Mikä valtava voima onkaan uskonto ollut Egyptin kansan elämässä!
Kun ajattelee mastaboita, pyramideja ja kalliohautoja, muumioita
ja kuolemankirjoja, temppelirakennuksia, kuvapatsaita ja jumalien
hymnejä, saa tosioloihin perustuvia todistuksia siitä. Egyptiläisten
koko ajatusmaailma olikin täynnä kuvittelua jumalvoimain, hyvien ja
pahojen henkien, puuttumisesta heidän jokapäiväiseen elämäänsä. Mutta
jos haluamme koettaa tunkeutua syvemmälle egyptiläisten uskonnon
mysteerioihin, itse niihin uskonnollisiin voimiin, jotka kansan
sielussa liikkuivat, silloin meidän on tunnustettava, ettei ole
mitään muuta alaa, jossa egyptologian tiede hapuilisi niin pimeässä
kuin tässä. Kun on kysymys sielunelämän syvimmistä, vaikeimmin
lähestyttävistä kuiluista, silloin kielitaitomme, kykymme tajuta
kielellisten ilmausten eri vivahduksia osoittautuu kiusallisen
usein riittämättömäksi. Me kykenemme ainoastaan vetämään karkeimmat
ääriviivat kuvatessamme Niilinmaan uskonnollista kehitystä.
Me muistamme, että kullakin seudulla oli oma paikallisjumalansa, jonka
luultiin ottaneen asunnokseen jonkin pyhän eläimen ja joka senvuoksi
kuvattiin eläinpäiseksi, kuten ibis-jumala Thoth, tieteiden jumala,
jota myös kuvattiin babiaaniksi, edelleen haukkajumala Horus, joka
oli auringonjumala ja faaraoitten suojelija, koira- tai sakaalijumala
Anubis, jota pidettiin kuolemanjumalana, krokodiilijumala Sobek,
kissajumalatar Bast, jota riemunjumalattarena palveltiin orgioissa,
sekä koko joukko oinasjumalia. Luultavasti jokin eläimen ominaisuus,
sen rohkeus, sen viisaus, sen viekkaus herätti egyptiläisissä
myötätuntoa tai kammoa, joka kehittyi jumalana-palvomiseksi.
Ekhnatonin monoteistiset uudistuspyrkimykset epäonnistuivat, kuten
olemme nähneet, seurauksena kansan vanhoillisuudesta, mahtavan papiston
itsekkyydestä ja faaraon häikäilemättömästä kiihkoilusta. Hänen
kuolemansa jälkeen kaikki kääntyi jälleen entiselleen tai pikemminkin
vielä alkuperäisemmälle uskonnolliselle kannalle: raa'aksi eläinten
palvelukseksi.
Alkujaan egyptiläiset pitivät pyhinä ja palvelivat ainoastaan
määrättyjen eläinten erityisiä yksilöitä, mutia uuden valtakunnan
häviötä seuranneena rappeutumisen aikana ruvettiin koko tuota
eläinlajia pitämään pyhänä sillä alueella, missä kysymyksessä olevaa
jumalaa palveltiin. Tästä saavat selityksensä nuo suunnattomat määrät
balsamoituja eläimiä, apinoista aina koppakuoriaisiin asti, joita on
löytynyt kalliohaudoista tai hiekasta ihmisten kuolemankaupunkien
edustalta. Näiden eläinmuumioiden joukossa on balsamoituja kalojakin,
parin senttimetrin pituisista puolitoista metriä pitkiin, ja
niin pieniä nisäkkäitä kuin päästäisiä, jotka lepäävät somissa
sykomoripuisissa sarkofageissa, kannessa veistetty tai kullattu kuva
itse eläimestä[87]. Muumioitujen lintujen joukossa on runsaasti
kotkia, haukkoja ja muita petolintuja. Kunniasijalla on kuitenkin
pyhä ibis-lintu[88]. Mutta ennen kaikkea vilisee kuolleiden eläinten
asunnoissa kissoja, kissoja! Sakkaran luota löytyä niin paljon
kissanmuumioita, että seudun väestö vuosikausia käytti niitä peltojensa
lannoittamiseen.
Kreikkalainen historioitsija Diodoros, joka eli Kristuksen syntymän
aikoihin, sanoo, että »egyptiläiset hellivät kissojansa niin, että he
kuljettivat niitä mukanansa matkoilla välttämättömimpien matkatavarain
kustannuksella». Vielä tänäkin päivänä pidetään kissaa pyhänä eläimenä
Niilin maassa. Egyptiläisten erityisen kissarakkauden taustana on
kuitenkin se seikka, että se ei pyydystä yksin rottia ja myyriä, vaan
ahdistaa myös skorpioneja ja käärmeitä.[89] Toinen eläin, joka myöskin
piti talon puhtaana rotista ja käärmeistä, oli näätää muistuttava
faaraokissa. Sitä pidettiin pyhänä, koska sitä luultiin ainoaksi
eläimeksi, joka uskaltautui krokodiilin kimppuun. Kerrottiin, että kun
krokodiili oli syönyt itsensä kylläiseksi ja kita ammollaan lepäsi
hietikolla nukkuen päivällisuntaan, faaraokissa hyppäsi rohkealla
loikkauksella matelijan kitaan, kaivautui sen sydämeen, minkä se repi
rikki, ja pureutui sitten ulos krokodiilin vatsasta.
Etevin kaikista egyptiläisten monista pyhistä eläimistä oli
_Apis-härkä_, jossa Ptah-jumalan[90] luultiin ilmestyvän. Apiksen
tuntomerkkejä oli m.m., että se oli musta, nelikulmainen, valkea
pilkku otsassa, että sen selässä oli kuva, joka esitti valkeata kotkaa
siivet levällään, ja oikealla puolella kuun sirpin kuvio ja että sillä
oli kielen alla koppakuoriaista muistuttava nastura. Sen päätemppeli
oli Memfiksessä, missä sillä oli asuntonsa Ptah-jumalan temppelissä.
Sitä ruokittiin kuninkaallisesti ja sitä palvelivat omat papit, jotka
toivat sille uhkeita uhrilahjoja, ja sen kunniaksi vietettiin suuria
juhlia yli koko maan. Erityisesti juhlittiin sen syntymäpäivää komein
kulkuein. Kun Apis-härkä kuoli, vallitsi maansuru koko Egyptissä, kunnes
uusi Apis oli löytynyt. Kaikki kansa paastosi ja pidättyi kylvystä
ja aviollisesta seurustelusta. Kuolleen härän ruumis balsamoitiin ja
haudattiin loistavalla komeudella maanalaiseen hautakammioon. Kun
jälleen oli onnistuttu löytämään härkä, jolla oli kaikki ne 29 pyhää
tuntomerkkiä, jotka osoittivat jumalan ottaneen sen asunnokseen,
vietiin uusi Apis suurin juhlallisuuksin vihityssä, kullatussa
gondoolissa Memfikseen, ja maansuru muuttui riemuksi yli koko Egyptin
maan aina Niilin suusta Nubian erämaihin saakka.
Kiintoisimpia löytöjä, mitä Egyptissä on tehty, oli pyhien härkien
suurenmoisen hautarakennuksen löytö. Kuuluisa ranskalainen arkeologi
Mariette pääsi tavattoman hienon vainunsa avulla tämän lajiansa
ainutlaatuisen hautausmaan jäljille. Hän seisoi eräänä päivänä
erämaassa Sakkaran lähellä etelään Kairosta, ja sai näkyviinsä
sfinksinpään, joka oli miltei hautaantunut hiekkaan. Samassa hän muisti
kreikkalaisen maantieteilijän Strabon kertomuksen, miten hän oli nähnyt
sfinksinpään pistävän esiin hiekasta pyhien härkien hautausmaalla.
»Mitähän, jos tämä onkin kuuluisan mausoleumin paikka!» Herännyt
ajatus saa Mariette'in heti toimimaan. Kaivaukset alkavat, ja tutkija
riemuitsee: on tavattu maanalainen hautaholvi, jossa Ptah-jumalan
ruumiistumat olivat levänneet balsamoituina jättiläissarkofageissa.
Pettyen tutkija kuitenkin huomasi, että yhtä lukuunottamatta kaikki
raskaat kiviarkut olivat tyhjiä. — Tännekin siis haudanryöstäjät olivat
löytäneet tiensä.
Muitakin pyhiä eläimiä kuin Apis-härkiä on käsitelty kuolleina yhtä
huolellisesti kuin rikkaita vainajia. Uhkeissa sarkofageissa lepäävät
manalle menneet jalot eläimet, seuranansa kovakuoriaisia, palvelijain
pikku patsaita ja muuta tavanmukaisiin hautajaismenoihin kuuluvaa.
Hyvin pyhä eläinlaji olivat myöskin babiaanit, joita vanhat
egyptiläiset kuvissaan esittivät aurinkoa palvelemassa.[91]
Muuan englantilainen egyptologi löysi 1830-luvulla eräästä
kallionrotkosta kuolleiden kaupungista Niilin vasemmalta rannalta
vastapäätä Thebaa myöskin muumioitujen apinain hautausmaan, joka
meidän päivinämme on löydetty jälleen. Sieltä löytyi erinäisiä
apinanmuumioita ja apinain luurankojen osia. Muutamissa haudoissa
tavattiin myös pähkinöitä sisältäviä saviastioita ja savipulloja,
joissa todennäköisesti oli ollut vettä tai jotakin muuta juomaa. Siellä
oli myöskin pieniä savisia sarkofageja, kussakin jumalankuvansa. Toisen
apinain haudan Davis löysi Kuningasten laaksosta. Siinä oli viisi
tavattoman hyvin säilynyttä apinanmuumiota.
Niinkin vastenmielisiä eläimiä kuin käärmeitä ja krokodiilejä, jotka
olivat oikeana maanvaivana, pidettiin eräissä paikoin pyhinä. Vanhat
egyptiläiset pitivät kernaasti talossaankin käärmeitä, sillä ne
karkottivat pois rotat.
Krokodiiliä, pelättyä Leviathania, kuten petoa Jobin kirjassa
nimitetään, egyptiläiset varmaankin palvelivat enimmäkseen kammosta.
»Kauhu asustaa hänen hampaittensa ympärillä. Kun hän kohottautuu,
sankarit vapisevat ja hämmentyvät hädästä. -Häntä vastaan ei miekasta
ole lainkaan apua. Hänelle on rauta kuin korsi ja kupari kuin laho puu.
Nuija on hänelle kuin olkea ja hän hymyilee keihään värähtelylle.»
Kuuluisa krokodiilinpalveluksen paikka oli viljava Faijum. Siellä on
vanhan Krokodilopoliksen, »Krokodiilikaupungin» rauniot; tämä oli
krokodiilipäisen vedenjumalan Sobekin palveluksen pääpaikka. Täällä
oli hänellä jo 12:nnen hallitsijasuvun aikana päätemppelinsä pyhän
Moiris-järven lähellä, missä oli jumalalle pyhitettyjä krokodiilejä.
Krokodiilikaupungissa lienee sen loistonpäivinä ollut 100 000 asukasta.
Sen rauniot ovat laajimmat, mitä mistään Egyptin kaupungista on
jäljellä. Sen läheltä on meidän päivinämme löytynyt pyhäin eläinten
kuolemankaupunki ja siinä paljon krokodiilinmuumioita ja papyruskääröjä.
Herodotos kertoo, että Faijumin asukkaat ripustivat pyhille eläimille
kristallisia ja kultaisia korvarenkaita ja rannerenkaita niiden
etujalkoihin ja hankkivat niille säädettyä pyhää ravintoa, niin kauan
kuin ne elivät. Kun eläimet kuolivat, ne balsamoitiin ja haudattiin
juhlallisesti.
Monista paikoin Egyptiä on löydetty näitä matelijoita varten
rakennettuja suuria huvilarakennuksia. Kuuluisassa Krokodiililuolassa
pari penikulmaa El Amarnasta etelään voitiin kerran laskea
krokodiilinmuumioita tuhansittain.
Etevä kreikkalainen maantieteilijä Strabo, joka vähän jälkeen
meidän ajanlaskumme alkua kulki halki Egyptin, kertoo käynnistään
Moiris-järvellä: »Pyhä krokodiili lojui miellyttävässä levossa
rannalla. Isäntäni hankki pienen kakun, palan paistia ja kannullisen
hunajaviiniä. Sitten saapuivat sinne papit, avasivat pyhän eläimen
kidan, tunkivat sinne kakun ja lihakappaleen ja kaatoivat palan
paineeksi viiniä krokodiilin kurkkuun. Sitten eläin heittäytyi veteen
ja ui tyytyväisenä toiselle rannalle, missä toinen matkailija toisti
saman ruokinnan.»
Krokodiilin kitaan joutumista pidettiin onnellisimpana kuolemistapana.
Krokodiilin leukojen runtelemia pidettiin kateuden sekaisin tuntein
krokodiilijumalan lemmikkeinä. Usein sattui, että tuollainen hirviö
sieppasi rannalta pikku lapsia. Mutta silloin noiden pikku raukkojen
äidit iloitsivat siitä, »että olivat olleet kyllin arvokkaita
synnyttämään aterian jumalalle».
Mutta jos tahallansa surmasi pyhän eläimen, pidettiin sitä kuoleman
ansaitsevana, ja jos oli kysymyksessä kissa tai ibis-lintu, ei
tehty eroa, olipa sen surmannut tahallaan tai vahingossa. Siitä
uskomattomasta fanatismista, millä kansa suojeli pyhiä kissojansa ja
kosti niiden puolesta, kreikkalainen historioitsija Diodoros kertoo
kuvaavan tapauksen, jota hän omin silmin oli ollut näkemässä. Muuan
roomalainen oli täysin ilman omaa syytänsä aiheuttanut kissan kuoleman.
Heti kerääntyi kansaa kokoon, ryntäsi siihen taloon, jossa »murhaaja»
asui, ja löi hänet kuoliaaksi. Nälänhädän aikana voi sattua, että
ihmiset söivät toisiansa, mutta koskaan ei ole kuultu, että joku olisi
uskaltanut satuttaa kätensä pyhään eläimeen vaimentaakseen sen lihalla
nälkäänsä.
Huippunsa eläintenpalvelus saavutti Egyptissä Saisin aikakautena ja sen
jälkeen.
Hyvin oppinut ja paljon matkustanut kirkkoisä Clemens Aleksandrialainen
lausuu egyptiläisten eläintenpalveluksesta puhuessaan ihastuksensa
heidän »komeita temppelejänsä kohtaan, jotka loistavat kullasta,
hopeasta ja elektronista [ks. viite 47] ja säteilevät värikkäistä Indian ja
Aithiopian kivistä. Mutta kun tulee pyhätön sisimpiin huoneisiin,
palaen halusta saada nähdä sen, joka on ylevintä tässä pyhässä
huoneessa, niin siellä eräs temppelissä uhria toimittavista papeista
intoutunein katsein ja huulet ylistystä mumisten vetää syrjään esiripun
ja saa meidät — hymyilemään hartaan kunnioituksensa esineelle. Sillä
siellä ei näy sitä jumalaa, jota niin kiihkeästi halusimme nähdä, vaan
käärme tai kissa, krokodiili tai muu peto, joka on arvoton elämään
temppelissä ja omiaan oleskelemaan liejussa tai kallionkolossa.
Tällainen on meille näyttäytyvä egyptiläisten jumala: hirviö, joka
vieritteleikse purppuramatoilla.» Myöskin kreikkalainen kirjailija
Lukianos kertoo hämmästyneensä, kun hän jumalan asemesta komeiden
egyptiläisten temppelien kaikkein pyhimmässä huoneessa näki apinan,
ibis-linnun, pukin, oinaan tai kissan.
Diodoros kertoo edelleen, miten pyhiä eläimiä ruokittiin »mitä
oivallisimmilla ruoilla, kaikenlaisilla hienoilla leivoksilla ja
hunajakakuilla, keitetyllä tai paistetulla hanhella j.n.e. Tuon
tuostakin heidän pyhyytensä saivat virkistäytyä lämpimässä kylvyssä,
jonka jälkeen »niitä voideltiin mitä ihanimmilla voiteilla ja niiden
ympärillä poltettiin kaikenmoisia hyvätuoksuisia suitsukkeita. —
Myöskin pidetään», hän jatkaa, »tarkkaa huolta siitä, että ne saavat
noudattaa luonnonviettejään ja paritella. Jokaista pyhää koiraseläintä
varten pidetään nimittäin naaraitakin, lajinsa jumalan lemmityiksi.»
Temppelieläinten jumalina palvomisesta kertovat egyptiläiset
seinäkuvatkin. Kuvassa näkyy usein pappeja rukoilemassa eläintä,
milloin seisoen, milloin polvistuneina; usein he ovat heittäytyneet
maan tomuun hänen pyhyytensä edessä.
Pyhien eläinten ylläpitoa varten oli määrätty kustakin maakunnasta
määrättyjen peltojen tuotteet. Puhuttiin senvuoksi »pyhän ibis-linnun
maasta», ja »pyhän hanhen vainiosta» j.n.e. Lisäksi kestittiin pyhiä
eläimiä vapaaehtoisillakin lahjoilla, kuten selviää eräästäkin
hautakirjoituksesta, jossa vainaja kehuu itseänsä seuraavilla hyvillä
töillään: »Elatusta annoin minä ibis-linnulle ja haukalle, kissalle ja
sakaalille, niin kauan kuin ne elivät; ja kun ne kuolivat, lahjoitin
minä niille balsamia ja kääreliinoja.»
Luonnollisesti kullakin pyhällä temppelieläimellä oli omat pappinsa ja
hoitajansa, sekä mies- että naispuolisia. Viimemainittuja sanottiin
»imettäjiksi». He kantoivat erityisiä arvonmerkkejä, ja kansa tervehti
heitä kunnianosoituksin.
Kirjallisuutta:
Adolf Erman, Die ägyptische Religion.
Heinrich Brugsch, Religion und Mythologie der alten Ägypter.
Alfred Wiedemnnn, Der Tierkult der alten Ägypter (»Der alle Orient»
1912.)
Theodor Hopfner, Der Tierkult der alten Ägypter.
Friedrich Zimmermann, Der ägyptische Tierkult.
Lortel et Gaillard, La faune momifiér de l'ancienne Égypte (»Archives
du Museum d'histoire naturelle de Lyon» 1903, 1907, 1909).
Otto Keller, Die antike Tierwelt.