Nykyajan egyptiläisillä on suuret satuaarteet, joita he eivät
koskaan väsy kuulemasta sadunkertojain huulilta. Näiden satujen ja
arabialaisten satukokoelman »Tuhannen ja yhden yön» välillä on paljon
yhtäläisyyttä. Olisi sen vuoksi valmis tekemään johtopäätöksen, että
egyptiläiset ovat saaneet nykyiset satunsa maansa arabialaisilta
valloittajilta. Niin ei ole kuitenkaan asianlaita, vaan he ovat
perineet tämän kirjallisuuden omilta esi-isiltään. Muuan egyptiläisten
vanhimmista saduista kertoo
Haaksirikkoutuneesta merimiehestä.
Tällä sadulla oli aikoinaan varmaan yhtä suuri menestys nuorison
keskuudessa kuin meidän päivinämme kertomuksella Sindbad
Merenkulkijasta.[100] Merimies, josta sadussa puhutaan, kertoo
itse, kuinka hän suurella aluksella purjehti maahan, jossa faaraon
kuparikaivokset olivat.[101] »Meillä oli», hän sanoo, »miehistönä
satakaksikymmentä Egyptin parasta merimiestä. Ne olivat miehiä,
joiden sydän oli uljaampi kuin jalopeuran.» Mutta hirmuinen myrsky
puhkesi, alus upposi, ja kertojamme oli ainoa, joka pelastui. Hänen
oli onnistunut tarrautua kiinni lankkuun, joka kolmen päivän perästä
ajautui saareen.
Hän oli joutunut hedelmälliseen maahan. Siellä kasvoi viikunoita ja
viinirypäleitä ja kaikenlaisia muita herkullisia hedelmiä, joilla
haaksirikkoutunut voi vaimentaa nälkäänsä. »Mutta äkkiä», hän kertoo,
»minä kuulin kuin valtavan merenaallon pauhun. Puut taittuivat, maa
järisi, ja minä pelästyin niin, että peitin kasvoni. Kun jälleen
katsoin ympärilleni, näin suuren käärmeen, joka tuli minua kohti. Sen
ruumis loisti kuin kulta auringossa.»
Jättiläiskäärme otti haaksirikkoutuneen kitaansa ja vei hänet luolaansa
tekemättä hänelle mitään pahaa. Se puhutteli miestä ystävällisesti
ja kertoi hänelle jumalain tahdon olevan, että haaksirikkoutunut
jäi neljäksi kuukaudeksi saarelle. Mutta jos hän sinä aikana
kärsivällisesti alistuisi kohtaloonsa, tulisi Egyptistä laiva noutamaan
häntä kotiin vaimonsa ja lastensa luokse.
Silloin merimies tuli niin iloiseksi, että lupasi käärmeelle pyytää
faaraota lähettämään saarelle aluksen lastattuna kaikilla Egyptin
aarteilla. Mutta käärme hymyili hänen puheillensa ja sanoi: »Sinulla ei
ole mitään, mitä minä haluaisin, sillä minä olen Puntin maan kuningas.
Kaikki nämä tuoksujen aarteet ovat minun. Ja muutoin: kun sinä kerran
olet täältä lähtenyt, et koskaan enää ole tätä saarta näkevä, sillä se
on vajoava mereen.»
Kun neljä kuukautta oli kulunut, tulikin egyptiläinen alus saarelle.
Ystävällinen käärme hyvästeli merimiestä, toivotti hänelle onnellista
kotimatkaa ja lahjoitti hänelle laivanlastin mirhamia ja hyvänhajuisia
öljyjä, kanelia, norsunluuta, turkiksia, vinttikoiria, apinoita ja
kaikenmoista muuta kallisarvoista tavaraa. Ne mukanansa hän palasi
onnellisesti Egyptin maahan.
Eihän satu ole sen merkillisempi. Meidän päiviemme lapsi, jolla
on kokemusta satujen sommittelussa, varmasti voisi tehdä sen
jännittävämmäksi. Mutta tulee muistaa, että tämä oli kaikkein vanhimpia
satuja ja että alku on aina hankala.
Satu kolmesta veljeksestä, joista piti tulla kuninkaita.
Eräänä päivänä, kun kuningas Kheopsilla, hänellä, joka rakensi
suurimman pyramidin, ei ollut erityistä tehtävää, hän kutsui luoksensa
poikansa ja hovimiehensä ja kysyi heillä: »Onko teissä sellaista, joka
voisi huvittaa minua kertomalla jotakin ihmeellistä?» Silloin nousivat
he toinen toisensa perästä ja kertoivat satumaisista teoista, joita
velhot ja ihmeittentekijät muinaisina aikoina olivat suorittaneet.
Mutta kun tuli prinssi Hordadefin vuoro, hän sanoi: »Minä tunnen
ihmeidentekijän ja velhon, joka vielä elää. Hänen nimensä on Dedi.
Hän on sadankymmenen vuoden vanha. Joka päivä hän syö viisisataa
leipää ja häränreiden ja juo kymmenen saavia olutta. Hän voi saada
irtihakatun pään kasvamaan jälleen kiinni kaulaan. Hän voi myöskin
saada erämaan-jalopeuran seuraamaan itseänsä kuin uskollinen koira.»
»Poikani, sinun on itsesi noudettava se mies tänne!» Kheops lausui.
Hordadef teki, kuten hänen isänsä oli käskenyt.
Kun Dedi oli saapunut kuninkaan palatsiin, faarao sanoi hänelle: »Onko
totta, Dedi, että sinä voit saada irtihakatun pään kasvamaan jälleen
kiinni kaulaan?» »Totta minä sen taidon osaan, oi herra kuningas», tämä
vastasi.
Silloin kuningas noudatti hanhen. Linnulta hakattiin pää irti ja
pantiin se toiseen päähän salia ja ruumis toiseen päähän. Sitten
Dedi nousi ylös ja saneli loitsut. Ja katso: hanhen ruumis alkoi
keikkua sinne, missä pää oli, ja pää liikkua ruumista kohti. Kuninkaan
valtaistuimen edessä pää ja ruumis yhtyivät, ja hanhi kurkoitti
kaulaansa ja kaakatti.
Sitten Dedi suoritti saman tempun härälle, jolta pää oli irti hakattu.
Eläin kulki hänen perässänsä mylvien.
Sitten faarao tahtoi saada tietää Dediltä tulevaisia tapahtumia, ja
ennustaja kertoi hänelle: »Auringonjumalan Ran papilla on puoliso,
jonka nimi on Reddedet. Hän on synnyttävä kolme poikaa, joiden isä on
Ra itse, ja jumala on luvannut, että he toinen toisensa perästä tulevat
hallitsemaan sinun valtakuntaasi.»
Kun Kheops kuuli ennustuksen, kävi hän murheelliseksi sydämessänsä.
Mutta Dedi sanoi: »Älköön faaraon sydän olko murheissaan! Sinun poikasi
on hallitseva ensiksi, sitten sinun pojanpoikasi ja vasta heidän
jälkeensä tulevat nämä kolme kuninkaiksi.» Silloin faarao käski, että
Dedin piti jäädä prinssi Hordadefin luokse ja että hänelle piti joka
päivä antaa tuhat leipää, sata saavia olutta, härkä ja sata nippua
sipulia.
* * * * *
Kun sitten Reddedet oli synnyttänyt kolme poikaansa, Ra lähetti
Isis-jumalattaren ja kolme muuta jumalatarta auttamaan häntä hänen
vaikealla hetkellänsä. He tulivat tanssijattariksi pukeutuneina
papin taloon ja tapasivat hänet itsensä sen edustalla. Ja kun he
näkivät, että hän oli huolissaan, he alkoivat tanssia ja heilutella
sistrumejansa ilahduttaakseen häntä. Mutta pappi pyysi heitä
olemaan hiljaa ja kertoi heille, että hänen vaimonsa makasi sisällä
synnytystuskissa. Silloin sanoivat jumalattaret, jotka olivat
pukeutuneet tanssijattariksi: »Päästä meidät hänen luoksensa,
sillä me osaamme auttaa häntä.» Pappi laski heidät sairaan luo. He
auttoivat häntä synnyttämään maailmaan kolme poikaa ja kullekin näistä
jumalattaret ennustivat, että hänestä oli tuleva Egyptin hallitsija.
Mutta Reddedetin miehellä ei ollut auttajillensa antaa muuta kuin
laatikollinen ohria.
Kun nuo neljä jumalatarta olivat tulleet kappaleen matkan päähän
papin talosta, virkkoi Isis, joka oli heistä ylhäisin: »Mutta emmehän
ole tehneet mitään ihmetyötä näiden lasten hyväksi.» Näin sanoen
hän pysähtyi ja laati kolme kuninkaan otsakoristetta ja kätki ne
ohralaatikkoon. Sitten avuliaat naiset palasivat papin taloon ja
sanoivat: »Anna ohrien olla täällä tallessa, kunnes ensi kerran
kuljemme tästä ohi!» Ja näin sanoen he lukitsivat ohrat varastoaittaan.
Parin viikon perästä Reddedetin piti panna olutta talon tarpeiksi,
mutta ohria hän ei voinut löytää. Silloin hänen palvelijattarensa
sanoi: »Varastoaitassa on ohralaatikko, se, jonka tanssijattaret
saivat.» Silloin Reddedet sanoi: »Mene se noutamaan! Me voimme
antaa tanssijattarille toisia ohria tilalle, kun he tarvitsevat.»
Palvelijatar meni, mutta kun hän avasi huoneen oven, hän kuuli laulua
ja soittoa, tanssia ja riemua aivan kuin kuningasta juhlittaessa.
Hämmästyneenä hän riensi takaisin emäntänsä luo ja kertoi hänelle,
mitä oli kuullut. Reddedet meni sinne ja kuuli myöskin kuninkaallisen
musiikin ja kertoi siitä miehellensä, kun tämä tuli kotiin, ja heidän
sydämensä olivat ylenmäärin iloissaan siitä, että heidän pojistansa
piti tulla kuninkaita.
Mutta jonkin ajan perästä Reddedet riiteli palvelijattarensa kanssa
ja antoi hänelle kotikuria. Silloin tyttö sydämistyi ja sanoi
tovereilleen: »Kuinka hän uskaltaakaan kohdella minua tuolla tavoin,
minua, joka voin syöstä hänet suurimpaan onnettomuuteen? Hän on
synnyttänyt maailmaan kolme kuningasta, ja nyt minä totta totisesti
menen ja kerron hänen salaisuutensa faaraolle.» Tyttö luuli, että
jos Kheops saisi tietää salaisuuden, hän surmaisi lapset ja kenties
heidän vanhempansakin. Hän hiipi ensin tiehensä veljensä luo ja kertoi
hänelle, mitä aikoi tehdä. Mutta tämä vihastui siitä, että tuli hänen
ilmiantoonsa sekoitetuksi, niin että pieksi sisartansa köydellä.
Tyttö riensi silloin Niilin rantaan, mutta siellä nousi vedestä suuri
krokodiili ja nielaisi hänet kitaansa...
Tähän satumme ikävä kyllä loppuu, sillä sen papyruskäärön jatko, johon
tämä on kirjoitettu, on kadonnut, emmekä siis saa tietää, koettiko
kuningas Kheops surmata lapset vai ei. Tiedämme vain, että Kheopsin
dynastiaa seuranneen hallitsijasuvun kolmella ensimmäisellä kuninkaalla
oli samat nimet kuin Reddedetin kolmella lapsella ja että heitä
samoinkuin kaikkia Egyptin kuninkaita heidän jälkeensä nimitettiin
»Auringon pojiksi».
Vääryyttä kärsineen talonpojan valitus.
Egyptiläiset kuten Itämaan kansat yleensä höystivät mielellään puheensa
sattuvilla kuvilla. Useissa keskimmäisen valtakunnan aikaisissa
papyruskääröissä tavataan kuvaava juttu kolmannen vuosituhannen
lopulta. Siinä puhutaan pienen keitaan talonpojasta, jolta matkalla
suistomaasta länteen olevien natronjärvien rannoilta pääkaupunkiin
väkivalloin otettiin hänen aasinsa, joiden kuormana oli natronia
ja suolaa, pantterinvuotia ja sudennahkoja, puuta ja muita hänen
kotiseutunsa tuotteita. Itkien mies-parka pyysi saada takaisin
omaisuutensa, mutta rukoukset eivät auttaneet. Silloin hän meni
väkivallantekijän kotiseudun kuninkaallisen maaherran luo ja valitti
hätäänsä niin kaunopuheisin ja maalailevin sanoin, että maaherra
päätti toimittaa valituksen edelleen aina itsellensä faaraolle. Ja
kun kuningas sai kuulla puheliaasta talonpojasta, antoi hän tervehtiä
maaherraa seuraavin sanoin: »Jos haluat, että minä voisin hyvin, niin
pidä talonpoika luonasi äläkä vastaa lainkaan hänen sanoihinsa, niin
että hän jatkaa puhumistaan! Kirjoituta muistiin kaikki, mitä hänellä
on sydämellään, ja saata se sitten minun tietooni! Huolehdi myöskin,
että talonpoika itse ja hänen vaimonsa ja lapsensa saavat elatuksensa
sillä aikaa, mutta älä anna heidän tietää, mistä ruoka tulee!»
Maaherra teki, kuten kuningas oli käskenyt sillä seurauksella, että
talonpoika kaikkiaan yhdeksän kertaa tuli hänen eteensä, ennenkuin oli
saanut puhutuksi kaiken, mitä hänen sydämellänsä oli. Ja joka kerta
miehen kielenkäyttö oli yhä ujostelemattomampaa ja terävämpää. Kun
maaherra ei näyttänyt haluavan tehdä lainkaan päätöstä, talonpoika
päästi sellaisia paheksuvia lausuntoja kuin: »Siihen on nyt tultu, että
se mies, jonka pitäisi nähdä, on tullut sokeaksi, ja jonka pitäisi
kuulla selvästi, on käynyt kuuroksi.» Näin talonpoika puhui, sillä —
hän sanoi — »minun sydämeni on ylenmäärin täysi. Jos padossa on rako,
niin vesi tunkeutuu siitä läpi: niin on minunkin suuni avattu, ja
minun puheeni virtaa siitä ulos.» Luullen, että maaherra piti hänen
ryövääjänsä puolta, talonpoika vertasi häntä »petolintuun, joka elää
turvattomista pikkulinnuista», tai, sanoi hän toista kuvaa käyttäen:
»Sinä olet kuin paimen, joka ei välitä siitä, että krokodiili ryöstää
karjaa hänen laumastansa— sinä et ole koskaan laskenut laumaasi.» Ja
varoittaen hän lisäsi: »Pidä varasi, ennenkuin astut ikuisuuteen, ja
toimi niin, että sinuun voidaan soveltaa sananlaskua: 'Oikeamielisyys
on sierainten hengitystä!'[102] Sillä Thothin tuomioistuimen edessä ei
ole sääliä.»
Kerran maaherra annatti suorasuiselle talonpojalle selkäänkin
näyttääkseen väärämieliseltä. Ja kun mies yhdeksännen kerran oli ollut
hänen luonansa, maaherra käski kahden palvelijansa viedä hänet ulos.
Luullen saavansa taas selkäänsä talonpoika sanoi: »Tämä on aivan kuin
antaisi janoavalle suolavettä tai asettaisi imevän lapsen naisen
rinnoille, joka on ehtynyt.» Mutta nyt oli ilveily kypsä loppumaan,
ja talonpoika sai ilahduttavan tiedon, että hän oli saava varastetut
tavaransa takaisin ja lisäksi väkivallantekijän koko omaisuuden.
Kaiken, mitä hän maaherralle oli sanonut, tämä oli merkityttänyt
muistiin, ja sen sai kuningas sitten lukea. »Ja se oli faaraon
sydämelle mieluisampaa kuin kaikki, mitä oli koko maassa.»