on luonnollisesti aivan erilainen kuin meidän, mutta muistuttaa sen
sijaan Psalttarista ja Salomon korkeasta veisusta meille tunnettuja
heprealaisten rytmillisiä sommitelmia omituisine säkeistöineen.
Jo keskimmäisen valtakunnan ajalla olivat runouden ankarat lait
syntyneet. Muuan Ramses II:n aikainen papyruskäärö on tässä suhteessa
erikoisen kiintoisa. Se sisältää nimittäin kirjallisuusilmoituksen
teknillisine nimityksineen ja käänteineen, jotka tunnemme oman aikamme
kirjailmoituksista. Jalon runotaiteen mestari arvostelee siinä
ala-arvoista runoa; hän huomauttaa, että se on »korkealentoisten
puheenparsien kuormittama», että »toiminnan paikan kuvauksilta puuttuu
uskottavaisuuden leimaa ja niistä voi heti huomata, että runoilija ei
koskaan ole ollut kuvaamassansa paikassa.» Arvostelija kokoaa tuomionsa
sanoihin, että »kirjailija ei ymmärrä runoilemisen taitoa». Hän on
pyrkinyt paljon pitemmälle, kuin mihin hänen voimansa riittävät. Hänen
ajatuksensa ovat vähäpätöisiä ja suunnittelu on sekava. Runo on vikoja
täynnä.
_Vanhin_ tuntemamme egyptiläinen runous sisältää työlauluja. Halki
aikojen ovat paimenet, kantotuolinkantajat ja soutajat niitä
hyräilleet. Tänäkin päivänä, kun fellah ajaa härkiänsä tai tekee
muuta helpompaa työtä, hän itämaalaiselle ominaisella, melankolisella
nenä-äänellä laulaa yhtä yksitoikkoisia lauluja kuin viisituhatta
vuotta sitten.
Tällaisia ikivanhoja työlauluja tavataan haudoissa seinäkuvien
selittävänä tekstinä. Niinpä kyntäjän työtä esittävän kuvan yllä luemme:
»Ihana päivä!
Ilma on viileä,
härät ne vetävät,
taivas toivomme mukainen —
Tehkäämme työtä ruhtinaalle!»
Ja puidessaan fellah laulaa härilleen:
»Puikaa, puikaa itsellenne,
te härjät, itsellenne puikaa!
Puikaa itsellenne olkia ravinnoksi
ja jyviä herrallenne!
Lepoa älkää etsikö — onhan nyt vilpoinen päivä!»
Läähättävämpi on sitävastoin hengitys kantajain laulussa heidän
kantaessaan raskaita viljasäkkejä laivaan:
»Pitääkö meidän koko pitkä päivä
kantaa ohraa ja valkeata spelttiä?
Laivat ovat täynnä,
ja ohra vuotaa ylitse,
ja kuitenkin meitä hoputetaan astumaan —
Totisesti, meidän sydämemme ovat kuparia.»
Vähemmän vakuutetuksi sanojen vilpittömyydestä tulee kuullessaan
herraansa kantotuolissa kantavien laulavan seuraavaa kaunista runoa:
»Rakkaampi täynnä se meille,
kuin jos tyhjä se ois.»
Tuossa kaksirivisessä laulussa on kuulevinaan kantajain askelten
tahdin, kun he kantaa nytkyttävät hyvin syötettyä — ja kuitenkin heidän
oman ilmoituksensa mukaan niin rakasta — taakkaansa.
Tällaiset yksinkertaiset laulut kuin nämä kuuluvat suulliseen
runouteen. Kirjoiteltuina esitettäessä ne ikävä kyllä menettävät
ominaisen tenhonsa, joka sisältyy itse työn rytmiin.
* * * * *
Merkillisin kokoelma egyptiläistä runoutta tavataan eräässä British
Museumin papyruksessa, todennäköisesti 13:nnelta vuosisadalta e.Kr.
Monet sen sisältämistä lauluista ovat kuitenkin paljon aikaisempaa
alkuperää. Ne näyttävät kaikki olevan rakkauslauluja. Rakastaja vertaa
rakkautensa esinettä kaikenmoisiin kauniisiin kukkiin ja kasveihin
eikä väsy kuvailemasta, mitä tuskaa ja surua tämän poissaolo hänelle
tuottaa. Esitys tuntuu jotenkin yksinkertaiselta, ja sen vaikutus
riippuukin pääasiallisesti laulajan äänestä ja hänen kyvystään säestää
itseänsä harpulla (ellei impi jo ollut rakastunut).[104]
Harvoin egyptiläiset rakkauslaulut ovat sentimentaalisia, mutta sitä
useammin niiden tulkitsemat tunteet ovat sitä maallista laatua, joka
etsii itsellensä realistisia, välistä hyvin räikeitä ilmauksia. Eräässä
rakkauslaulussa tyttö sanoo:
»Rakastettuni, on suloista mennä padolle
kylpemään sinun edessäsi ja antaa sinun nähdä kauneuteni
läpi liinakankaani, hienoimman kuningasliinan,
kun se on märkä ja liittyy tiiviisti ruumiiseen.
Minä laskeudun kanssasi veteen
ja nousen jälleen luoksesi tuoden punaisen kalan,
joka lepää kauniina kädessäni.
Tule ja katsele minua!»
Ja rakastunut nuorukainen toivoo:
»Ah, jospa olisin hänen neekerinaisensa,
joka aina saa olla hänen luonansa!
Silloin saisin nähdä hänen kaikkien jäsentensä värin.»
tai:
»Ah, jospa olisin hänen pesijättärensä
yhden ainoan kuukauden ajan
ja saisin pestä hyvätuoksuiset voiteet
hänen vaatteistaan!»
Egyptiläisillä rakkausrunoilla on usein sama väkevästi aistillinen sävy
kuin eräillä »Korkean veisun» kohdilla:
»Kun sinä hivelet lanteitani
ja puristat minun rintojani,
eivät ne pudista pois sinua.»
»morsian» laulaa rakastajalleen. Ei halua hän päästää tätä
käsivarsiltaan:
»Ihana on meidän syleilymme päivä.
Vähänä pidän sen rinnalla satoja tuhansia ja miljoonia.»
Usein verrataan kaunotarta linnustajaan, joka virittää verkkonsa
metsälinnulle, rakastajalle. Mutta kun mies on kyllästynyt hänen
temppuihinsa, silloin on tytön vuoro käydä melankoliseksi; silloin, hän
sanoo,
»minä katson makeita kakkuja,
kuin katsoisin suolaa.
Viinimehu, tuo suloinen,
maistuu suussani linnun sapelta.»
Ja neitonen, jota hänen rakastajansa käy joka ilta tervehtimässä,
pelkää, että hän hylkää hänet. Hän haluaa varmempaa sidettä heidän
välilleen:
Sinä kaunis! Sydämeni toivomus on
sinun vaimonasi saada valmistaa ruokasi
ja käsivarsineni levätä sinun käsivarrellasi.[105]
Sillä jos sinä otat pois minulta rakkautesi,
niin sanon minä sydämelleni,
joka on sisälläni, rukouksissani:
'Minä olen vailla ihailijaani tänä yönä.
Senvuoksi minä olen kuin se, joka haudassa viipyy.'»