Assyrialaiset olivat, kuten babylonialaisetkin, seemiläistä kansaa.
Heidän valtakuntansa sai nimensä kansan ylimmästä jumalasta,
_Assur_ista, mikä oli myöskin vanhimman pääkaupungin nimi. Myöhemmin
tuli kumminkin _Ninive_ Assyrian valtakunnan keskukseksi, ja noin
toisen vuosituhannen keskipaikoilta e.Kr. tämä valtakunta alkoi kasvaa
maailmanvallaksi, joka oli suurempi kuin Egypti loistonsa aikana.
Assyrialaiset valloittajat kukistivat valtansa alle Babylonian, Syyrian
ja Palestiinan ja joksikin aikaa Egyptinkin. Suurimpia soturikuninkaita
oli _Tiglatpileser I_, joka eli noin 1100 e.Kr. »Sodassa ja taistelussa
en ole koskaan tavannut vertaistani», hän muistomerkeissänsä vakuuttaa.
Hän kertoo niissä, että hän on laskenut valtansa alaiseksi jopa 42
kuninkaan maat ja ulottanut valtansa aina Välimereen ja Armenian
ylänkömaahan asti. Ei koskaan ennen ollut niin monta kansaa ollut
Assyrian veronalaisina. Ylpeästi hän eräässä piirtokirjoituksessa
kertoo, että hän sai »lahjoja Egyptin kuninkaalta», muun muassa
krokodiilin ja apinoita. Tämä ei ollut yksinomaan kohteliaisuuden
osoitus, vaan myöskin vahvistus diplomaattiselle tapahtumalle: Egypti,
joka oli ennen ollut heettiläisvaltakunnan liittolainen, tunnusti
nyt, että Assyria oli tullut heettiläisvaltakunnan tilalle Syyrian
hallitsijaksi.
Mutta Tiglatpileser oli yhtä suuri rauhankin toimissa. Hän oli valtava
rakentaja ja käytti menestyksellä tavattoman hallitsijavoimansa
saadakseen maansa viljellyksi ja sen maanviljelyksen ja karjanhoidon
kohoamaan. Hän oli myöskin intohimoinen metsästäjä.
Assyrialaiset olivat luontaista metsästäjä- ja soturikansaa, kovempaa
ainesta kuin rauhallisemmat, maataviljelevät babylonialaiset. Verensä
vaistoja assyrialaiset ruokkivat rauhankin aikana alituisilla
metsästyksillä. Heidän vuorinen maansa oli nimittäin ylen rikas
riistasta, varsinkin leijonista, jotka olivat ja pysyivät todellisena
maanvaivana. Tiglatpileser I esimerkiksi surmasi viitenä vuotena
lähemmäs tuhat leijonaa.
Toisille kansoille tuli assyrialaisista kauhea vitsaus. He
käyttivät aivan uutta tapaa pitääkseen voitetut kansat kurissa. He
veivät nimittäin kukistettujen maiden johtavat yhteiskuntaluokat
Assyriaan vankeuteen ja täyttivät sen sijaan valloittamansa alueet
assyrialaisilla sotilassiirtoloilla. — Hirvittävää oli assyrialaisten
sodankäyntitapa. Ei yksin heidän kuolemaahalveksivan rohkeutensa,
vaan myöskin heidän julmuutensa tyypillinen edustaja oli kuningas
_Assurnasirpal_ II, joka kuoli noin 860 e.Kr. Hän kerskuu erään
saamansa voiton jälkeen piirtokirjoituksessa seuraavista urotöistä:
»Paljon vankeja minä poltin, toisten annoin elää. Muutamilta heistä
hakkasin poikki kädet tai jalat, toisilta leikkasin nenän ja korvat ja
monilta miehiltä puhkaisin silmän.» Toinen hirmuinen rangaistus oli
nylkeä vihollinen elävältä, kiskoa kieli hänen suustaan tai leikata
häneltä pois huulet. Niin, turvattomia uhreja kohdeltiin tavalla,
jota ei voi kuvailla. Surmattujen päät ladottiin pyramideiksi tai
ripustettiin voitonmerkeiksi puihin. Assyrian kuningasten riemukulussa
kukistetut kapinalliset kuninkaat saivat vetää kuninkaallisia vaunuja
ja heidän täytyi usein kantaa oman kansalaisensa irtileikattua päätä
kaulastansa riippumassa. Sitten lävistettiin rengas heidän nenäänsä
tai huuleensa ja lähetettiin heidät joko rangaistustyöhön tai heidät
suljettiin koirain tai sikojen kanssa häkkiin ja asetettiin kaupungin
portille yleisön pilkattaviksi.
Assyrialaiset olivat kyllä julmia, mutta sellaisia kauhistuttavia
tekoja» mitä kerrotaan Toisen Kuningastenkirjan 15:nnessä luvussa
Menahemista, ei heidän kuitenkaan tiedetä tehneen Ja ajateltakoon
julmuuksia 30-vuotisen sodan ja muiden uskonsotien aikana tai
niitä valikoidun pirullisia kidutusvälineitä, joilla inkvisition
tuomioistuimet kiduttivat uhrejansa! Jos tahtoo olla oikeudenmukainen,
niin tunnustaa täytyy, että Euroopan kansat vielä meidän aikanamme
täydellisesti voivat kilpailla assyrialaisten kanssa julmuudessa.
Erotus on siinä, että assyrialaiset _kerskailivat_ tihutöillänsä
siinä uskossa, että nämä julmuudet olivat jumalille otollisia, mutta
että kansat, joilla on länsimaista sivistystä veressänsä, _häpeävät_
iljettäviä töitänsä ja sen vuoksi koettavat niitä salata — mutta yhtä
kaikki tekevät niitä hurjistuneessa tilassa.
On olemassa luontainen vastakohta villin, julman ja verenhimoisen
assyrialaisen kansanluonteen ja egyptiläisten tyynen, maltillisen
levollisuuden välillä. Sen huomaa taiteestakin. Assyrialaisissa
seinäkohokuvissa on aivan kuin kuulevinänsä mahtavien sotavaunujen
jyrinän, kun kuningas rientää taisteluun tai leijonanmetsästykseen, ja
ajattelee Jesajan sanoja assyrialaisten sotajoukosta:
»Heidän hevostensa kaviot ovat kuin kiveä
ja heidän rattaansa kuin rajuilma.
Heidän huutonsa on kuin emäjalopeuran.
he kiljuvat kuin nuoret jalopeurat;
ärjyen tempaavat he saaliinsa ja vievät pois.
eikä ole pelastajaa.»
Egyptiläisissä sotakuvissa sitävastoin keveät kuningasvaunut liitävät
yli kentän. Kevyttä ja siroa on hevosten nelistys, verrattuna siihen
kavioniskujen jyminään, jonka aivan luulee _kuulevansa_ assyrialaisista
kivireliefeistä. Egyptiläisistä kuvista huokuu taiteellista hillintää,
joka on kreikkalaisen taiteen edeltäjä ja varmasti siinä jälleen
ilmestyy. Kuvaavaa egyptiläiselle taiteelle on myöskin sen mieltymys
kukkaisaiheisiin. Tämän aiheen ovat juuri egyptiläiset tuoneet
kuvaaviin laiteisiin ja he ovat sitä alati kasvavalla rakkaudella
hellineet.
* * * * *
Assyrialaisen kansanluonteen julmuudenpiirre kuvastuu heidän
oikeudenkäytössään. Tähän assyrialaisen valtioelämän puoleen
olemme päässeet kiintoisasti tutustumaan kiitos saksalaisten tämän
vuosisadan alussa Assurissa suorittamani kaivausten. Täältä tehty
Kaksoisvirtainmaan lakien löytö on nimittäin verrattomasti tärkein aina
sitten Hammurapin lakikirjan löytymisen. Nämä assyrialaiset lait ovat
1300 seutuvilla e.Kr., mutta ne ovat siitä huolimatta alhaisemmalla
asteella kuin Hammurapin lait, jotka ovat runsaasti puoli vuosituhatta
vanhempia. Ruoskiminen on tavallista assyrialaisessa oikeudenkäytössä,
mutta paljon pahempaa oli saada korvansa lävistetyiksi ja köydellä
taaksepäin vedetyiksi tai että huulet, nenä, korvat ja sormet
leikattiin pois tai kasvot tuhottiin. Kuohitseminen oli monenlaisten
siveellisyysrikosten rangaistuksena. Tavallinen kuolemanrangaistus oli
seivästää rikollinen paaluun. Suuret rikolliset nyljettiin elävältä.
Avioliitto-oikeus osoittaa Assyriassa sukulaisuutta heprealaisen
perheoikeuden kanssa siinä, että mies oli veljensä kuoltua velvollinen
naimaan hänen leskensä, vaikka hän olisi ollut kihloissa tai naimisissa
toisen naisen kanssa. Ja samoinkuin Israelissa täytyi miehen
määrätyissä tapauksissa ottaa poikansa leski vaimokseen. Ulotettiinpa
Assyriassa sukulaissiteiden säilyttämisvelvollisuus niin pitkälle,
että jos leskellä ei ollut muita läheisempiä miehisiä sukulaisia, niin
lähintä sukua olevan pojan, niin pian kuin hän oli täyttänyt kymmenen
vuotta, täytyi ottaa hänet vaimokseen.
Assyriassa avioero oli paljon yksinkertaisempi menoiltaan kuin
Babyloniassa: »Jos mies hylkää vaimonsa, hän voi, _jos haluaa_, antaa
hänelle jotakin. Mutta, jos hän ei halua, ei hänen tarvitse antaa
hänelle mitään, vaan vaimon on jätettävä tyhjin käsin hänen talonsa.»
Vaimolla, joka ei lahjoittanut miehellensä lapsia, ei ollut —
päinvastoin kuin Babyloniassa — oikeutta miehen jälkeenjättämään
omaisuuteen, ei edes siihen, mitä mies eläessään oli hänelle
lahjoittanut. Jos hän otti jotakin taloon kuuluvaa miehen sairastaessa
tai hänen kuoltuaan ja antoi sen jollekulle toiselle, joko miehelle
tai naiselle, niin sekä lahjan antaja että sen vastaanottaja oli
surmattava. Hiukan — mutta ei paljon — inhimillisempi on seuraava
lainmääräys samankaltaisessa tapauksessa: »Jos orja tai palvelijatar
on ottanut vastaan lahjana perheenemännältä esineen, joka kuuluu tämän
aviomiehelle, niin vastaanottajalta on leikattava nenä ja kotvat, ja
varastettu on palautettava. Isännällä on myös sellaisessa tapauksessa
oikeus leikata korvat vaimoltaan. Mutta jos hän ei sitä tee, ei saa
leikata nenää ja korvia myöskään orjalta tai palvelijattarelta.
Jos naitu nainen varasti toisen talosta ja tavattiin teosta, ja jos
hänen miehensä korvasi varastetun, hänen piti leikata vaimoltansa
korvat. Mutta jos mies ei halunnut korvata varastettua, niin
varkaudesta kärsineen oli otettava vaimo haltuunsa ja leikattava
häneltä nenä.
Jos nainen tekee väkivaltaa miehelle ja hänet todistetaan siihen
syylliseksi, häntä rangaistaan sakoilla ja 20 parilla raippoja. Jos
hän on runnellut mieheltä toisen kiveksen, häneltä on leikattava yksi
sormi. Jos hän on runnellut molemmat kivekset, häneltä on leikattava
molemmat rinnat. Siis lainmääräys »silmä silmästä, hammas hampaasta»
käytännössä! Me kohtaamme sen myöskin eräässä myöhäisassyrialaisen
ajan oikeudellisessa asiakirjassa, jonka mukaan mies, joka on
surmannut toisen orjattaren, velvoitetaan sakkona jättämään tälle oman
orjattarensa lapsineen ja sillä tavoin »sovittamaan veren. Mutta jos
hän ei anna hänelle orjatartaan, orjatar on surmattava tapetun naisen
haudalla.»
Jos nainen tekee aviorikoksen ja mies yllättää hänet teosta, miehellä
on oikeus surmata sekä vaimonsa että tämän rikostoveri tai, jos
hän pitää sen parempana, hän saa leikata nenän naiselta ja kuohita
rikollisen miehen ja turmella häneltä kasvot. Mutta jos petetty mies
antaa anteeksi vaimolleen, hänen täytyy antaa anteeksi myös hänen
rikostoverilleen. — Naidun naisen väkisinmakuu rangaistiin kuolemalla.
Jos joku moittii naitua naista aviorikoksesta tai syyttää nainutta
miestä luonnottomista paheista, mutta ei voi syytöstänsä todistaa,
niin panettelija on saapa rangaistukseksi 50 paria raippoja, kuukauden
rangaistustyötä kuninkaan laskuun ja suuret sakot ja hänet on
kuohittava.
Naidut naiset olivat velvollisia olemaan hunnutettuja ulkona
näyttäytyessään. Tämä oli nimittäin merkkinä miehen yksinoikeudesta
heihin. Mutta porton oli aina näyttäydyttävä peittämättömin kasvoin
kodin ulkopuolella. Jos hän esiintyä hunnutettuna, hän antautui vaaraan
saada 50 paria raippoja ja päänsä valelluksi asfaltilla. Ja joka näki
hänet ottamatta häntä kiinni ja viemättä kuninkaan palatsiin, joutui
hyvin pahoihin seurauksiin. Häneltä riistettiin vaatteet, hänelle
annettiin 50 paria raippoja, pantiin nuora hänen korviensa läpi ja
kiskottiin ne taaksepäin sekä lähetettiin hänet lopuksi kuukauden
rangaistustyöhön.
Samalla tavalla rangaistiin sitä, joka ei ottanut kiinni
palvelijatarta, jonka hän tiesi varastaneen. Varastelevaa naista
itseänsä rangaistiin korvien leikkaamisella ja vaatteiden menetyksellä.
* * * * *
Mahtavin Assyrian soturi kuninkaista Assurnasirpalin jälkeen oli
_Sargon_ II, joka eli noin 700 e.Kr. ja hallitsi itsevaltiaana aluetta,
joka ulottui lännessä Välimerestä itään aina Tigriksen toiselle
puolelle, Arabian erämaista etelässä Taurukseen ja Armenian ylänköön
pohjoisessa.
Viimeinen suurten valloittajain sarjassa oli _Assurbanipal_,
joka hallitsi vuodesta 668 noin vuoteen 630 e.Kr. Hänen nimensä
kreikkalaiset väänsivät Sardanapalokseksi, ja he kertoivat tästä
maailmanvaltiaasta mitä mahdottomimpia historioita. Nämä he olivat
saaneet persialaisilta, jotka olivat vihamielisiä assyrialaisia ja
babylonialaisia kohtaan. Näiden panettelujen mukaan Sardanapalos
olisi ollut veltostelija, joka eli palatsiinsa sulkeutuneena »aivan
kuin nainen.» Siellä »hän vietti aikansa yhdessä naisten kanssa
kehräten purppuraa ja hienointa villaa. Hän oli naisen puvussa ja sekä
kasvonsa että ruumiinsa hän ihomaalilla ja muilla kaunistuskeinoilla
kevytmielisten naisten tapaan oli siinä määrin naisellistuttanut,
että ei hekumallisinkaan nainen voinut näyttää sen naisellisemmalta.
Totuttelemalla hän oli muuttanut äänensäkin naiselliseksi.»
Kreikkalaisilta kirjailijoilta on peräisin halki vuosisatojen usein
toistettu kertomus, että Sardanapaloksen hautakirjoitus olisi
osoittanut kuninkaan alituisissa nautinnoissa kuluneen elämän
päättyneen kaiken halveksintaan. Hautakivessä olisi kuningas
kuvattu kädet taputukseen kohotettuina ja kuvan alla olisi ollut
piirtokirjoitus, mikä ensin ilmoitti kuolleen nimen ja päättyi lopuksi
seuraavaan kehoitukseen: »Mutta sinä, vieras, syö, juo ja ole iloinen,
sillä kaikki muu ei ole sen arvoista kuin _tämä näin_» — millä
tarkoitettiin sitä ääntä, joka syntyy käsien vastakkain lyömisestä.
Tuollaiset jutut kumotaan yksinkertaisimmin viittaamalla Assurbanipalin
palatsin Leijonahuoneen metsästyskuviin, joissa näemme hänen täynnä
miehistä voimaa käyvän erämaiden kuninkaan kimppuun ja syöksevän
keihäänsä pedon kitaan. Vanhassa Testamentissa nimitetäänkin
Assurbanipalia »suureksi, armolliseksi.» Kuninkaan kasvatus oli ensi
sijassa kohdistettu sotaisiin harjoituksiin. »Minä opin ampumaan
nuolella, ratsastamaan ja ohjaamaan valjakkoa», Assurbanipal sanoo
eräässä omaelämäkerrallisista piirtokirjoituksistaan.
Metsästyskohtauksia esittäväin kuvien yllä luemme seuraavanlaatuisia
selityksiä: »Minä olen Assurbanipal, maailman kuningas, Assyrian
kuningas. Voimassani minä tartuin, jalkaisin käyden, erämaan julmaa
leijonaa korviin ja Assurin ja Ishtarin avulla minä lävistin
keihäälläni sen ruumiin.» Tai: »Ruhtinaallisessa metsästyshalussani
minä tartuin erämaan leijonaa häntään ja Ninib- ja Nergal -jumalain
kehoituksesta minä halkaisin sen kallon kaksiteräisellä kirveelläni.
Tämä on minun kätteni työtä.» Kerran kuningas taas kertoo, että hän
tarttui leijonan kurkkuun ja lävisti sen tikarillaan.
Mutta Assurbanipal ei ollut ainoastaan innokas metsästäjä, hän
oli myöskin suuri soturi, rakentaja ja tieteen ja kirjallisuuden
edistäjä. Häntä saa jälkimaailma kiittää aivan verrattomasta Eufratin
maiden sivistyshistoriaa valaisevasta ainehistosta. Hän perusti
nimittäin suurenmoisen kirjaston, joka sisälsi nuolenpääkirjoituksia
käsittäviä savitauluja. Yli 20 000 sellaista nuolenpääkirjoituslevyä
— suurimmaksi osaksi kuitenkin vahingoittuneita — on kaivettu esille
Niniven raunioista. Niitä säilytetään nyt British Museumissa. Nämä
laatat ovat täpötäynnä tiheää nuolenpääkirjoitusta, suurimmaksi osaksi
mikroskooppisen pientä. Tosiasiallisesti useimpia näistä kirjoituksista
voi lukea vain suurennuslasin avulla.
Pohjaton tiedonhalu sai tämän mahtavan itsevaltiaan luomaan tämän
_maailman vanhimman tunnetun valtakunnankirjaston_. Hän vakuuttaa itse
piirtokirjoituksissaan, että hän kykeni selittämään vaikeimpiakin
sumerilaisia tekstejä ja että hänen rakkainta työtänsä oli lukea
kivitauluja, jotka olivat vanhempia kuin vedenpaisumus.»
Mutta _niin_ syvälle sivistys ei voinut vaikuttaa häneen, että se olisi
kyennyt hillitsemään hänen synnynnäistä assyrialaista julmuuttansa.
Päinvastoin hän kertoo ylvästellen, mitenkä hän »teurasti» valloitetun
kaupungin asukkaat »kuin lampaat» ja mitenkä hänen sotapäällikkönsä
nyljetyttivät kaatuneet kapinoitsijat ja ripustivat nahat muurien
peitteeksi. »Suurten jumalain käskystä» ja julistaakseen Assurin
suuruutta hän omin käsin lävisti erään vangitun vastustajan posket,
veti köyden läpi reikien ja sitoi hänet koirankahleilla erään Niniven
kaupunginportin pieleen vahtimaan toisten vankien häkkiä.
Assurbanipal ei arkaillut myöskään voitetuissa maissa häiritä
kuolleiden rauhaa. Voitettuaan elamilaiset hän kaivatti Susassa esille
kuolleiden kuningasten sarkofagit ja lähetti heidän luunsa Niniveen.
»Niin riistin minä vainajien hengiltä levon», hän sanoo määrättömässä
kostonhimossaan.
* * * * *
Assurbanipalin kirjasto on suureksi osaksi vanhain babylonialaisten
teosten jäljennöksiä, joita kirjallisuutta rakastava kuningas
oli koonnut. Hän saa ennen muita sen kunnian, että on pelastanut
babylonialaisen sivistyksen henkiset luomat häviöltä. Mutta tämä
kokoojan harrastus ei todista sitä, että Assurbanipalin aika olisi
ollut uutta luova sivistyksellinen kausi. Se saa pikemmin ajattelemaan
suunnilleen samanaikaista Egyptin historian Saisin aikakautta,
joka myöskin pyrki elvyttämään kunniakkaan muinaisajan muistoa ja
jäljittelemään tuota aikaa. Assyrialaiset olivat kyllä, sotilaalliselta
kannalta, Babylonian voittajia, mutta heidät oli voittanut kuitenkin
babylonialainen sivistys.
Ainutlaatuisen kiintoisaa lajissansa on myöskin Assurbanipalin
kirjaston sisältämä virallinen kirjeenvaihto. Kiitos näiden erilaisten
kirjeiden voimme liioittelematta sanoa tuntevamme osittain paremmin
Assyrian valtakunnan sisäisiä oloja kuin monia aikakausia paljon
myöhäisempäin aikojen historiassa. Tämä kirjeenvaihto todistaa,
samoinkuin Hammurapin ajan kirjeet, että oli tapana kääntyä itsensä
kuninkaan puoleen kaikissa mahdollisissa asioissa. Kerrankin erään
laivurin piti kuljettaa noita jättiläismäisiä siivellisiä häränkuvia,
jotka tavallisesti koristivat kuningaspalatsin sisäänkäytävää. Hän
kirjoittaa silloin suorin sanoin näin: »Kuninkaalle, minun herralleni,
palvelijasi Assurbani: tervehdys kuninkaalle, minun herralleni.
Assur-mukin on käskenyt minun kuljettaa suuret kiviset härät ja
kurubit.[132] Mutta veneet eivät ole kyllin vahvoja eivätkä ole
valmiit. Mutta jos ollaan niin ystävällisiä ja annetaan meille lahja,
niin pidämme huolen, että ne valmistuvat ja kulkevat jokea ylös.» —
Siis hakshish!
Joukko kirjeitä koskettelee hevosten ja muulien maahantuontia
Vähästä-Aasiasta kuninkaallista tallia varten. Kuninkaalta kysytään
välistä, onko jalot eläimet pantava talliin vai laskettava laitumelle.
Kerran on taasen kysymys viinin hankinnasta Hänen Majesteettinsa
kellariin. Kim viini on pantu pulloihin, huomataankin, että sitä on
niin paljon, ettei se mahdu viinikellariin. »Mistä meidän on hankittava
sille tilaa?» tiedustelee asianomainen virkamies.
Eräässä kiintoisassa kirjeessä puolusteleikse virkamies, jota oli
syytetty uskottomuudesta kuningastansa kohtaan. Tavanmukaisten
alamaisuudenvakuuttelujen jälkeen hän valittaa: »Minä olin kerännyt
luotettavia todistajia, jotka julkisen notaarin edessä todistivat
uskollisuuteni kuningasta kohtaan. Silloin muuan herra, ilmiantajani,
oli kyllin hävytön astuakseen palatsiin ja lukeakseen syytöskirjelmän
minua vastaan sekä pannakseen minut käsirautoihin sanoen: 'Kaikkien
tänne kokoontuneiden läsnäollessa minä vangitsen sinut herrani ja
kuninkaani nimessä!’
Kokonaisen päivän minä makasin suullani vuoteella. Sotamiehet,
jotka kulkivat olinpaikkani ohi, eivät pahansuopaisuudesta antaneet
hituistakaan ravintoa suuhuni; nälkä ja surkeus valtasi minut. Kun ilta
tuli, minä kohottauduin ylös, peitin kahleeni ja kuljin suoraan ohi
vahdin, jonka kuningas, minun herrani oli asetuttanut pitämään minua
silmällä. Kuinka pääsin vapaaksi, sen tahdon nyt kertoa kuninkaalleni.
Muutamia sotamiehiä, joita en tuntenut, tuli sisään; he mursivat
auki kuninkaan kahleet ja puhuivat pahaa kuninkaasta (kuningas
ymmärtäköön minua). Kahden päivän ajan he jakoivat ruokansa kanssani
maksua vastaan, niin että voin pysytellä hengissä. Mutta tällöin he
puhuivat häpäisevästi kuningasta, minun herraani vastaan, siinä määrin
säädyttömästi, etten voi sitä toistaa kuninkaalle, herralleni, jollei
kuningas itse halua sitä kuulla.» Ja tällaisin tarjouksin hän vetoaa
kuninkaan omaan tutkintoon ja tuomioon.
* * * * *
Assurbanipalin kuolema on kuten hänen elämänsäkin joutunut tarujen
piiriin. Persialaiset ja kreikkalaiset tiesivät kertoa, että hän oli
ollut Assyrian viimeinen kuningas. Kun veltostunut ruhtinas ei kyennyt
vastustamaan vihollisia, jotka kävivät hänen valtakuntansa kimppuun,
oli hän muka Ninivessä sulkeutunut palatsiinsa ja polttanut sinne
itsensä haaremeineen ja kaikkine aarteineen.
Todellisuudessa Assurbapani kuoli halliten valtakuntaansa
häiritsemättömässä rauhassa. Mutta tuho tuli hänen toisen seuraajansa
_Sarakoksen_ aikana, jonka hallitsijan kukistivat meedialaiset, Iraanin
ylänkömaasta itään asuva kansa. Vuonna 612 he valloittivat Niniven,
ja välttääkseen vihollisen käsiin joutumisen kuningas etsi kuolemansa
liekeistä. Voittajat kostivat hirmuisesti kansalle, joka niin kauan
oli ollut ihmiskunnan vitsauksena. Miehet, vaimot ja lapset — melkein
kaikki, mikä assyrialaisen nimistä oli — tuhottiin sukupuuttoon. Ninive
ja Assur ylväine palatseineen ja temppeleineen joutuivat liekkien
uhriksi ja hävisivät maan pinnalta. Kauhistava tuho oli vyörynyt yli
Assyrian valtakunnan. Kauhistava ja selittämätön samalla kertaa.
Hetkessä oli Assyrian kuningaskunta ylpeimmästä korkeudestaan rauennut
tyhjäksi ja assyrialainen sivistys haudattu tomuun ja tuhkaan —
ainutlaatuinen tuho koko maailmanhistoriassa. »Kokonainen sotajoukko
kaatuen kuninkaan puolesta ja tämä, esi-isiensä vertainen sankari ja
liian ylpeä joutuakseen elävänä tai kuolleena vihollistensa käsiin,
jättäen itsensä vaimoineen ja aarteineen tulenjumalan huomaan — se on
samalla kertaa ylentävä ja järkyttävä näytelmä!» huudahtaa kuuluisa
assyriologi Delitzsch.
Mutta kaikkien niiden kansojen keskuudessa, jotka olivat huokailleet
assyrialaisten sorron alaisina, raikui riemu vapautumisen johdosta.
Mitä Jesaja ja Miika eivät vielä uskaltaneet toivoakaan, sen Nahum
ja Sefanja saivat nähdä lähestyvän ja toteutuvan. Nahum oli lujasti
vakuutettu, että pian syntisen Niniven, kansojen vitsauksen, oli käyvä
samalla tavalla kuin oli käynyt Theban, tuon suuren kaupungin, »joka
rehenteli Niilin vesien varsilla.» Sillä mahtava on Herra, kun hän
saapuu kostamaan jumalattomille.
»Hänen sankariensa kilvet ovat punaiset,
sotamiehet tulipunaan puetut,
vaunujen raudoitukset kimaltelevat kuin tuli,
kun hän asettaa ne sotarintaan.
Niinkuin soihtu ne loimuavat,
kuten salama ne liikkeelle syöksähtävät.
Nyt kauhistuu sortajain sydän ja heidän polvensa tutisevat.
»Missä on nyt jalopeuran asuinsijat
ja nuorten jalopeurain laidun,
jossa jalopeura kuljeskeli,
naarasjalopeura ja jalopeuran penikka,
kenenkään tohtimatta heitä karkoittaa?
Voi murhakaupunkia,
joka on täynnä valhetta ja väkivaltaa,
voi sinua, ainaista ryöstäjää!
Kuule ruoskan läiskettä!
Kuule rattaiden ratinaa!
Hevoset nelistävät,
ja rattaat kolisevat.
Ratsastajat kannustavat hevosiansa,
miekat välkkyvät,
keihäät kimaltelevat;
paljo on kaatuneita,
ruumiita läjittäin,
kuolleita epälukuisia;
he kaatuvat heidän kuolleisiinsa.
Kaikki tämä on tuon kauniin ja suloisen porton,
tuon taitavan noidan suuren huoruuden lähden,
hänen, joka möi kansat huoruudellansa
ja sukukunnat velhoudellansa.
Ja kaikki, jotka sinut näkevät, pakenevat sinua
ja sanovat: 'Ninive on hävitetty!
Kuka sitä säälii?'
Kaikki, jotka kuulevat tämän sanoman sinusta,
lyövät käsiänsä yhteen sinun tähtesi;
sillä sinun pahuutesi on lakkaamalta kaikkia kohdannut.»
Ja profeetan aikalainen Sefanja tuntee vaivatussa sielussansa
helpotusta nähdessään suuren maailmankaupungin sortuvan:
»Herra tekee Niniven autioksi ja kuivaksi,
erämaan kaltaiseksi.
Ja sen keskellä lepää laumoja,
kaikenlaisia pakanain eläimiä,
myöskin pelikaani ja siili viettävät yönsä
sen pilarien päissä;
laulu kuuluu ikkunoista,
hävitys on sen kynnyksillä,
sillä hän on repinyt setrilaudoitukset pois.
Tämä on se iloinen kaupunki,
joka niin turvallisena asui,
joka sanoi sydämessänsä:
'Minä olen, eikä yksikään muu!'
Kuinka se on joutunut autioksi,
eläinten makuupaikaksi?
Jokainen ohitsekulkija viheltää
ja huiskuttaa sille kättänsä.»
Kirjallisuutta:
Johannes Hunger, Heerwesen und Kriegsführung der Assyrer auf der Höhe
ihrer Macht (»Der alte Orient» 1911),
Ernst Klauber, Assyrisches Beamtentum.
J. Kohler und A. Ungnad, Assyrische Rechtsurkunden.