Kertomus kahdesta veljeksestä,
joka on tunnetuin kaikista vanhan Egyptin saduista.
Oli kerran — niin kerrotaan — kaksi veljestä, Anubis ja Bata. Anubis
oli naimisissa ja hänellä oli talo, ja nuorempi veli hoiti hänen
maanviljelystänsä. Vuodentulo oli niin hyvä ja karjansiitos menestyn
niin, ettei vertaisia ollut olemassa.
Päivänä muutamana, kun veljekset yhdessä olivat kyntäneet peltoansa,
Anubis lähetti veljensä kotiin noutamaan kylvöviljaa. Kun Bata tuli
kotiin, hän tapasi veljensä vaimon hiuksiansa palmikoimassa. Vaimo
käski hänen itsensä mennä vilja-aittaan ja ottaa sieltä, mitä tarvitsi.
Nuorukainen meni sinne, täytti viljalla suuren savipullon ja nosti sen
hartioillensa. Ja kun hänen kälynsä näki, kuinka kepeästi hän kantoi
raskasta astiaa hartioillansa, hän sanoi: »Kylläpä olet voimakas! Joka
päivä minä olen sinun voimasi huomannut.» Ja hän rupesi himoitsemaan
häntä ja koetti houkutella häntä lähellensä luvaten antaa hänelle
kauniin puvun palkinnoksi.
Mutta nuorukainen raivostui niinkuin erämaan leopardi hänen
häpeällisestä ehdotuksestansa ja hän sanoi vaimolle: »Sinähän olet
minulle kuin äiti ja sinun miehesi on kuin isäni. Olet sanonut minulle,
mitä ei olisi pitänyt sanoa. Älä sano sitä enää, niin lupaan olla
kertomatta siitä kenellekään.» Näin sanoen hän otti taakkansa ja meni
pellolle veljensä luo. Ja he jatkoivat ahkerasti työtänsä.
Mutta Anubiksen vaimo oli joutunut kauhun valtaan, kun hän näki, miten
hänen lankonsa oli vihastunut, ja hän pelkäsi, että tämä kertoisi
veljellensä, mitä hän oli sanonut. Hän keksi sen vuoksi ottaa esille
voiteita ja kääriä itsensä liinakääreillä, aivan kuin hänelle olisi
yritetty tehdä väkivaltaa. Ja kun Anubis illalla tuli kotiin, hän
löysi vaimonsa makaamassa sellaisessa tilassa, kuin jos joku olisi
häntä pahoinpidellyt. Hän ei valellut vedellä herransa ja miehensä
käsiä kuten tavallisesti eikä ollut virittänyt valoa taloon. Miehen
kysyessä hän kertoi: »Kun veljesi tuli hakemaan kylvöviljaa ja tapasi
minut yksinäni istumassa, hän sanoi minulle: 'Tule, niin pidämme
hetkisen hauskaa ja makaamme yhdessä!' Mutta minä en halunnut kuulla
hänen puhettansa, vaan sanoin hänelle: 'Olenhan minä sinulle kuin
äiti! Ja eikö vanhempi veljesi ole sinulle kuin isä?' Silloin hän
suuresti pelästyi ja löi minua peloittaakseen minua, etten sanoisi
sinulle mitään siitä, mitä oli tapahtunut. Mutta ellet sinä nyt lyö
häntä kuoliaaksi, minä surmaan itseni, sillä selväähän on, mitä veljesi
tekee, kun hän saa tietää, että olen valittanut sinulle.»
Silloin Anubis raivostui kuin leopardi ja teroitti keihäänsä ja asettui
karjatarhan oven taakse iskeäksensä veljensä maahan, kun tämä palasi
karjan kanssa laitumella.
Mutta kun Bata lähestyi karjatarhaa, hän kuuli, kuinka lauman edessä
astuva lehmä sanoi hänelle — sillä hän ymmärsi eläinten, kieltä —:
»Ole varoillasi, tuolla vanhempi veljesi seisoo ja vartoo sinua keihäs
kädessä iskeäkseen sinut maahan. Kiiruhda pakenemaan hänen tieltänsä!»
Ja kun Bata tuli lähemmäksi, hän näki veljensä jalkojen pistävän
esiin karjatarhan oven alta hänen seisoessaan sen takana. Hän läksi
silloin pakoon niin nopeasti kuin taisi, mutta Anubis ajoi häntä takaa
keihäs kädessä. Hädässänsä Bata huusi avuksensa auringonjumalaa Rata,
ja tämä antoi suuren, krokodiileja vilisevän joen virrata veljesten
väliin. Mutta ennenkuin veljekset erosivat, Bata vannoen vakuutti
viattomuuttansa ja antoi veljen tietää, että vaimo oli valehdellut
hänelle.
Kun Anubis tuli kotiin, hän löi vaimonsa kuoliaaksi ja heitti hänen
ruumiinsa koirille. Sitten istuutui hän suremaan, että oli niin väärin
tehnyt nuoremmalle veljellensä.
Mutta Bata vaelsi pois setripuulaaksoon. Sinne hän rakensi itsellensä
majan ja eli metsästellen erämaan villejä eläimiä. Jumalat antoivat
hänelle vaimon, joka oli ihanampi kuin kukaan muu nainen koko maassa,
ja hän rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta. Mies kertoi hänelle
myöskin salaisuuden, nimittäin että hänen sydämensä oli loihdittu erään
setripuun kukaksi, ja että jos joku tuon puun kaataisi, niin Bata
samalla hetkellä kuolisi.
Nyt sattui kuitenkin, että faarao sai kuulla huhun Batan puolison
ihmeellisestä kauneudesta ja hänen onnistui houkutella hänet hoviinsa,
jossa hän tuli kuninkaan ylimmäksi puolisoksi ja häntä pidettiin
suuressa kunniassa. Mutta hän pelkäsi entisen miehensä kostoa ja pyysi
kuningasta: »Hakkauta maahan setripuut minun entisen kotini lähellä ja
anna hävittää ne!» Faarao teki, kuten hän pyysi. Ja samalla hetkellä
kuin eräs puista kaatui, Bata heitti henkensä.
Mutta kun hän oli loitsutaitoinen mies, hän muuttautui pyhäksi häräksi
ja hänet ajettiin faaraon hoviin. Täällä syntyi suuri riemu, kun
uhkea härkä saapui, ja faarao tuli eläintä katsomaan. Mutta eräänä
päivänä härkä puhui faaraon puolisolle ja kertoi, että hän oli Bata.
Hänen entinen puolisonsa suostutteli silloin faaraon uhraamaan härän
jumalille. Kun eläin teurastettiin, ruiskahti kaksi veripisaraa maahan
kuninkaan palatsin oven edustalle. Ja katso: heti kasvoi siihen kaksi
suurta puuta kaikkien ihmetykseksi. Eräänä iltana, kun faarao ja hänen
puolisonsa istuvat näiden puiden varjossa, toinen puu alkaa puhua
kuningattarelle ja sanoo: »Oi sinä petollinen nainen, minä olen Bata ja
minä elän, vaikka olet koettanut minut surmata.»
Kuningattaren rukouksista faarao taipui hakkauttamaan puut. Kuningatar
seisoi itse ääressä ja tarkasti, että käsky oikein täytettiin. Mutta
silloin lennähti puun pirstale hänen suuhunsa, ja hän tunsi tulleensa
raskaaksi. Jonkin ajan perästä hän synnytti poikalapsen, ja suuri riemu
nousi maassa.
Iloiten kuningas näki poikansa varttuvan, ja kun hän oli päättänyt
päivänsä, tuli pojasta hänen seuraajansa. Mutta poika ei ollut kukaan
muu kuin Bata. Kun hän oli noussut valtaistuimelle, hän kutsui kokoon
maan ylimykset ja käski tuomita kuningattaren kuolemaan. Sitten Bata
hallitsi kolmekymmentä vuotta Egyptin maata. Ja niin tämä kertomus,
huolimatta kaikesta, päättyi onnellisesti ja oikeudenmukaisesti.
Satu kuolemaantuomitusta prinssistä.
Tämä kertomus on myöhäisemmältä ajalta, vuoden 1500 seutuvilta e.Kr.
Siinä puhutaan ihmeellisestä Mesopotamian maasta, johon egyptiläiset
vasta noihin aikoihin, Thotmes III:n sotaretkien aikana, tutustuivat.
Se tuli heidän satumaakseen, kuten India 1500-luvun ihmisille. Satu
kuolemaantuomitusta prinssistä on, kuten saamme nähdä, läheistä sukua
useille meidän omista saduistamme. Kuinka pitkän matkan ne ovatkaan
vaeltaneet! Kuinka monilla kielillä niitä onkaan kerrottu, ennenkuin ne
ovat löytäneet tiensä Pohjolaan! Satu kuuluu näin.
»Kerran hallitsi Egyptiä kuningas, jolla ei ollut poikaa. Hän oli siitä
hyvin suruissaan ja rukoili jumalia, että hän saisi poikalapsen. Jonkin
ajan perästä hän saikin pienen pojan. Hänen kehtonsa ääreen tuli kolme
haltiatarta, ja kun he näkivät hänet, he sanoivat: 'Hänen kohtalonsa on
kuolla joko krokotiiliin kitaan tai käärmeen tai koiran puremasta.'
Kun kuningas kuuli tämän ennustuksen, hän joutui suureen, suureen
tuskaan pienokaisen puolesta ja päätti viedä hänet paikkaan, niissä
mikään ei voisi häntä vahingoittaa. Hän rakensi senvuoksi hänelle
linnan kauas erämaahan, sisusti sen muhkeasti ja lähetti sinne pojan
ja luotettavia palvelijoita, joiden tuli huolehtia, ettei pienokainen
saisi poistua linnasta. Ja niin varttui prinssi täydessä turvassa
erämaan asunnossa.
Mutta eräänä päivänä sattui, että poika sai nähdä miehen saapuvan
kävellen mukanansa vinttikoira, joka häntä uskollisesti seurasi. Hän
kysyi silloin palvelijoilta: 'Mikä se on, joka kävelee tuolla tiellä
kulkevan miehen perässä?' — 'Se on vinttikoira', palvelija vastasi.
Silloin poika sanoi: ‘Sinun pitää hankkia minullekin koira.' Palvelija
meni silloin faaraon luo ja kertoi hänelle, mitä hänen pikku poikansa
oli sanonut. Kuningas sanoi: 'Hanki minulle pieni koiranpentu ja vie se
mukanasi pojalleni, ettei hän kävisi murheelliseksi sydämessään!' Niin
sitten vietiin hänelle pikkuinen koira, ja se varttui pikku prinssin
mukana.
Mutta kun pienestä pojasta oli tullut voimakas nuorukainen, hän alkoi
ikävystyä siihen, että häntä pidettiin hienoon taloonsa suljettuna,
ja lähetti sanan siitä isällensä tervehtien häntä seuraavin sanoin:
'Miksi sinä pidät minua tänne suljettuna? Minähän olen joka tapauksessa
saanut tuomioni noilla kolmelta haltiattarelta. Anna minun siis ainakin
saada iloa elämästä! Jumala tekee kuitenkin, mitä hän hyväksi näkee!'
Kuningas teki silloin pojallensa mieliksi, antoi hänelle hevoset ja
vaunut ja kaikenlaisia aseita ja sanoi hänelle: 'Mene, minne haluat!'
Prinssi matkasi nyt ensiksi valtakunnan itäiselle rajalle ja sieltä
kohti pohjoisia erämaiden halki, ja hänen uskollinen koiransa seurasi
häntä. Lopuksi hän tuli Mesopotamian maahan.
Nyt oli siellä hallitsevalla kuninkaalla vain yksi ainoa lapsi, kaunis
tytär, ja tälle hän oli rakentanut asunnon jyrkälle kalliolle, joka
oli 70 kyynärää korkea. Sitten hän oli kutsunut kokoon kaikki Syyrian
ruhtinaitten pojat ja oli sanonut heille: 'Ken voi kiivetä tyttäreni
ikkunaan, saa hänet puolisoksensa.' Silloin kaikki nuoret prinssit
olivat asettuneet kauniin prinsessan asunnon läheisyyteen ja joka päivä
koettaneet kiivetä hänen ikkunaansa. Mutta kukaan ei siinä onnistunut —
kallio oli liian jyrkkä ja korkea.
Eräänä päivänä, kun he tapansa mukaan olivat onneansa koettamassa,
egyptiläinen prinssi saapui ratsastaen koiran häntä seuratessa.
Prinssit lausuivat komean nuorukaisen tervetulleeksi ja kysyivät, mistä
hän tuli. Mutta hän ei tahtonut kertoa heille olevansa faaraon poika
ja sentähden hän vastasi: ‘Olen egyptiläisen upseerin poika. Äitini on
kuollut ja isäni meni uusiin naimisiin. Emintimäni, joka vihasi minua,
pakotti minut jättämään kotini.' Silloin he pyysivät häntä jäämään
heidän seuraansa.
He kertoivat nyt, mikä heidän tarkoituksensa oli koettaessaan kiivetä
kalliolle. Silloin vieraskin tahtoi koettaa onneansa ja katso: hän
pääsi ylös aina prinsessan ikkunaan; ja kun prinsessa sai nähdä hänet,
hän ihastui niin, että hän suuteli ja syleili häntä.
Kun hänen isänsä sai tietää, että yhden nuorista miehistä oli
onnistunut kiivetä hänen tyttärensä ikkunaan, hän kysyi ensiksi,
kuka prinsseistä se oli. Mutta sanantuoja vastasi: 'Ei hän ole
prinssi, vaan egyptiläisen soturin poika, jonka emintimä on ajanut
pois kotoa! Silloin kuningas vihastui ja sanoi: 'Pitääkö minun antaa
tyttäreni egyptiläiselle maanpakolaiselle? Ajakaa hänet pois takaisin
Egyptiin!' Mutta kun kuninkaan sanantuojat tulivat ja käskivät nuorta
miestä lähtemään tiehensä, prinsessa piti hänestä kiinni ja sanoi:
'Ra-Harakten[103] nimessä! Jos te otatte hänet minulta, minä en syö
enkä juo; minä kuolen samalla hetkellä.'
Kun hänen isänsä sai kuulla tämän, hän lähetti miehiä surmaamaan
nuorukaisen prinsessan silmien edessä. Mutta prinsessa sanoi: 'Jos te
hänet surmaatte, olen minäkin oleva kuollut, ennenkuin aurinko laskee.
Minä en tahdo elää tuntiakaan kauemmin kuin hän'. Silloin kuninkaan oli
pakko suostua heidän avioliittonsa. Nuori egyptiläinen ruhtinas nai
siis prinsessan, ja tämän isä antoi heille palatsin ja orjia, peltoja,
niittyjä ja karjaa ja kaikkea mahdollista hyvää.
Kun häät olivat ohi, prinssi kertoi puolisolleen: 'Minä olen tuomittu
saamaan surmani joko krokodiilin tai käärmeen tai koiran puremasta!'
Silloin prinsessa sanoi: 'Miksi sinulla sitten on aina tuo koira
mukanasi? Anna tappaa se!' — 'Ei', prinssi vastasi, 'en tahdo tappaa
uskollista koiraani, joka minulla on ollut pienestä penikasta.' Mutta
siitä hetkestä lähtien prinsessa eli alituisessa tuskassa miehensä
vuoksi eikä tahtonut päästää häntä koskaan näkyvistään.
* * * * *
Nyt tapahtui aikojen kuluessa, että prinssi palasi takaisin Egyptiin
ja jäi sinne puolisoineen. Ja koiransakin oli hänellä mukanaan. Eräänä
iltana, kun hän oli nukahtanut, tuli suuri käärme hänen huoneeseensa
ja yritti purra häntä. Mutta hänen vaimonsa antoi palvelijoille
merkin, että nämä antaisivat käärmeelle maitomaljan, ja siitä joi
käärine, kunnes se ei enää jaksanut liikkua. Sitten prinsessa surmasi
käärmeen tikarillaan. Sen jälkeen hän herätti puolisonsa, joka tuli
hyvin hämilleen, kun sai nähdä käärmeen maassa vierellään. Silloin
hänen uskollinen vaimonsa sanoi: 'Katso, Jumala on antanut yhden
kuolemantuomioistansa sinun käsiisi. Hän on tekevä saman toisillekin.'
Ja prinsessa uhrasi Jumalalle ja ylisti häntä.
Kerran taasen sattui, että prinssi oli kävelemässä tiluksillaan, ja
koira oli hänen mukanansa. Ja kun he kävelivät siellä ympäriinsä, sai
koira näkyviinsä jonkin otuksen ja juoksi sen perästä prinssin tullessa
perästä. He saapuivat Niilin rantaan, ja siellä suuri krokodiili tuli
nuorukaista vastaan, tarttui häneen ja sanoi: 'Minä olen kohtalosi,
joka sinua vainoaa...'»
Juuri tähän papyruskäärö loppuu, emmekä saa koskaan tietää, millä
tavoin prinssi vältti uhkaavan kohtalonsa — sillä kertomuksen
onnellisesta lopusta voimme olla varmat tuntiessamme egyptiläisten koko
mielensävyn uuden valtakunnan aikana.