Muinaisegyptiläisistä lakikokoelmista on säilynyt vain yksi, ja tämäkin
hyvin vaillinaisena. Se on kaiverrettu jättiläismäiseen muistokiveen,
jonka kuningas Haremheb, 19:nnen dynastian ensimmäinen hallitsija,
pystytti Kamakin suureen temppeliin. Paha kyllä tämän kuten monien
muidenkin muistomerkkien teksti on siinä määrin turmeltunut, että
ainoakaan pykälistä ei ole täydellisesti säilynyt. Ne väärinkäytökset,
joita vastustamaan Haremheb erityisesti tahtoi käydä, koskivat
virkamiesten ja sotilaiden omavaltaisuutta verojen keräyksessä.
Rangaistukset näistä ovat ankaria: toisen kerran »sata ruoskaniskua,
joista viisi avointa haavaa», toisen kerran nenä pois ja karkoitus
maasta johonkin kaukaisimpaan koilliseen rajakaupunkiin.
Todistuksena siitä, kuinka alkeellista veronkanto oli, mikä johtui
siitä, että rahaa ei ollut maksuvälineenä esitettäköön seuraava
pykälä sanatarkasti: »Jos köyhä mies teki itsellensä veneen ja siihen
purjeet voidakseen palvella faaraota ja lastasi siihen, mitä hän oli
velvollinen suorittamaan verona faaraon panimoille ja keittiölle, ja
häneltä ryövättiin vene ja faaraolle tulevat verot, niin jäi köyhä
mies vaille omaisuuttansa ja suuren työnsä hedelmiä. Tämä on väärin,
ja faarao tahtoo tehdä sellaisesta lopun voimakkailla toimenpiteillä.
Senvuoksi hänen majesteettinsa käskee, että jos joku virkamies
omavaltaisesti anastaa faaraolle tulevat verot ja ottaa veneen
keneltä hyvänsä tämän maan asukkaalta, häneltä rangaistukseksi nenä
leikattakoon ja hänet lähetettäköön nenättömäin kaupunkiin.
* * * * *
Vanhan Egyptin oikeudenkäyntimenetelmää koskevaa ainehistoa on säilynyt
runsaasti, mutta itse rangaistusten laadusta meillä valitettavasti on
vain hyvin niukkoja tietoja.
Saadakseen törkeät rikolliset tunnustamaan käytettiin kidutusta. Ei
yksin selkä, vaan myöskin jalat ja kädet saivat kepistä osansa. Tämä
oli syytetyn »täydellistä tutkimista». Aikaisemmin puheenaolleessa
Ramses IX:n aikaisessa oikeudenkäynnissä haudanryöstäjiä vastaan
kuulustelu alkoi sillä, että sitä rosvoista, jonka asunnosta varastetut
esineet oli löydetty, ensin ruoskittiin ja hänet sitten pantiin käsi-
ja jalkarautoihin. Saman käsittelyn alaiseksi joutui laivuri, joka oli
epäluulonalainen, mutta havaittiin syyttömäksi. Eräs vanha pappi oli
ollut mukana haudanryöstössä; hänen kuoltuansa kuulusteltiin hänen
poikaansa samalla armottomalla tavalla. — Välistä joutui syytetty
kidutettavaksi kolme, neljä kertaa, jos oli syytä epäillä hänen
valehdelleen.
Rangaistuksista oli ruoskiminen tavallisin. Muinaisessa Egyptissä,
niinkuin meidän päiviemme Idässä, pidettiin selkäsaunaa varmimpana
keinona esim. virkistämään hitaita veronmaksajia; eivät edes
yhteiskunnallisen arvoasteikon huipuilla olevat olleet turvassa
kepiltä. Muuan ylhäinen mies vanhan valtakunnan ajalta kehuu
hautakirjoituksessaan, ettei hän koskaan, sitten nuoruutensa päivien,
ollut saanut ruoskaa keltään virkamieheltä. Jo koulussa keppi oli
kernaasti käytetty opetusväline. »Pojalla on korvat selässänsä;
hän kuulee sitä, joka häntä lyö», samanaikainen pedagogi sanoo
asiantuntemuksella ja vakaumuksella. Muuan entinen oppilas muistellen
kiitollisesti entisiä koulupoikapäiviänsä sanoo kirjeessään vanhalle
koulumestarillensa: »Minä olin sinun luonasi aina siitä saakka, kuin
kasvatukseni alkoi. Sinä ruoskit minua selkään, ja sinun opetuksesi
menivät minuun korvieni kautta.»
Egyptiläiset olivat kuitenkin oikeudenkäytössään lempeitä verrattuina
useimpiin muihin muinaisajan kansoihin. Heidän oikeuskäsityksessään
kohtaa välistä enemmän sosiaalisia kuin ruumiillisia rangaistuksia,
kuten kunnian menettämisen. »Kunniallisten miesten ei pidä astuman
heidän huoneeseensa», sanoo siten esim. muuan oikeusoppinut niistä,
jotka rikkovat lakeja. Kumminkin esiintyy, kuten olemme nähneet,
sellaisiakin rangaistuksia kuin nenän ja korvien poisleikkaaminen.
Maankavallus rangaistiin kielen menettämisellä. Valapattoisia
rangaistiin välistä kuolemalla, välistä heiltä leikattiin nenä ja
korvat ja heidät lukittiin »pää lautaan». Tuomareitakin, jotka olivat
langettaneet väärän tuomion, rangaistiin nenän ja korvien menetyksellä.
Eräänlaisilla valtiollisilla rikollisilla oli sama etuoikeus kuin
korkeimmilla turkkilaisilla virkamiehillä vielä meidän päivinämme,
nimittäin itsemurhalla ehtiä tuomionsa edelle. Tämä voi tapahtua joko
tuomioistuimen edessä tai kotona. Joka ei auttanut kuolemanvaarassa
olevaa ihmistä, häntä rangaistiin ruoskimalla ja kolmen päivän nälällä.
Samoin sitä, joka ei tehnyt voitavaansa varkaan ilmisaamiseksi.
Isänmurhaajalta katkottiin ensin jäsenet, ja sitten hänet elävältä
poltettiin orjantappuroissa. Avionrikkoja sai tuhat ruoskaniskua, ja
naiselta, joka oli tehnyt saman rikoksen, leikattiin nenä. Jos joku oli
väkisin maannut vapaasyntyisen naisen, niin hänet silvottiin siten,
ettei hän voinut uusia tekoansa. Tässä tapauksessa vanhat egyptiläiset
siis olivat — jos kostoperiaatteen »silmä silmästä, hammas hampaasta»
jätämme huomioonottamatta — sillä kannalla, jolle pääseminen meillä
vasta on ollut puheenalaisena. — Joka väärensi rahaa tai asiakirjoja,
menetti oikean tai molemmat kätensä. Väärän syytöksen tekijä sai saman
rangaistuksen, minkä syytetty olisi saanut ollessaan syyllinen.
Tuntuva rangaistus oli maastakarkoitus. Kaukana koillisessa,
Palestiinan rajalla, oli linnoitus, jonne »leikatuin nenin»
karkoitettiin ne virkamiehet, jotka olivat tehneet väkivallantekoja
alaisiansa vastaan. Aithiopiassa, kaukana etelässä oli samanlainen
karkoituspaikka, jonne silvotut rikolliset lähetettiin töihin
kultakaivoksiin. Niin pelätty oli tämä Egyptin Siperia, että oli
tavallista oikeuden edessä vannoa: »Jos minä valehtelen, niin silvotuta
minut ja lähetä minut Aithiopian vuorikaivoksiin!» Toisen kerran
vannottiin: »Jos minä valehtelen, niin en halua syödä enkä juoda,
vaan kuolla tähän paikkaan», tai: »Jos rikon sanani, niin heitä minut
krokodiileille!»
* * * * *
Kun puhutaan egyptiläisten oikeustajunnasta ja rangaistuksista,
tulee luonnollisesti, kuten egyptiläisten sivistyselämän kaikista
puolistakin, muistaa, että ollaan tekemisissä kolmetuhatvuotisen
historian kanssa, joka on suunnattoman pitkä ajanjakso kansan
kehityksessä. Kuinka jättiläismäisen muutoksen alaisena onkaan
oikeustajunta omassa maassamme ollut ainoastaan niinä seitsemänä
vuosisatana, jotka ovat kuluneet siitä, jolloin maakuntalakeja alettiin
muistiin kirjoittaa! Verrattakoon niiden lainmääräyksiä meidän
nykyisen rikoslakimme määräyksiin! Taikka — laajentaaksemme väliajan
yli tuhatvuotiseksi — minkä suunnattoman muutoksen alaiseksi onkaan
joutunut ei yksin aineellinen kulttuuri vaan koko elämänkäsitys sinä
aikana, joka on kulunut viikinkiretkistä höyryn ja sähkön aikakauteen!
Ja tämän ajanjakson pituus: jos Egyptin historiassa siirrymme saman
verran ajassa eteenpäin vanhan valtakunnan historian alusta, emme
silloin ole päässeet sen edemmäksi kuin keskimmäisen valtakunnan alkuun.
Kirjallisuutta:
Tähän ja seuraavaan kappaleeseen: W.M. Flinders Petrie, Social life in
ancient Egypt.
Tähän kappaleeseen: Wilhelm Spiegelberg, Studien und Materialien zum
Rechtswesen des Pharaouen, reiches der Dynast. XVIII—XXI (c. 1500—1000
v. Chr.).