Se oli enemmän kuin kolme vuosituhatta sitten, siihen aikaan, jolloin
mahtava soturikuningas ja rakentaja Ramses III hallitsi Egyptin maata
ja lyhyeksi ajaksi onnistui palauttamaan suuren kaimansa päivien
loistoon. Tapahtumapaikkana oli kuolleiden faaraoiden ja ylimysten
kaupunki Niilin vasemmalla rannalla vastapäätä hallituskaupunkia
Thebaa. Siellä vainajat lepäsivät kalliohaudoissaan Kuningasten
laaksossa.
Siihen aikaan kuolleiden kaupunki oli myöskin elävien kaupunki. Vuorten
edustalla olevaa tasankoa peittivät silloin suuret temppelit, jotka
olivat kuolleiden faaraoiden asuntojen hautakappeleita; ja niiden
ympärillä olivat niiden tuhansien ihmisten asunnot, joiden tehtävänä
oli huolehtia hautarakennuksista ja temppeleistä ja korjata niitä.
Täällä asuivat kuolleiden balsamoijat, täällä oli pappeja, eriarvoisia
virka- ja päällysmiehiä sekä joukko eri ammattien harjoittajia:
maanviljelijöitä, kalastajia, vedenkantajia ja muita työläisiä, joita
kaikkia tämä henkilökunta tarvitsi tehtäviinsä. Eräästä asiakirjasia
tiedämme, että yksin Seti I:n temppelin lähistöllä oli lähes 200 taloa,
joista nyt ei ole jälkeäkään.
Koko työ oli sotilaallisesti järjestettyä. Työmiehet oli
jaeltu ryhmiin, kullakin päällysmiehensä, joka tarkkaan valvoi
henkilökuntaansa. Tuollainen »muistutuskirja», käsittäen 43 miehen
valvonnan, on säilössä suuressa kalkkikivitaulussa British Museumissa.
Itsekustakin on merkitty, minä päivinä hän on ollut poissa työstä.
Kun toiset ovat laiminlyöneet yhden ainoan päivän koko vuodessa,
toiset sen sijaan ovat olleet poissa työstä yli puoli kuukautta.
Useimmissa tapauksissa on syy merkitty sanalla »sairas», varmastikin
seuraus rasittavasta työstä kivilouhimoissa hehkuvan kuumina päivinä
tai epäterveellisessä ilmassa vuoren sisällä heikosti lepattavien,
savuavien lamppujen valossa. _Yhdessä_ tapauksessa on kuitenkin
ilmoitettu, että sairauden syy oli toinen: »Häntä pisti skorpioni.»
Muutoin oli eräs mies kerran poissa päivän »ajellakseen hiuksensa».
Jotkut työmiehet olivat hurskaita ja jättivät jokapäiväisen
aherruksensa »uhratakseen Jumalalle». Ainoastaan silloin tällöin saa
työmies huomautuksen, että hän on »laiska».
Työmiesten palkka suoritettiin luonnossa: viljaa, kalaa, öljyä ja
olutta, välistä myös vaatteita. Juhlapäivinä saatiin ylimääräiset
annokset. Mutta toiselta puolen jäi usein jokapäiväinen ravinto
saamatta, ja silloin nälkäänäkevät raukat valittivat: »Me emme ole
saaneet viljaa, näemme nälkää, olemme heikkoja.» Ja kun nöyrä valitus
ei auttanut, he tekivät lakon. Ensimmäinen tunnettu tämänlaatuinen
työväenliike koko maailmanhistoriassa sattui Ramses III:n hallitessa.
Hänen aikanansa valtion tulot olivat hyvin huvenneet sekä hänen
valtaistuimelle nousunsa edellä raivonneiden sisäisten sotien että
kuninkaan papistoa kohtaan osoittaman heikkouden seurauksena. Lähes
200 000 säkkiä viljaa faarao lahjoitti joka vuosi temppeleille —
muiden lahjojen mukana — mutta kuolleiden kaupungissa nälkäänäkeville
työmiehillensä hän useinkaan ei saanut hankituksi 50 säkkiä
kuukaudessa. Räikeänä vastakohtana temppeli- ja hautapiirtokirjoitusten
korkealentoisille puheille faaraon vallasta ja rikkaudesta kaikuu
alituinen: »Me näemme nälkää, emme ole lainkaan saaneet viljaa.» Selvää
on kumminkin sekin, että syy ei ollut yksinomaan kuninkaan: paljon
siitä, mitä valtion varastosta annettiin työväelle jaettavaksi, jäi
milloin sinne, milloin tänne välikäsille.
Oli miten oli: eräänä päivänä — niin kertoo vieläkin tallella oleva
päiväkirja, jota on pitänyt muuan kuolleiden kaupungin kirjuri —
työmiehet vaimoineen ja lapsineen murtautuivat läpi viiden muurin,
jotka ympäröivät kuolemankaupunkia, ja selittivät: »Me olemme
nälissämme; 18 päivää on jo kulunut.» Ja he asettuivat Thotmes III:n
temppelin taakse, joka oli muurien edustalla.
»Silloin osa kuolemankaupungin palvelusmiehiä tuli heidän luoksensa ja
huusi heille: 'Tulkaa toki takaisin!' Ja he vahvistivat kehoituksiansa
juhlallisin valoin. 'Tulkaa!' he sanoivat, 'meillä on faaraon viljaa.
Se on täällä kuolleiden kaupungissa.’»
Se tuntui nälkiintyneistä raukoista niin lohduttavalta, että he
antoivat taas petkuttaa itseänsä. Petkutuksen voimme lukea päiväkirjan
ilmoituksesta, että he seuraavana päivänä murtautuivat jälleen ulos
ja miehittivät Ramses II:n temppelin. Silloin ryhdyttiin uusiin
keskusteluihin, ja työmiehet valittivat: »Meidät on ajanut tänne
nälkä ja jano. Meillä ei ole vaatteita, ei öljyä, ei kalaa, meillä
ei ole rehua karjallemme. Kirjoita senvuoksi faaraolle, armolliselle
herrallemme, että meille annettaisiin jotakin elääksemme!» — Silloin
annettiin heille viljaa kuluneelta kuukaudelta. Tarvitaanko enemmän
todistuksia siitä, että virka- ja palvelusmiehillä oli huono omatunto?
Mutta tyyneys ei kestänyt kauan. Seuraavana päivänä puhkesi uusia
levottomuuksia. Syitä emme lähemmin tunne. Tiedämme vain, että muuan
yllyttäjä puhui tovereilleen ja sanoi: »Menkää ja ottakaa työaseenne!
Murtakaa ovenne ja ottakaa vaimot ja lapset mukaanne! Minä kuljen
edellänne Thotmes III:n temppeliin.» Ja niin syntyi lakko. Kun muutamat
kuolemankaupungin vartiojoukkojen upseerit tulivat taivuttamaan
työläisiä palaamaan työhön, vastasi yksi näistä: »Kautta Amonin,
kautta faaraon, minua ei tänä päivänä ajeta sinne jälleen.» Sitten
työläisjoukko marssi taas pois kaupungista ja leiriytyi läheiseen
kylään. Palvelusmiehet, jotka yrittivät neuvotella lakkolaisten kanssa,
eivät enää voineet vaikuttaa heihin. Katkeroituneen joukon vastauksena
oli ja pysyi: »Me emme palaa». Ja lakkolaiset lisäsivät: »Meillä on
sanottavana suuri sana: totisesti tässä faaraon kaupungissa toimitaan
hyvin pahoin.»
Myöhemmin onnistuttiin kyllä tyynnyttämään heidät joillakin
viljasäkeillä, mutta kun yksitoista päivää oli kulunut, oli jälleen
sama ääni kellossa, ja näin kävi kerran toisensa perästä. Sillä
oikeuttansa nälkäiset joukot eivät koskaan saaneet, ainakaan niin
pitkään aikaan, kuin kirjurin päiväkirja ulottuu.
Noin sata vuotta myöhemmin, Ramses IX:n hallitessa, puhkesi
jälleen lakko samasta syystä. Mutta silloin työläiset esiintyivät
suunnitelmallisesti. He kääntyivät valituksineen joko Theban
tuomioistuimen tai Amonin ylipapin puoleen. Ja se vaikutti varmemmin.
Kerrotaan tuomarin kerran heti antaneen kirjurille käskyn antaa
työmiehille heidän ruokaosuutensa.
Kun tämän kaiken tuntee, voi helpommin ymmärtää, kuinka lähellä täytyi
olla ajatus ryhtyä tuohon Egyptissä niin hirvittävän tavalliseen
haudanryöstöön: täällä kulki laumoittain väkeä, joka teki työtä otsansa
hiessä, ilman että valtio antoi heille edes sitä, mitä he tarvitsivat
oman ja omaistensa nälän tyydyttämiseksi. Mutta hautojen sisällä oli
suuret määrät kultaa ja muita kalleuksia, joista vainajille ei ollut
minkäänmoista hyötyä...
Kirjallisuutta:
Wilhelm Spiegel Berg, Arbeiter und Arbeiterbewegung im Pharaonenreich
unter den Ramessiden (ra. 1400 -1100 v. Chr.).