle. Kirjoita
miten voit! Katso, minä läksin Babyloniin. En nähnyt minä sinua, ja
hyvin surullinen olin siitä. Lähetä minulle tieto milloin tulet, niin
että minä voin tulla iloiseksi! Tule Arakhsamna-kuussa[131]! Minun
vuokseni eläös ajasta aikaan!»
Eräässä kirjeessä saamme silmätä pojan sydämeen, joka kärsii äitinsä
kovasydämisyydestä. »Koskaan», hän valittaa, »et ole kirjoittanut
minulle kuin äiti, ja koskaan et ole elähdyttänyt sydäntäni. Lähetä
minulle nyt edes kaksi mittaa öljyä sen sanantuojan mukana, jonka
lähetän luoksesi! Sillä sairaus on minut saanut kouriinsa, niin että
kysymyksessä on elämäni.»
Toinen mies taas valittaa isänsä kovuutta. »Sinä olet», hän kirjoittaa,
»valmistanut sydämelleni suuren surun, ja suuren sieluntuskan olet
minulle aiheuttanut. Sinä olet menetellyt minua kohtaan niin, että minä
en voi enää sanoa: 'Minulla on isä.'» Nyt hän pyytää ainoastaan saada
vaatteensa takaisin.
Kerran taasen äsken kihlautunut nuorukainen kirjoittaa sisarelleen.
Hän on iloinen ja ylpeä siitä, että on voittanut morsiamensa. »Hän
on todellakin osoittanut minulle kunniaa!» hän kirjoittaa. Mutta
hän pelkää, että sisko ei näkisi asioita samoilla silmillä. Sen voi
ymmärtää seuraavista sanoista: »Jos sinä et halua ottaa vastaan
kihlattuani, et ole enää sisareni.»
Muuan psykologisesti kiintoisa vanha kirje vetoaa vastaanottajaan,
ettei tämä armottomasti pitäisi oikeudestaan kiinni, vaan osoittaisi
ihmisystävällisyyttä — kirjeensaajaa puhutellaankin »ihmisystäväksi»
kai toivossa, että se jotakin vaikuttaisi! Asia on se, että kirjeensä
ajalla oli saatavana viljavelka köyhältä mieheltä, ja kun tämä
ei voinut heti maksaa, niin saarnamies oli takavarikoinut hänen
ainoan orjansa, »tytön, joka hoiti hänen taloansa ja jauhoi hänen
leipäviljansa». Velallis-parka oli senvuoksi kääntynyt sen henkilön
puoleen, joka kirjeen on kirjoittanut, ja pyysi hänen välityksellään
kovaa saamamiestä vapauttamaan nuoren tytön.
Vuokraaja kirjoittaa maatilan omistajalle: »Kuten sinä, herrani, olet
kuullut, on vihamieheni ryövännyt härkäni. Vaikka en ole koskaan
aikaisemmin sinulle kirjoittanut, lähetän nyt tämän kirjeen. Oi herra,
lähetä minulle lehmä! Alina olen paneva esille viisi hopeasikliä ja
lähettävä herralleni, juuri sinulle.»
Nuo viisi sikliä olivat ilmeisesti vuokramaksu joltakin ajalta, ja
vuokralaisen kiireellisyys sen suorittamisessa oli tärkein houkutus,
jota hän käytti saadakseen rakkaan lehmänsä. Tätä samaa asiaa hän
jauhaa ja jauhaa yhä uudelleen kirjeen jatkossa tunnetulla itämaisella
puhevuolaudella, joka on rikas kauniista lauseparsista: »Oi herrani,
täytä rukoukseni ja kirkasta minun pääni, niin ettei se joudu
nöyryytetyksi veljieni nähden! Minä olen palvelijasi, ja toivomuksesi
minä olen yli määrän täyttänyt. Senvuoksi ilahduta minua ja lähetä
lehmä, niin sinun nimeäsi, herrani, ylistetään ajasta aikaan Uru-Batsun
kaupungissa, ja minä teen työtä ahkerasti ja huolellisesti herrani
hyväksi.»
Minkälaista voi olla babylonialaisessa vankilassa, saa nähdä erään
viattomasti vankilaan suljetun miehen kirjeestä herrallensa. Miesparka
oli nääntyä nälkään ja huonoon hoitoon. »Lähetä minulle valkoista
sipulia ja muuta sipulia, etten kuolisi», hän rukoilee, »ja puku,
jotta saisin verhota alastomuuttani!» Ja jollei ovenvartija, joka
kirjeen perille toimitti, myöskin saanut lahjaa, »niin», vanki
huudahtaa, »tulevat koirat minut syömään». Mutta kaikki, mitä hänen
herransa halusi hänelle lähettää, hänen piti jättää vangille suoraan.
»Aikaisemminkin», tämä sanoo, »olet kai lähettänyt minulle lahjoja,
mutta kukaan ei ole niitä minulle antanut».
* * * * *
Niin kauan kuin Hammurapi ja muut voimamiehet hallitsivat Babylonian
valtakuntaa, se oli kyllin voimakas vastustamaan ahdistelevia
barbaarikansoja, joita rikas ja viljava Kaksoisvirtainmaa
vastustamattomasti houkutteli. Mutta, samoin kuin muutkin hyvinvoivat
kulttuurikansat, babylonialaisetkin olivat taipuvaisia veltostumaan, ja
kuten Tyros myöhemmin siten Babyloniankin rikkaat kauppiaat kernaammin
suorittivat veroa vieraalle valloittajalle kuin antautuivat sodan
vaaraan, joka vaikutti lamauttavasti heidän liikeasioihinsa.
Muinaisbabylonialaisen valtakunnan loppuaikoina vapaa
talonpoikaisväestö alkoikin arveluttavasti vähetä ja viljellyn maan
nielivät kruunu, temppelit ja suurpääoma. Aikaisemmin vapaat talonpojat
vajosivat yhä enemmän ja enemmän vuokraajiksi tai maaorjiksi. Mutta
täten heikkeni myöskin maan puolustuskyky, sillä kansalle ei mikään
anna sellaista sisäistä lujuutta, niin sitkeätä puolustusvoimaa ja
niin suurta uhrimieltä, kuin tietoisuus siitä, että oma turve on
puolustettavana.
Kun näin ei ollut enää laita, niin Babylonian valtakunta meni
nopeasti alaspäin. Se alkoi höltyä liitteistään. Noin 1750 se sortui
heettiläisten alle ja, kun _näiden_ satu oli lopussa, toisten
vieraiden valloittajakansojen hyökkäyksiin. Yhä enemmän ja enemmän
babylonialaisten vastustuskyky heikkeni, ja lopuksi heidän maansa
joutui riippuvaisuuteen pohjoisesta naapurikansasta, _assyrialaisista_.
Mutta Baabel oli edelleenkin sivistyselämän keskipisteenä koko
Eufrat-Tigrismaassa.
Assyriassa yhteiskunnalliset olot olivat kehittyneet onnellisemmalla
tavalla kuin sisarmaassa. Siellä vapaa talonpoikaissääty säilyi aina
myöhäiseen aikaan. Ja kasvava väestö sai uusia tulomahdollisuuksia
siten, että Assyrian kuninkaat veivät siirtolaisia omasta maastansa
valloitettuihin maihin liittääkseen ne tällä tavoin lujemmin päämaahan,
Assyriaan. Kirjallisuutta:
J. Kohler und F.E. Peiser. Aus dem babylonischen Rechtsleben I—IV.
Bruno Meissner, Aus dem altbabylonischen Recht (»Der alte Orient» 1905).
Bruno Meissner, Altbabylonische Gesetze (Friedrich Delitzsch und Paul
Haupt, Beiträge zur Assyriologie III).
Bruno Meissner, Beiträge zur altbabylonischen Privatrecht.
C.H.W. Johns, Babylonian and assyrian laws, contrasts and letters.
(Laajoin kirjallisuusviiltauksin.)
Arnold Walther, Das altbabylonische Gerichtswesen.
Paul Haupt, Die sumerischen Familiengesetze.
Friedrich Ulmer, Hammurabi, sein Land und seine Zeit (»Der alte Orient»
1907).
J. Kohler, F.E. Pelser und A. Ungnad, Hammurabis Gesetz.
Hugo Winkler, Die Gesetze Hammuribis.
Fr. Buhl, Kong Hammurabis Lövsamling (Nordisk tidskrift 1903).
C.W. Westrup, Stat og Borger i det gamle Babylonien.
Johannes Jeremias, Moses und Hammurabi.
L.W. King, The letters and inscriptions of Hammurabi and of other kings
of the first dynasty of Babylon.
F. Thureau Dangin, Lettres et contrats de l'époque de la première
dynastie babylonienne.
Gottfried Nagel, Die Briefe Hammurabis an Sinidinnam (Delitzsch-Haupt,
Beiträge zur Assyriologie IV).
Arthur Ungnad, Babylonische Briefe aus der Zeit der Hammurabi-Dynastie.