Suurenmoisia näköaloja yli inhimillisen kulttuurin kehityksen on
egyptologia meille avannut. Me voimme nyt Niilinmaan historiaa seurata
sen ensimmäisistä juurisäikeistä aina neljänneltä vuosituhannelta
e.Kr. ikivanhan kulttuurin sammumiseen saakka. Se on pääpiirteissään
neljätuhatta vuotta jatkunutta yhtenäistä sivistyskehitystä,
vastinettansa vailla koko maapallolla. Käsi kädessä sen työn kanssa,
jota on tehty muinaisegyptiläisten piirtokirjoitusten tulkitsemiseksi,
on sitten Napoleonin retkikunnan aikojen ollut käynnissä enemmän tai
vähemmän suunnitelmallisia kiinteiden ja irrallisten muinaisesineiden
kaivauksia, joihin melkein kaikki sivistyskansat ovat ottaneet
osaa. Tämän työn tulokset ovat nyt osittain itse löytöpaikoilla,
osittain museoissa, ennen kaikkea Kairon rikkaassa museossa, British
Museumissa, Pariisin Louvre'issa, Torinon, Leydenin, Berliinin, New
Yorkin ja monien muiden kaupunkien museoissa, niiden joukossa myöskin
Kööpenhaminan glyptoteekki, Tukholman kansallismuseo ja Upsalan
Victoriamuseo.
Egyptin arkeologian ensimmäinen tienraivaaja Bonaparten retkeä lähinnä
seuraavana aikana lienee italialainen _Belzoni_, joka keskellä kuuminta
kesää kaivoi esille Nubian erämaan hiekasta[77] läheltä Abu Simbeliä
Ramses II:n hautatemppelin ja onnistui tunkeutumaan lähinnä suurimpaan
Kairon edustalla olevaan pyramidiin, jonka hautakammion hän kuitenkin
tapasi ryöstettynä. Muinaisessa Thebassa hän kokosi arvokkaita
taideteoksia ja teki mitä kiintoisimpia löytöjä vastapäiseltä rannalta,
sekä »Kuningasten laaksosta» että ylimysten haudoista, joista hän
eritoten etsi papyruskääröjä. Ollen suurikokoinen ja vahva — hän
oli toisinaan ansainnut toimeentulonsa atleettina —, hän voitti
alkuasukasten jakamattoman ihailun ja kunnioituksen. Eivät edes pahassa
huudossa olevat »luola-asukkaat», jotka olivat ottaneet vainajain
entiset kallioasunnot omikseen, tohtineet häntä vahingoittaa. Heille
olisi muutoin ollut hyvin helppoa tehdä jokin hänen tutkimistansa
haudoista hänen omaksi haudaksensa, varsinkin Kuraan läheisen vuoren
äärettömän pitkissä hautakäytävissä.
Ne hän tapasi melkein täpö täynnä myöhempäin aikojen muumioita, kun
entiset ylimysten haudat näyttävät joutuneen vähempivaraisten ruumiiden
lepopaikoiksi. Ainoastaan kaikki voimansa ponnistamalla tuo voimakas
mies kykeni siellä syvällä vuoren ummehtuneissa uumenissa painautumaan
eteenpäin läpi tuon kamalan ympäristön pääkallojen, käsivarsien ja
säärien tanssiessa joka taholla hänen ympärillään. Kerran istuutuessaan
muumioarkkupinolle hengähtääkseen hetkisen, hän tunsi äkkiä vajoavansa
ja vajoavansa. Ja hän vajosi tomupilvessä. Kuolleet ja heidän arkkunsa
olivat musertuneet hänen ruumiinsa painosta ja muuttuneet tomuksi.
Kauhistuneena hän haparoi ympärillensä jotakin tukikohtaa löytääkseen,
mutta kaikki, mihin hän koski, hajosi samassa. Tämä kauhea elämys ei,
kumma kyllä, vienyt hänen järkeänsä — hänen onnistui vihdoin malttaa
mielensä ja pysytellä liikkumattomana, kunnes hävityksen kulku oli
täyttynyt ja kerran niin terveellisinä pidetyistä muumioista lähtenyt
tukehduttava tomu oli ehtinyt laskeutua.
Belzonin suurin löytö on Seti I:n hauta ihmeellisinä seinäreliefeineen,
jotka voittavat kaikki muut Kuningasten laakson hautain kohokuvat
ja joilla on vertaisensa vain saman kuninkaan ihanassa temppelissä
Abydoksessa. Painuttuaan vuoren sisälle satoja metrejä, upeasti
koristettujen salien ja käytävien halki, Belzoni löysi faaraon
kallisarvoisen, valkean alabasteriarkun, jonka seinät olivat niin
ohuet, että valo kimmelsi läpi. Tämä lajiansa voittamaton loistokappale
hänen onnistui viedä pois vahingoittumattomana. Se on nyt Lontoon
kauniin Soane-museon ylpein kaunistus. Monta venelastia antikviteettejä
Belzoni laivasi Englannin laskuun Egyptistä, mutta mikään hänen
löytönsä ei voi kilpailla tämän kanssa.
Vuosi 1850 aloittaa uuden vaiheen Egyptin kaivausten historiassa sen
johdosta, että silloin niihin ryhtyi ranskalainen _Mariette_, Egyptin
muinaismuistojenhoidon ja maailman parhaan egyptiläisen, nyt Kairossa
sijaitsevan museon luoja. Niin palavalla innolla, että se lyhensi hänen
elämäänsä, hän pani käyntiin suuria kaivaustöitä Kairon seuduilla ja
Thebassa, ja aavistamattoman rikkaita aarteita, taideteoksia ja muita
muinaismuistoja hän sai päivänvaloon näistä löytöpaikoista, joita
niin usein oli jo verotettu. Palaamme toisessa yhteydessä häneen, kun
puhumme hänen Sakkaran luona tekemästänsä Apis-härkäin mausoleumin
huomiotaherättäneestä löydöstä.
* * * * *
Kolme penikulmaa Kairosta etelään on Dahshurin kylä, jonka lähellä
on useita pyramideja, niiden joukossa kaksi hyvin rappeutunutta
tiili pyramidia, joita kerran on kattanut valkea kalkkikivi. Näihin
muistomerkkeihin kohdisti erikoisesti ponnistelunsa muuan Mariette’in
seuraajista, _de Morgan_. Pohjoisen tiilipyramidin hautaa olivat tähän
asti kaivajat suurin ponnistuksin koettaneet löytää. Tuloksena oli
ollut vain se johtopäätös, että pyramidissa ei ollut onttoa sisustaa.
Siis täytyi haudan olla kalliossa pyramidin alla.
Voi kuvitella Morganin jännitystä sinä päivänä vuonna 1894, jolloin
hänen todellakin onnistui pyramidin vierestä löytää maanalaiseen
huoneeseen johtavan käytävän aukko. Kun hän laskeutui siihen, kasvoi
hänen hämmästyksensä yhäkin, kun hän huomasi, ettei hän ollut
löytänytkään _yhtä_ hautaa, vaan kokonaisen gallerian hautakammioita.
Vaikka hautoihin oli niin vaikeata päästä, olivat rosvot ja ryövärit
kuitenkin löytäneet tien sinnekin. Se käytäväkin, jota Morgan oli
käyttänyt, oli ilmeisesti haudanryöstäjäin työtä. Ja se varmuus, jolla
he olivat työssänsä edenneet kohti päämääräänsä, osoitti, että he
olivat seuranneet rakennuksen asemapiirrosta. Rosvot olivat siis tässä,
kuten monissa muissakin tapauksissa, niitä miehiä, jotka oli palkattu
vartioimaan ja hoitamaan hautoja.
Täällä ei kuitenkaan levännyt itse pyramidin rakennuttaja, Sesostris
III, vaan hänen hallitsijasukunsa naispuolisia jäseniä. Olihan se
tavallansa pettymys, mutta se oli pian muuttuva muuksi. Eräänä päivänä,
kun muuan työmies askarteli päästäkseen erääseen hautakammioista,
tallasi hän äkkiä pieneen lattiassa olleeseen aukkoon. Kuokat
tänne! Ja mitä ne tuovat ilmoille? Kullalla ja hopealla kirjatun
jalokivilippaan siruja. Tässä on edettävä varovammin eteenpäin! Morgan
kutsutaan paikalle, ja mustasta aukosta saadaan esiin mitä ihanimpia
kaula- ja rannerenkaita, riippukoristeita ja muita kultasepäntaidon
mestariteoksia. Koskaan ei oltu Egyptissä tehty lajiansa niin arvokasta
löytöä.
Morgan ei ollut ehtinyt vielä tointua ensimmäisestä hämmästyksestään,
kun samanlainen aarrekätkö keksittiin toisen prinsessan haudasta. Se
vahvisti yhäkin käsitystä egyptiläisen kultasepäntaidon korkeasta
kannasta 12:nnen hallitsijasuvun aikana.
Eteläisenkin pyramidin yhteydessä Morgan sai rikkaan palkinnon
vaivoistaan, tosin ei niin ainutlaatuisen suurenmoista kuin pohjoisen,
mutta kumminkin niin runsaan, että sitä yksinänsä olisi tavallisissa
oloissa pidetty riittävänä. Tämän antoisan hautakentän toisestakin
osasta Morgan teki vielä rikkaita löytöjä. Sarkofagissa, joka oli
saattanut häpeään haudanryöstäjäin kavalat aikeet, lepäsi egyptiläinen
prinsessa puettuna kuninkaalliseen juhlapukuun, jota kerran oli
peittänyt jo mädännyt helmiverkosto, kaulassa, käsivarsissa ja
nilkoissa kallisarvoisia koristeita. Vielä rikkaammin koristettu
oli kuningatar, joka lepäsi prinsessan viereisessä hautakammiossa.
Ihanimmat kaikista kalleuksista olivat kaksi kullasta ja jalokivistä
tehtyä otsakoristetta.
Suunnattoman tarmokkaasti hakien Morgan lopuksi löysi myöskin suuren
Sesostriksen haudan, mutta se oli paljaaksi ryöstetty.
* * * * *
Vuosikymmentä myöhemmin rikastui Egyptin historia ja varsinkin
taidehistoria uskomattoman rikkaista löydöistä kaivauksissa, joita
_Maspero_, Mariette'in kuuluisin seuraaja, toimeenpani Antonin
suunnattoman suuressa temppelissä Karnakissa. Neljä vuotta kestäneiden
kaivauksien aikana hän löysi sieltä kokonaista 16 000 erikokoista
pronssista kuvapatsasta, jotka esittivät Osirista ja muita jumalia,
enemmän kuin 600 kuninkaiden ja muiden ylhäisten miesten kivipatsasta,
joukossa paras kuva, mikä meillä on suuresta Thotmes III:sta, ja
kiintoisa Tutankhamonin kuvapatsas. Löytyi myöskin koko joukko
puuveistoksia, jotka kumminkin ikävä kyllä olivat maan kosteuden niin
pahoin tuhoamia, että ne särkyivät ja hajosivat tomuksi jo muutamia
tunteja sen jälkeen, kun olivat joutuneet kuivaan ilmaan.
Miten on tämän maanalaisen aarrekammion synty selitettävä? Varmastikin
Amonin papit ovat tänne kätkeneet kaikki nämä patsaat aikana, jolloin
temppeli alkoi saada niin paljon tällaisia taide-esineitä, ettei
enemmille ollut enää tilaa siellä. Sekä kuninkaat että muut ylhäiset
miehet pitivät nimittäin verrattomana etuna saada kuvansa pystytetyksi
temppeliin, sillä siten he mielestään saivat osan niistä uhreista,
joita temppelissä suoritettiin. Ptolemaiosten aikana oli jouduttu
niin pitkälle, että täytyi tehdä tilaa uusille kuvapatsaille, ja
tässä tarkoituksessa haudattiin kaikessa hiljaisuudessa vanhemmat
temppelilahjat, joiden antajat eivät itse eivätkä omaistensakaan avulla
voineet enää valvoa oikeuksiansa. Tällä tavoin Kamakin temppelistä tuli
Egyptin Pantheon, joka säilytti maan ensimmäisten miesten ja naisten
muiston halki vuosituhanten verrattomaksi hyödyksi maan taidehistorian
tuntemukselle.
* * * * *
Jo kauan tätä ennen oli tehty erittäin suurta huomiota herättänyt
löytö kuolleiden kaupungissa vasemmalla Niilin rannalla vastapäätä
Thebaa. Mutta siitä kertomisen olemme säästäneet voidaksemme nyt
yhtäjaksoisesti seurata tärkeimpiä löytöjä, joita sitten Belzonin
päivien on tehty näissä jylhän autioissa seuduissa.
Kuningasten laaksoon, kauas elämän pauhusta, haudattiin vuosisatojen
kuluessa kolmisenkymmentä faaraota, niiden joukossa suurimmat,
mitkä koskaan ovat hallinneet Egyptiä. Nyt ainoastaan kaksi lepää
siellä: Amenhotep II ja Tutankhamon.[78] Ei ainoakaan näistä
haudoista välttänyt kohtaloansa joutua ryövärien tuhottavaksi. Kaikki
yritykset kätkeä niiden salaisuudet olivat tehottomia siksi, että
joukko hautatyöläisiä ja heidän johtajiaan tunsi sen, mitä tuli
pitää salassa: ja kaikki vartiointi oli luonnollisesti hyödytöntä,
kun itse hautavirkailijat olivat lahjottavissa. Houkutus oli liian
voimakas nälkäänäkeville raukoille ja saaliinhimoisille kulkureille.
Rikkauksia, jotka voittivat rohkeimmatkin unelmat, oli tuolla sisällä
saatavissa, jos oli kyllin häikäilemätön ja neuvokas tunkeutuakseen
sinne sisälle. »Voi kuvitella», Carter sanoo, »kuinka ryövärit aluksi
punoivat juoniansa tuolla kaukana Kuningasten laaksossa. Voi silmissään
aivan kuin nähdä salaiset kokoukset kallioilla yön pimeydessä, nähdä,
miten rosvot lahjovat tai yllättävät haudanvartijat ja miten he sitten
rajusti alkavat kaivaa pimeässä yössä, kuinka he työntyvät eteenpäin
kapeaa käytävää pitkin aina hautakammioon asti. On näkevinhän kuumeisen
kiihkeän aarteiden etsinnän siellä sisällä heikossa kynttilänvalossa ja
heidän palaamisensa aamuhämärässä saaliilla lastattuina.»
Kahdeksannentoista ja yhdeksännentoista dynastian voimakkaiden
kuningasten aikana hautojen aarteet olivat kyllä suhteellisen hyvin
suojattuina. Mutta 20:nnen hallitsijasuvun aikana oli toisin. Silloin
oli valtaistuimella heikkoja kuninkaita. Haudanvartijat kävivät
niinkuin muutkin virkamiehet välinpitämättömiksi ja lahjottaviksi,
ja nyt alkoi hautaryöstöjen oikea ahminta-aika. Me tunnemme sen
Ramses IX:n aikaisista kiintoisista asiakirjoista, jotka käsittelevät
hautavarkauksien tutkinnoita. Monet virka- ja palvelusmiehet istuivat
silloin syytettyjen penkillä, ja kun lukee juttujen asiakirjoja,
epäluulot viittaavat byrokraattisen arvoasteikon korkeuksiin. Mutta
rangaistus kohtasi ainoastaan näiden herrojen apureita, jotka
tunnustivat, kuinka he olivat menetelleet avatessaan arkkuja, joissa
muumiot lepäsivät, sekä kuinka he olivat anastaneet kultaiset
kaulakäädyt, kallisarvoiset taikaesineet ja itse sen kullan, joka
peitti kuolleen faaraon päätä.
Tämän jälkeen kävi tilanne »laaksossa» yhä turvattomammaksi. Lopuksi
näytään luovutun kokonaan yrityksistä suojella itse hautoja ja
rajoittuneen epätoivoisiin yrityksiin pelastaa putipuhtaaksi ryöstetyt
muumiot. Niitä raahattiin haudasta hautaan. Lopuksi kolmetoista
kuollutta faaraota, eri aikoina sinne vietyinä, oli Amenhotep II:n
haudassa, missä he vihdoinkin saivat levätä rauhassa, ja toiset
kuningasmuumiot pelastettiin toiseen syrjäiseen kallioluolaan, missä ne
saivatkin olla rauhassa lähes 3 000 vuotta.
* * * * *
Kuningasmuumioitten kadottua muinaisegyptiläiset tietolähteet lakkaavat
kertomasta. Kuningasten laaksosta, joka oli ollut niin monien, eri
tavoin valtavan järkyttäväin tapahtumain näyttämöpaikkana faaraoitten
meille melkein käsittämättömällä loistolla ja komeudella vietetyistä
hautajaisista aina pimeyden inhoittavimpiin ilkitöihin saakka, joita
öiset haudanhäpäisijät suorittivat. Ei ainoallakaan paikalla koko
maan päällä ole historiaa niin satumaista kuin »maalla, joka rakasti
hiljaisuutta», kuten vanhat nimittivät tätä kuolleitten valtakuntaa,
missä tuulen humina ja kallioilta putoavan soran rapina on ainoa ääni,
joka rikkoo suurta hiljaisuutta.
Nyt olivat hautakammiot ja vuorten käytävät paljaiksi ryöstetyt ja
tyhjät, ja faaraoitten leposijan olivat ketut, yölepakot ja arojen
pöllöt ottaneet asunnokseen.
* * * * *
Kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina kalliohaudoista tuli
lymypaikkoja erakoille, jotka täällä kaukana erämaan reunassa
paremmin kuin missään muualla löysivät kaipaamansa yksinäisyyden,
jonka täyttivät hiljaiset mietiskelyt ja sieluntaistelut. Mikä
vastakohta: ensin kuninkaallista loistoa ja komeutta ja sitten köyhintä
köyhyyttä. Mutta hurskaat »yksinistujat» saivat jättää paikkansa
ryövärijoukkueille, joista tuli koko seutukunnan kauhu. Turhaan
viranomaiset yrittivät pitää rosvoja kurissa. Nämä vetäytyivät vain
linnoitusmaisiin kallioluoliinsa tai yhä kauemmas vuorillensa, jonne ei
uskallettu heitä seurata.
Oli senvuoksi vertojansa vailla olevaa uhkarohkeutta, kun Belzoni
tunkeutui kallioluoliin. Mutta hänen jälkeensä tuli sinne yhä uusia
arkeologeja löytöretkille, ja viime vuosisadan keskivaiheilla suuri
saksalainen retkikunta, jota johti Lepsius, sukupolvien aikana
suurin egyptologeista Champollionin jälkeen, tutki niin perin pohjin
»laakson», että luultiin kaikkien mahdollisuuksien tyhjentyneen, ja
merkillisestä paikasta ei puhuttu enää — ennenkuin vuonna 1881, tuona
Egyptin arkeologian aikakirjoissa muistettavana vuotena. Maspero
oli silloin kauan pitänyt silmällä arabialaista opasta, joka myi
papyrusta ja muita muinaisesineitä, joiden laatu viittasi siihen,
että niiden täytyi olla peräisin kuningashaudoista. Mies oli Kurnan
kylästä, jonka asukkaat jo 3000 vuotta sitten alkoivat harjoitteleida
hautojen rosvoamistaidossa ja ovat tunnettuja siitä, että he vielä
tänäkin päivänä sopivan tilaisuuden tullen harjoittavat tätä
elinkeinoa. Lopuksi kertyi niin paljon todistuksia ovelan arabialaisen
varasteluista, että Maspero vangitutti hänet. Mutta silloin saatiin
nähdä, mikä elämä nousi hänen heimolaistensa ja ystäviensä keskuudessa.
Koko Kurna nousi kuin yhtenä miehenä ottamaan valallensa, että ei ollut
koko auringon alla konsanaan ollut viattomampaa epäluulojen uhria kuin
tämä perikotaisin kelpo opas.
Kaikeksi onneksi tämä kovia kokenut kunnian mies joutui kuitenkin
riitaan neljän veljensä kanssa, ja yksi näistä vihjaili viranomaisille,
että perheellä oli käytettävissään salainen aarrekammio, jossa oli
kokonaista nelisenkymmentä muumiota, jotka oli löydetty jo kuusi
vuotta sitten. Muuan etevä museomies sai heti matkustaa sinne Kairosta
ja tutkia löytöpaikan. Ylhäällä kalliopolulla olevasta vaikeasti
luoksepäästävästä aukosta johti pitkiä ja hyvin vaikeakulkuisia
käytäviä suureen vuoren sisällä olevaan kammioon. Sitten kuin välistä
käyden, välistä ryömien oli päästy perille, saatiin uskomattoman rikas
vaivojen palkka. Mukanatuotujen kynttilöiden lepattavassa valossa
tutkija näki joukon arkkuja, joista hän yhä kasvavalla hämmästyksellä
luki muutamain Egyptin suuriimpain kuningasten ja heidän omaistensa
nimiä, nimiä sellaisia kuin Thotmes III, Seti I ja Ramses II, joiden
ryöstetyt haudat kauan sitten oli tunnettu, mutta joiden kasvoja
ei oltu uskallettu uneksiakaan saatavan koskaan nähdä. Ei oltu
siis löydetty _hautaa_, vaan arkkuihin tehdyistä merkinnöistä ja
kääreliinoista selvisi, että 3000 vuotta sitten, rappeutumisen ja
laittomuuden aikana, kuninkaallisten hautojen palvelusmiehet olivat
vieneet vainajat tähän piilopaikkaan pelastaakseen ne yhä julkeammiksi
käyvien haudanryöstäjien käsistä.
Museomiehillä oli sitten suoritettavana vaikea tehtävä saada
kallisarvoiset muinaisesineet siirretyiksi veneeseen, jonka tuli viedä
ne egyptiläiseen museoon. Oli saatava työ tehdyksi, ennenkuin rikkaan
tulolähteen menettämisen väestössä synnyttämä raivo kenties puhkeaisi
levottomuuksiksi, sillä silloin voi eurooppalaisten elämä olla
kysymyksessä. Voi hyvin ymmärtää senkin, kuinka hauskaa mahtoikaan olla
arkkujen nopeata Niilille siirtämistä varten kaikessa kiireessä kootun
itämaalaisjoukon silmälläpito ja sen estäminen kultaesineiden ja muiden
kalleuksien anastamisesta.
Sanomattoman vaikuttava näky oli, kun muumiovenheet kalliine lasteineen
läksivät lipumaan pitkin Niiliä. Koko seutukunnan väki juoksi
rannalle. Naiset repivät hiuksiansa ja päästelivät kimeitä, väriseviä
valitushuutoja, aivan kuin niinä päivinä, jolloin manallemenneiden
faaraoiden tomu vihittiin ikuiseen lepoon, ja miehet laukaisivat
kivääreitänsä kuten hautajaisissa. Pyssyt pamauttelivat lakkaamatta
surulaukauksia, ja niiden ampujina olivat samat egyptiläiset, jotka
eivät hetkeäkään olisi pidättyneet varastamasta muumioiden kalleuksia,
jopa silpomasta niitä ja sitten myymästä, jos vain olisivat voineet ne
käsiinsä saada.
Sama arabialainen, joka oli ilmaissut tämän kätköpaikan, teki
vuosikymmentä myöhemmin egyptologiselle tutkimukselle jälleen
verrattoman palveluksen. Mies oli tällä välin astunut Egyptin
muinaismuistohallinnon palvelukseen. Hänen terävä vainunsa oli nyt
opastanut hänet hyvin kätketylle hautakammiolle, jonka havaittiin
sisältävän muun muassa kokonaista 153 arkkua, joissa oli Amonin
temppelin pappien ja papitarten muumioita.
Vuonna 1898 tehtiin laaksossa uusia löytöjä. Silloin löydettiin
useita kuningashautoja, niiden joukossa Thotmes I:n, Thotmes III:n
ja Amenhotep II:n. Viimeinen ei kätkenyt ainoastaan Amenhotepin omaa
ruumista, vaan myöskin ne kolmetoista muuta kuningasmuumiota, jotka oli
viety sinne turvaan 21:sen dynastian aikana. Ne pelastettiin kaikki
Kairon museoon, mutta Amenhotepin muumio sai levätä sarkofagissaan, ja
hauta suljettiin salvoilla ja lukoilla ja sinne asetettiin vahdit.
Jonkin ajan perästä haudanryöstäjäjoukkue, epäilemättä
yhteisymmärryksessä haudan vartijain kanssa, tunkeutui Amenhotepin
viimeiseen lepokammioon ja otti muumion pois sarkofagista varastaakseen
ne kalleudet, joita vainajalla ehkä oli päällänsä. Egyptin
muinaismuistohallinto pääsi tosin ryövärien jäljille ja veti heidät
oikeuteen, mutta tuomioistuimessa oli jäseninä alkuasukkaita, ja
mitä apua oli silloin kaikista todistuksista! Kaunis juttu niiden
mietittäväksi, jotka nimittävät nykyaikaisia arkeologeja vandaaleiksi
siitä syystä, että nämä toimittavat hautojen kalleudet turvaan
museoihin!
Vuonna 1902 sai upporikas amerikkalainen nimeltä Davis Egyptin
hallitukselta luvan suorittaa kaivauksia Kuningasten laaksossa.
Kahtenatoista talvena peräkkäin hän teki työtä siellä ja löysi muun
muassa Hatshepsutin haudan sekä sen kalliononkalon, jonne oli viety
Ekhnatonin sarkofagi ja muumio ja osa hautajaisvarustuksia hänen El
Antamassa olevasta alkuperäisestä haudastansa.
Mutta vieläkin kiintoisampi tavallansa oli Davisin löytämä hauta,
jossa kuningatar Tejen vanhemmat Juja ja Tuja lepäsivät. Poistamalla
valtavan määrän rapaumasoraa Davis vähitellen sai vuorenseinän
paljastetuksi, ja näkyviin tuli alasjohtava rappukäytävä. Se vei
hautaan, jonka aukko oli muurilla suljettu. Mutta ylhäältä muuri oli
— luonnollisesti! — haudanhäpäisijäin särkemä. Kun muuri oli revitty,
meni löytäjä, Masperon seuraamana, hautaan. He kohtaavat uuden muurin
sisempänä. Palaen kärsimättömyydestä he antavat sen tuskin pidättää
itseänsä. Niin pian kuin on raivattu syrjään sen verran kiviä, että
aukosta voi tunkeutua läpi, he kiipeävät hautakamariin. Ja kun heidän
steariinikynttiläinsä valo lankeaa pimeään huoneeseen, se näyttää
välkkävän pelkkää kultaa. Valo sattuu sarkofagin kultavanteeseen, ja
Maspero lukee nimen Juja.[79]
Lähemmin tarkastettaessa osoittautui haudassa olevan myöskin Tujun
sarkofagi ja arkku tai oikeammin sanoen arkut — sillä sellaisia oli
useampia sisäkkäin —, ja ne oli päällystetty kulta- ja hopealaatoillaJ
Sarkofagin ja arkkujen kannet haudanhäpäisijät olivat vääntäneet auki
ja muumiositeet he olivat repineet irti kahmiakseen itselleen ne
koristukset ja jalokivet, joita niihin oli kääritty.
Molemmat vainajat olivat kunnioitustaherättäviä vanhuksia, joilla
oli lumivalkea tukka, miehen pitkä ja aaltoileva, vaimon lyhyempi ja
harva. Juja oli muhkea mies, mutta Tuju pienikasvuinen. Hänen muumionsa
jalkoihin oli pantu somat kultalaatasta tehdyt sandaalit.
Kaikista ihmeellisen kauniisti valmistetuista hautalahjoista, joita
kuningas Amenhotep III ja kuningatar Teje olivat lahjoittaneet
omaisilleen näiden hautajaisissa, varkaat olivat vieneet vain osan
vähäisempiä kalleuksia. Koskaan ei oltu vielä löydetty egyptiläistä
kuningashautaa, joka olisi päässyt suhteellisesti niin vähällä
haudanryöstäjäin hävityksistä. Tämä on luettava sen onnellisen seikan
ansioksi, että hauta aikaisin oli peittynyt kahdesta läheisestä
haudasta irtautuneiden niin valtavien kivirapautuma-massojen alle,
että ainoastaan arkeologiaan kiinnostunut miljonääri voi saada
päähänsä ruveta niitä poistamaan. Vaivan palkintojen joukossa oli
egyptiläisen huonekaluarkkitehtuurin mestariluomia, kuten karmituoleja
ja jalokivilipas norsunluu- ja kultaupotuksin sekä sirotekoiset,
18:nnen ja 19:nnen hallitsijasuvun ajalle tyypilliset vaunut. Haudassa
oli myöskin muutamia harvinaisen kauniita alabasterimaljakkoja. Samaa
puoleksi läpinäkyvän tapaista kiveä olivat astiat, joissa vainajan
sisälmyksiä säilytettiin. Niiden kannessa oli vainajan suojelushenkien
päiden kuvat. Kaikkiaan löytyi lähemmäs 200 erilaista esinettä,
jotka todistavat siihen asti aavistamattomalla tavalla egyptiläisen
taidekäsityön korkeasta kannasta 18:nnen hallitsijasuvun aikana. Ne
ovat nyt Kairon museon arvokkaimpia kaunistuksia.
* * * * *
Vuonna 1914 Davisin toimilupa siirtyi englantilaiselle
amatööriarkeologille, loordi Carnarvonille ja hänen tieteellisen
koulutuksen saaneelle avustajalleen Carterille; tämä aloittaa
uuden huomattavan kauden »laakson» historiassa. Kun Davis päätti
kaivauksensa, hän oli selvillä siitä, että nyt Kuningasten laakso
oli lopullisesti läpikotaisin tutkittu. Olisi kiintoisaa tietää,
monennenkohan kerran tällainen lausunto annettiin. Carnarvon ja Carter
ajattelivat mielessään kaikessa hiljaisuudessa, että samaa oli jo lähes
sata vuotta sitten Belzoni väittänyt. He olivat tarkoin tutkineet
seudun ja olivat aivan varmoja siitä, että niiden soramäärien alla,
joita ei vielä oltu pois toimitettu, oli, joskaan ei hautoja, niin
ainakin sellaisia kallion osia, joita ei koskaan oltu perusteellisesti
tutkittu. Mutta he tiesivät myöskin, että heillä oli edessänsä hyvin
vaativa työ. Ensiksikin täytyi viedä pois likemmä 200 000 tonnia soraa,
jos ylipäänsä voitiin ajatellakaan löytöjen tekemistä. Carnarvon
ja Carter eivät kyllä hekään olisi antautuneet näihin valtaviin
valmisteluihin, ellei heillä itse asiassa olisi ollut _hyvin varmoja
toiveita_ löytää soramassojen alta _määrätyn_ kuninkaan hauta.
Tosiasiallisesti he olivat laskeskelleet, että siellä täytyi olla
Tutankhamonin viimeinen lepokammio. Mutta siitä he eivät puhuneet.
Mihin he voivat sitten nämä varmat toiveensa perustaa? Olihan
Davis työnsä loppupuolella laaksosta löytänyt fajanssimaljakon,
jossa oli Tutankhamonin nimi, sen kallioseinämän alapuolelta, jota
Carter nyt »epäili». Aivan sen läheltä hän oli tavannut myöskin
kallioon hakatun kammion, jossa oli muun muassa särkynyt puuarkku
sekä kappaleita sen kuvilla ja Tutankhamonin ja hänen puolisonsa
nimillä kirjaillusta kultapäällystästä. Davis luuli, että hän oli
tässä tavannut Tutankhamonin ryöstetyn haudan, mutta Carter hymyili
salavihkaa tälle olettamukselle, sillä kalliokammio oli aivan
mahdottoman pieni voidakseen olla kuningashauta. Carterilla oli
sitäkin enemmän syytä tuumia mielessään näin, koska Davis aikaisemmin
toisesta läheisestä kätköpaikasta kallion sisältä oli löytänyt muutamia
suuria saviastioita, joiden sisältö näytti sellaiselta romulta,
että hän ei huolinut ruveta sitä lähemmin tutkimaan. Mutta eräs
toinen arkeologi ryhtyi siihen ja teki hyvin kiintoisia ja Carterin
suunnitelmalle arvokkaita löytöjä. Hän löysi sinettejä, joissa toisissa
oli Tutankhamonin nimi, loisissa kuninkaallisen kuolemankaupungin
merkki; hän löysi pellavaisia pääliinoja, joissa yhdessä oli viimeinen
tunnettu Tutankhamonin hallituksen aikainen aikamääräys; hän löysi
kukkakiehkuraisia kauluksia, jollaisia surevain oli tapana käyttää
hautajaisissa sekä joukon muita kiintoisia esineitä. Kaikkia näitä
esineitä oli ilmeisesti käytetty kerran Tutankhamonin hautajaisissa, ja
sitten ne kerätty kokoon ja pantu saviastioihin.
Ken osasi tavata ja lukea, hänellä oli siis edessänsä kolminkertainen
todistusainehisto siitä, että Tutankhamonin haudan täytyi olla tässä
osassa kuolleiden kaupunkia. Carnarvon ja Carter olivatkin päättäneet
panna kaivaussuunnitelmansa täällä käyntiin. Mutta silloin puhkesi
suuri maailmansota.[80]
Syksyllä 1917 he voivat kumminkin alkaa arkeologisen työskentelynsä
Kuningasten laaksossa. Vielä keväällä 1922 he eivät olleet saavuttaneet
sanottavia tuloksia. Pitikö heidän luopua koko yrityksestä? He
päättivät lopuksi kestää vielä yhden talven. Mutta ellei silloinkaan
onnistuttaisi, oli se kaivauskausi oleva heidän viimeisensä
»laaksossa». Siitä innostuksesta, millä he olivat alkaneet, ei monen
vuoden hyödyttömän työn perästä ollut paljoakaan jäljellä, ja senhän
hyvin ymmärtää.
Mutta nyt tapahtui odottamatonta: tuskin Carterin miehet syksyllä
1922 olivat iskeneet kuokkansa ja lapionsa maahan, kun hän jo teki
havainnon, joka runsaasti ylitti hänen rohkeimmatkin unelmansa. Annamme
nyt Carterin itsensä kertoa.
»Tahdon yrittää», hän sanoo, »kertoa koko asiain kulun. Se ei ole
helppoa, sillä löydön äkillisyys pani pääni melkein pyörälle, ja
seuraavat kuukaudet olivat niin täynnä ihmeellisiä tapahtumia, että
minulla tuskin oli aikaa tarkata tunteitani.»
Kun hän marraskuun 4. päivän aamulla tuli työpaikalle, hän heti
huomasi, että jotakin tavatonta oli sattunut. Työmiehet tervehtivät
häntä ilmoittaen, että soran alta oli löytynyt kallioon hakattuja
porrasaskelmia. »Nyt minä uskalsin», hän sanoo, »_melkein_ toivoa,
että lopultakin olimme löytäneet etsimämme haudan». Voidaan kuvitella,
millä kuumeisella kiihkolla kuokat ja lapiot nyt olivat työssä.
»Seuraavana päivänä ei ollut epäilystäkään, että me tosiaankin olimme
haudan suulla, mutta aikaisemmat pettymykset tuoreessa muistissa
me emme kumminkaan uskaltaneet tuntea vallan sekoittumatonta iloa.
Hyvin todennäköistähän oli, että se, kuten kaikki muutkin haudat,
oli ryöstetty puhtaaksi. Sillävälin tuli porras toisensa jälkeen
päivänvaloon. Auringonlaskun aikana oli koko porras kaivettu esiin. Ja
alin porras päättyi sinetöityyn oveen.»
»_Sinetöity ovi_... se oli siis tosiaankin totta», pääsee onnelliselta
löytäjältä. »Kaikkien näiden vuosien kärsivällisyyttä kysynyt työ oli
lopultakin saava palkintonsa!» Sinä päivänä Carter ei ehtinyt muuta
kuin tehdä umpeenmuurattuun oviaukkoon juuri sensuuruisen reiän, että
voi saada sähkölampun mahtumaan siitä sisään. Sen valossa hän näki,
että ovelta itse hautakammioon johtava käytävä oli kiven ja soran
peitossa — siis ilahduttava merkki siitä, että viranomaiset olivat
tämän haudan onnistuneet huolellisesti suojelemaan.
»Tosiaankin kaikki voi olla tämän käytävän takana kätkössä», hän
huudahtaa ja lisää: »Minun täytyi käyttää koko itsehillintäkykyni
voidakseni olla heti murtamatta ovea ja jatkamatta tutkimista.» Hänen
taloudellinen auttajansa oli kaukana Englannissa, ja hänellähän toki
oli oikeus olla mukana työn jännittävässä jatkamisessa. Carnarvonin
Luksoriin saapumista odoteltaessa työ oli siis keskeytettävä.
Estääkseen epämieluisia tervehtijöitä sinne pääsemästä Carter asetti
paikalle luotettavan vartioston, peitätti haudansuun jälleen soralla
ja varmemmaksi vakuudeksi vieritytti suuria kiviä sen päälle. »Paikka
näytti nyt sellaiselta, että kukaan ei voinut aavistaa siinä koskaan
olleen hautaa», hän sanoo, »ja minun oli itseni monta kertaa vaikeata
vakuuttautua siitä, ettei kaikki ollutkin vain unta.»
Marraskuun 23. päivänä loordi Carnarvon saapui Luksoriin, ja työt
haudalla voitiin jälleen alkaa. Sittenkuin portaitten sora oli jälleen
luotu pois, voitiin aluksi ryhtyä lähemmin tutkimaan haudan oven
sinettejä, ja silloin huomattiin, että monissa niistä oli Tutankhamonin
nimi. Se sai jännityksen nousemaan huippuunsa. Mutta tehtiin myöskin se
masentava huomio, että sekä ovessa että sen edustalla olevassa käytävän
sorassa oli selviä merkkejä siitä, että hauta oli avattu ja jälleen
sinetöity.[81] Siis haudanryöstäjät olivat olleet täälläkin! Kysymys
oli nyt siitä, kuinka paljon vahinkoa he olivat ehtineet saada aikaan.
Tuli sitten marraskuun kahdeskymmeneskuudes, »päivien päivä», kuten
Carter sitä nimittää. »Se oli», hän sanoo, »niin ihmeellinen, etten
koskaan ole elänyt sellaista enkä koskaan enää voi elää.» Puolipäivään
mennessä oli käytävän ulko-oven edusta vapautettu sorasta ja kivistä,
ja jälleen oltiin sinetöidyn oven edessä, joka sekin ilmeisesti oli
avattu ja jälleen suljettu. Sen oven takana odotti vastaus kaikkiin
ihmetteleviin kysymyksiin. »Vapisevin käsin», kertoja jatkaa, »tein
nyt pienen aukon vasempaan yläkulmaan.» Sittenkuin hän oli päässyt
varmuuteen, ettei mitään myrkyllisiä kaasuja sieltä virrannut,
hän pisti kolosta sisälle kynttilän. »Aluksi», hän sanoo, »en
voinut nähdä mitään, sillä hautakammiosta virtaava kuuma ilma pani
kynttilän liekin lepattamaan. Mutta kun silmäni olivat tottuneet
valaistukseen, hautakammion pimeydestä sukeltautui esiin yksityisiä
esineitä: ihmeellisiä eläimiä, kuvapatsaita ja kultaa, — kaikkialla
välkkyvää, kiiltävää kultaa! Hetkisen — toisista, jotka seisoivat
vierelläni, sen on täytynyt tuntua ikuisuudelta — minä seisoin mykkänä
hämmästyksestä. Lopuksi loordi Carnarvon ei enää voinut kauemmin kestää
epätietoisuutta, vaan kysyi tuskaisesti: 'Voitteko te nähdä jotakin?' —
'ihmeellisiä asioita!' oli kaikki, mitä sain änkytetyksi. Sen jälkeen
laajensimme aukkoa, niin että molemmat voimme nähdä hautakammioon, ja
sisälle vietiin sähkölamppu...
»Minä luulen useimpain arkeologien myöntävän, että tuntuu
arastuttavalta, neuvottomalta, kun tunkeutuu sisälle kammioon, jonka
hurskaat kädet vuosituhansia sitten ovat sulkeneet ja sinetöineet.
Sellaisina silmänräpäyksinä aika on menettänyt merkityksensä.
Kolmetuhatta, kenties neljätuhatta vuotta on mennyt menojaan siitä,
jolloin ihmisjalka polki tätä maata, jolla me nyt seisomme, ja
kuitenkin huomaamme elävän elämän jälkiä ylt'ympärinsä: oven edessä
muurisavella puoleksi täyttynyt astia, nokinen lamppu, sormenjäljet
äskenmaalatulla pinnalla, kukkaseppele, joka on asetettu kynnykselle
jäähyväistervehdykseksi — aivan kuin kaikki olisi tapahtunut eilen.
Ilmakin, jota hengitämme on pysynyt muuttumattomana kaikki nämä
vuosituhannet; me hengitämme sitä kuten nekin, jotka laskivat muumion
viimeiseen lepoon. Aikakäsite katoaa tuollaisten pienten läheisten
yksityisseikkojen vaikutuksesta, ja me tunnemme olevamme haudan rauhan
häiritsijöitä.
»Tämä on ensimmäinen tunne, joka meidät valtaa—toiset seuraavat pian
toistansa: löytäjän ilo, odotuksen jännitys, se ajatus — tutkijan
puhtain ilo —, että ollaan saamaisillaan uusi lehti historian
aikakirjoihin.
»Varmasti ei koskaan ennen kaivauksien koko historiassa ole nähty
niin ihmeellistä kuin se näky, joka avautui meille sähkölamppumme
säteitten valossa, ensimmäisen valon, mikä kolmen vuosituhannen perästä
tunkeutui kammion pimeyteen. Koskaan emme olleet voineet uneksiakaan
sen kaltaista: kokonainen huone — kokonainen museo, siltä meistä
näytti — täynnä esineitä, osittain sellaisia, joita emme koskaan ennen
olleet nähneet, kasattuina toinen toisensa päälle määrältään melkein
loputtomina. Siellä oli ensinnäkin aivan edessämme kolmet suuret
kullatut paarit, joiden reunat oli leikkauksin koristettu ihmeellisillä
eläinkuvilla, joista jollakin oli leijonan pää, jollakin virtahevon ja
jollakin lehmän, joka oli Hathor-jumalattaren ruumistuma. Vaikutti»,
kertojamme jatkaa, »suorastaan kauhistavasti, kun sähkölamppumme
loihti pimeydestä esiin näiden kullalta hohtavat ruumiit ja niiden
päät heittivät taustaseinään eriskummallisia varjoja. Sitten huomiomme
kiintyi kahteen suureen, luonnollisen kokoiseen kuningaspatsaaseen.
Aivan kuin vartiosotilaat ne seisoivat vastakkain kammion oikealla
seinustalla kultaiseen vaippaan ja kultasandaaleihin puettuina, kädessä
sotanuija ja sauva ja otsalla Egyptin suojeleva pyhä lasisilmäkäärme,
kuninkaanvallan symboli.»
Näiden suurempien esineiden välissä oli lukemattomia muita.
Siellä oli lippaita, joissa oli ihmeellisen kauniita maalauksia
ja turkoosinsinisiä fajanssi- ja kultakirjauksia, lippaita
ebenholtsista ja norsunluusta; siellä oli ihanoita, ilmavan reiällisiä
alabasterimaljakoita sekä kaunis, samaa puoleksi läpinäkyvää ainetta
oleva korupikari, joka esitti puhjennutta lootuskukkaa. Ripoina oli
lootuksen nuput ja niiden päällä polvistuvia olentoja »ikuisen elämän»
vertauskuvina. Siellä oli ihmeellisiä mustia kaappeja ja yhdestä niistä
tuijotti suuri kultainen käärme avoimesta ovesta. Siellä oli jalosti
leikattuja tuoleja ja kultakirjauksinen valtaistuin ja vasemmalla hujan
hajan rikottuja, kumossa olevia triumfivaunuja, joista loisti kulta ja
rikkaat värilasi- ja jalokiviupotukset.[82]
»Mutta äkkiä», Carter sanoo, »välähti mieleemme ajatus: 'Täällähän ei
ole sarkofagia eikä jälkeäkään muumiosta!' Silloin sattuivat silmämme
vieläkin yhteen, mustain vahtimiesten välissä oikealla olevaan,
sinetöityyn oveen, ja vähitellen selveni meille, että mehän olimmekin
saapuneet vasta varsinaisen hautakammion eteishuoneeseen. Sinetöidyn
oven takana täytyi olla vielä muita huoneita ja yhdessä niistä
löytäisimme faaraon kaikissa komeissa kuolinvarusteissaan.
»Mutta sitten tulivat mieleen jälleen haudanryöstäjät. Oliko heidän
onnistunut tunkeutua tämän kolmannenkin oven läpi? Ja jos niin oli
käynyt, mitä toiveita meillä silloin oli löytää kuninkaan muumio
vahingoittumattomana? Minä luulen, että sinä yönä tuskin kukaan meistä
sai unta silmiinsä.»
Seuraavana aamuna retkikunnan johtaja tutki sinetöidyn oven ja
havaitsi, että aivan maan rajassa siinä aikaisemmin oli ollut aukko,
juuri niin suuri, että notkea mies voi siitä ryömiä sisälle; tämä aukko
oli sitten muurattu umpeen ja sinetöity. »Me emme siis saisi», Carter
huudahtaa, »olla ensimmäisiä tällä paikalla! Tännekin olivat varkaat
ehtineet ennen meitä, ja tehtäväksemme jäi vain todeta, kuinkahan
paljon vahinkoa he lienevät ehtineet saada aikaan.
»Mieluummin olisimme halunneet seurata ensimmäistä mielijohdettamme
ja avata tämäkin ovi päästäksemme heti selvyyteen. Mutta niin
menettelemällä olisimme voineet pahoin vahingoittaa useita eteishuoneen
kalleuksia. Emmehän niitä voineet poiskaan viedä, ennenkuin löytö
oli luetteloitu ja luetteloon liitetty täydellinen valokuvajäljennös
kaikesta, ja tämä työ vaati hyvin pitkän ajan.»
Niinpä onnelliset löytäjät kiinnittivät jälleen koko huomionsa siihen
asti tehtyihin löytöihin. Jo ne olivat kuin ilmestys egyptiläisen
taiteen ja taidekäsityön korkeasta kannasta 33 vuosisataa takaperin.
Jokainen yksityinen esine oli niin suuriarvoinen, että se, kuten Carter
sanoo, »tavallisissa oloissa olisi yksinänsä riittänyt saattamaan
meidät hurmioon ja että sitä olisi voitu pitää runsaana palkintona
kokonaisen talven kaivaustöistä.»
Kun Carter ja Carnarvon nyt syventyivät tähän löytöjen kultakaivokseen,
he äkkiä tekivät vielä erään huomion: suoraan edessä olevassa seinässä
he keksivät sinetöidyn oven, jossa oli haudanryöstäjäin jäljiltä aukko,
jota ei oltu jälleen täytetty, ja sähkölampun valossa he näkivät
kolmannen kammion, joka oli pienempi kuin ensimmäinen, mutta vielä
enemmän täynnä hautajaisesineitä. Mutta siellä vallitsi sekamelska,
jota kerta kaikkiaan ei voi kuvailla. Kaikessa oli selvät jäljet
haudanryöstäjäin mellastelusta. »Ei tarvitse paljon mielikuvitusta
kuvitellakseen heitä työssänsä», Carter kirjoittaa. »Eräs heistä on
ryöminyt kammioon, on sitten kaikessa kiireessä, mutta kumminkin
suunnitelmallisesti nuuskinut sen sisällön, tyhjentänyt lippaan,
heittänyt kasaan osan esineitä, jotka näyttivät erityisen arvokkailta,
ja sen jälkeen ojentanut ne vähissä erin aukon läpi tovereilleen, jotka
sitten lähemmin arvioivat niiden arvon.
»Tätä kaikkea nähdessämme» — Carter jatkaa — »meille ensimmäisen kerran
täysin selveni, minkä tavattoman vastuun olimme ottaneet kantaaksemme.
Tämä ei ollut suinkaan tavallinen löytö, jonka käsittely olisi voitu
loppuunsuorittaa tavallisen kaivaustalven aikana. Täällä oli tekemistä
tavattoman paljon, ennenkuin voimme edes alkaa ensimmäisen hautakamarin
tyhjentämistyötä. Suuri määrä preparoimis- ja pakkaustarpeita oli
varastoitava; asianymmärtäviltä erikoistuntijoilta oli kysyttävä
neuvoa, miten eräitä esineitä oli parhaiten käsiteltävä, ja suojattuun
paikkaan oli järjestettävä laboratorio löytöjen käsittelyä,
luetteloimista ja pakkausta varten. Ja sitten luonnollisesti kaikki
mittaukset ja valokuvaamiset!» Oli ehditty melkein vuodenvaihteeseen,
ennenkuin ensimmäinen esine voitiin tuoda haudasta päivänvaloon —
ensimmäinen tämän ainoan kammion 600—700:sta!
Taiteelliselta näkökannalta kaikkein arvokkaimpia löytöjä oli muuan
arkku, jossa oli metsästys- ja taistelukohtauksia esittäviä, tavattoman
hienosti ihanan loistavin värein tehtyjä maalauksia. Siinä nähdään,
miten kuningas vaunuistaan nuolellansa kaataa gaselleja, antilooppeja,
villiaaseja, jalopeuroja, hyeenoja, strutseja ja muita erämaan otuksia.
Toisessa kuvassa hänet esitetään sfinksinä, joka polkee jalkojensa alle
viholliset. Niin erinomainen on näiden taideteosten tekniikka, että
on turvauduttava suurennuslasiin voidakseen antaa yksityiskohdille
täyden arvon. Arkussa oli loistavia kuningaspukuja, joukossa eräs,
joka ylhäältä alas saakka oli helmillä koristettu, ja samanlaisia
löytöjä tehtiin toisistakin arkuista. Eräästä löytyi tavattoman kaunis,
puhtaasta kullasta ja taivaansinisestä lasimassasta tehty valtikka.
Toisessa oli kauniita lasuurikivestä tai sinisestä fajanssista tehtyjä
uhrimaljakoita, komeat liivit, jotka olivat monien tuhansien pienten
kulta-, lasimassa- ja fajanssipalojen peitossa. Epäilemättä tämä
loistopuku on lajiansa Egyptin huippusaavutuksia. Siinä on suunnaton
määrä ihania koristuksia, joista kuvailemalla voisi antaa vain heikon
aavistuksen.
Kaikkein suurin taideteos oli kuitenkin valtaistuin, joka oli kokonaan
päällystetty kullalla ja koristettu kiviupotuksilla. Varsinkin
selusta, jossa oli Tutankhamonin ja hänen puolisonsa kuvat sekä
kultainen auringonkehrä säteineen, on vallan ihmeellinen muodoltaan
ja väreiltään. Ja miten sydämellinen, miten elävä onkaan kaunis
kuninkaallisten puolisojen välinen kohtaus! Kuninkaan ryhti on niin
luonteva, kuningattaren hento vartalo niin ihastuttava, kun hänellä
kädessään on pieni malja täynnä tuoksuavaa voidetta, jolla hän sivelee
puolisonsa olkapäätä. Ja korkeudesta aurinko, Aton, lähettää maan
päälle elävöittävät säteensä, jotka El Amarnan koulun tavan mukaan
päättyvät tavallisiin käsiin. Liioittelematta sanottuna tämä taideteos
on kaunein, mitä Egyptin maasta on koskaan löytynyt.
Että valtaistuin on peräisin El Amarnan ajalta, jolloin Atonin
palvelus oli vallalla, ilmenee siitäkin seikasta, että taideteoksessa
esiintyy paikoittain kuninkaan alkuperäinen nimi Tut-ankh-Aton, mutta
paikoittain »Aton»-sana on poistettu ja tilalle pantu »Arnon».
* * * * *
Esihuoneen tyhjentämistyöstä tuli oikea kärsivällisyyden koetus, ennen
kaikkea siitä syystä, että oli äärimmäisen vaikeata ottaa pois esinettä
vahingoittamatta toisia. Välistä ne olivat niin tiiviisti toistensa
yhteydessä, että ensin täytyi mahdollisimman varovasti tehdä oikeat
pienet rakennustelineet saadakseen esineen tai kokonaisen ryhmän
esineitä pysymään paikoillaan, kun jokin toinen esine poistettiin.
Jotkin koruesineet olivat erinomaisesti säilyneet, toiset sitävastoin
niin hauraita, ettei ennakolta voinut tietää, voisivatko ne kestää omaa
painoansa, jos niitä ryhdyttäisiin nostamaan. Sellaisissa tapauksissa
ei voinut koskaan tietää, mikä oli parasta: konservoidako ne paikallaan
vai jättääkö se siksi, kunnes ne saataisiin oikeaan laboratorioon.
Monta kertaa oli pakko menetellä edellisellä tavalla. »Me löysimme
esimerkiksi», Carter sanoo, »helmineuleisiä sandaaleja, joiden langat
olivat täysin tuhoutuneet. Niin kauan kuin niihin ei koskettu, ne
näyttivät aivan vahingoittumattomilta, mutta heti, kun niitä yritettiin
kohottaa, ne hajosivat. Ainoana vaivan palkkana oli kourallinen
sivistyshistorialliselta kannalta arvottomia helmiä». Tämänkaltaisissa
tapauksissa oli heti konservoitava sulalla parafiinivahalla. Kun se
oli jähmettynyt, voitiin sandaaleja liikuttaa vaaratta. Sama oli laita
hautajaiskukkavihkojen. Ne olivat sellaisessa tilassa, että olisivat
ensi kosketuksesta hajonneet tuhkaksi. Mutta kun niitä oli ruiskutettu
muutaman kerran selluloidiliuoksella, voitiin ne vaaratta viedä pois ja
pakata kuljetusta varten.
»Työn _täytyi_ käydä hitaasti, hermostuttavan hitaasti. Ja kaiken
aikaa oli hartioilla raskaan edesvastuun painostava tunne. Sillä
arkeologin löydöt eivät ole _hänen omaa_ omaisuuttansa, jota hän
voi käsitellä, miten häntä itseänsä miellyttää. Jokainen löytö on
menneiden aikojen lahja nykyisyydelle. Muinaistutkija on ainoastaan
onnen suosima välittäjä, jonka käsien kautta tämä lahja tulee meidän
kaikkien hyväksi. Jos hän välinpitämättömyydellä, huolimattomuudella
tai tietämättömyydellä vähentää sitä tietomäärää, jonka tuo lahja
olisi voinut meille välittää, hän tekee itsensä vikapääksi raskaaseen
rikokseen. Jos hän tuntee olevansa lopen uupunut tai jos hän kiirehtii,
hän voi tämän seurauksena tehdä sen rikoksen, että päästää käsistänsä
kenties ainoan mahdollisuuden, mitä on ollut tai tulee olemaan saada
tietoja, joilla on tieteelle suunnaton arvo.
»Tätä ajatellen voi helposti kuvitella tunteitamme tehdessämme
työtä haudassa. Varkauksien pelko piti meitä myöskin alituisessa
levottomuudessa. Koko seutu oli yhtenä hälinänä löydön johdosta;
ja mitä mielikuvituksellisimpia kertomuksia kierteli sen kullan ja
jalokivien määrästä. Täytyi siis ajatella sitäkin mahdollisuutta,
että öiseen aikaan tehtäisiin suurisuuntainen yritys ryöstää hauta,
jollainen kokemus niin usein oli tehty. Tämän vaaran torjumiseksi
pidettiin »laaksossa» vahdissa kolme toisistansa riippumatonta ryhmää,
kukin oman päällikkönsä alaisena.»
Olemmehan jo ennen maininneet, että Tutankhamonin hauta ei ollut
kokonaan säästynyt muinaisajan haudanryöstöiltä. Ensimmäisen oven
sineteistä tiedämme, että sisäänmurtoja oli tapahtunut ainoastaan
muutamia vuosia kuninkaan hautajaisten jälkeen. Murtautujat ovat
luonnollisesti koettaneet kahmia itselleen kaikki täyskultaiset
esineet. Onneksi heillä on ollut hyvin kiire, ja sen vuoksi on moni
tällainen koristus jäänyt heiltä huomaamatta. Mutta mitä kalleuksia he
ovat vieneet, sitä emme saa koskaan tietää.»[83]
»Meiltä meni seitsemän viikkoa», Carter jatkaa, »ensimmäisen
hautakamarin tyhjentämiseen, ja olimme todellakin kiitollisia, kun
olimme saaneet tämän työn onnellisesti loppuun.»[84]
Vihdoinkin oli päästy niin pitkälle, että sinetöidyn oven sulkemien
salaisuuksien piti ilmestyä. Varovasti murrettiin pala palan jälkeen
erottavaa muuria. Vähitellen, kun aukko laajeni, kävi ilmeiseksi, että
todellakin oli saavuttu Tutankhamonin hautakammioon. Mutta sinne pääsyn
sulki alttarimainen lipas, joka oli päällystetty kullalla kauniine
sinifajanssisine upotuksilleen. Se täytti melkein koko hautakammion
ja sulki sisäänsä kaikesta päättäen kuninkaallisen sarkofagin. Kun
näki molemmat kuolleen patsaat seisomassa kumpikin puolellansa ovea ja
siellä sisällä puolittain näkyvänä kultaisen tabernaakkelin, joka kätki
itsensä vainajan, se teki, sanoo Carter, melkein tuskallisen valtavan
vaikutuksen.
Arkeologiselta kannalta oli nyt kaikkein tärkein kysymys, olivatko
rosvot tunkeutuneet myöskin vainajan luo. Jännittyneinä Carter ja
Carnarvon tarttuivat tabernaakkelin salpoihin ja avasivat ovet. Sisällä
oli toinen, pienempi tabernaakkeli ovet suljettuina, ja näissä ovissa
oli murtamaton sinetti. Nyt ei enää ollut epäilystäkään, että seistiin
ensimmäistä kertaa Egyptin kuninkaan edessä, joka oli saanut levätä
rauhassa haudan häpäisijöiltä.
Mutta tämä ei ollut ainoa ilahduttava löytö sarkofagikammiossa. Tästä
huoneesta johti nimittäin ovi neljänteen kammioon. »Yksi ainoa tähän
huoneeseen luotu silmäys», Carter sanoo, »riitti saamaan meidät
vakuutetuiksi, että täällä olivat haudan suurimmat aarteet. Oven
vastapäisellä seinällä oli kaunein muistomerkki, mitä konsanaan olen
nähnyt — niin ihmeellisen kaunis, että ihmetyksestä ja ihailusta
pidätti henkeänsä! Se oli suuri lipas, joka ylt'yleensä oli kullalla
päällystetty, yläreunassa jonkinlainen pyhiä käärmeitä esittävä friisi.
Lippaan ympärillä seisoivat vainajan neljän suojelusjumalattaren
patsaat. Ihastuttavat olennot seisoivat siinä käsivarret aivan kuin
siunaukseen ojennettuina; ja niin luonnolliselta ja elävältä vaikutti
heidän asentonsa, niin täynnä myötätuntoa ja armonantoa oli heidän
kasvojensa ilme, että heihin katsominen tuntui melkein pyhyyden
häpäisyltä.» Epäilemättä tämän lippaan sisällä olivat ne astiat, joissa
vainajan sisälmyksiä säilytettiin balsamoimisen jälkeen.
»Sarkofagihuone oli täynnä ihmeellisiä esineitä», kertoo Carter,
»mutta meillä oli tuskin aikaa tarkastaa niitä lähemmin — niin
vastustamattomasti suuntautuivat katseemme alati noihin rakastettaviin
pikku jumalattariin. Se oli elämys, jota kukaan läsnäolleista ei
koskaan voi unohtaa.» Tässä huoneessa oli joukko kauniita lippaita ja
arkkuja, yhdessä Tutankhamonin pikku patsas. Korkeintaan kaksi tai
kolme lippaista varkaat ovat voineet saada avattavikseen. Kaikissa
muissa oli murtamattomat sinetit, ja kaikki kamarin esineet olivat
samalla paikalla kuin hautaa ensi kertaa suljettaessa.
Valtava työ oli siis edessä Carterilla ja hänen auttajillansa —
Carnarvon ei saanut, kuten kaikki tiedämme, nähdä niiden tutkimusten
jatkumista, jotka hän palavalla harrastuksellaan ja avuliaisuudellaan
oli pannut käyntiin. Hänen äkillinen kuolemansa kohta vertaistansa
vailla olevien voittojen jälkeen heittää synkän, melkein mystillisen
varjon Tutankhamonin haudassa suoritettujen kaivausten ylle. Kuoleman
syynä oli moskiitin purema, joka aiheutti verenmyrkytyksen. Maailman
taitavimmat lääkärit ponnistelivat kolmen viikon ajan pelastaakseen
hänen elämänsä — yhden heistä lady Carnarvon toi lentokoneella
Englannista —, mutta he eivät voineet mitään kuolemalle. Sairas tunsi
itse, miten tulisi käymään. »Olen kuullut äänen, joka kutsuu minua»,
hän sanoi eräälle ystävälleen; »minä valmistaudun seuraamaan sitä.»
Tutankhamonin kuolinnaamio puhdasta kultaa, runsaasti koristettu
puolijalokivillä. Se peitti muumion päätä ja hartioita.
Sitkeiden Egyptin hallituksen kanssa syntyneiden selkkausten jälkeen
Carter syksyllä 1925 voi avata Tutankhamonin sarkofagin. Sen sisällä
oli puinen ruumisarkku ja tämän sisällä taas toinen samanlainen
arkku, jonka sisältönä vuorostaan oli kallisarvoisin ruumisarkku,
mitä maailma konsanaan on nähnyt. Se oli puhdasta, mestarin kädellä
pakotettua kultaa, upotuksina loistavanväristä emaljia ja painoi 200
kg — toisten tietojen mukaan 400. — Tutankhamonin ruumiin anatominen
tutkiminen osoitti, että hän oli ollut kuollessaan vain noin 18-vuotias
nuorukainen.
Muumioarkku vietiin salaa Kairon museoon, jonne se saapui
uudenvuodenpäivänä 1926.
* * * * *
Ei koskaan ole tehty niin kallisarvoisia muinaislöytöjä kuin
Tutankhamonin hautaa kaivettaessa. Huonekalujen ja taide-esineiden
koristelu voittaa kauneudessa ja täydellisyydessä kaikki aikaisemmin
nähdyt Egyptin muinaismuistot. Tämän kautta on saatu entistä paljon
korkeampi käsitys Egyptin kulttuurin kehityksestä, ja täytyy olettaa,
että tällä kulttuurilla on ollut paljon syvällisempi vaikutus
naapurikansoihin, kuin mitä ennen oltiin taipuvaisia uskomaan.
Selvemmin kuin aikaisemmin nähdään nyt, että Egypti on ensimmäinen
tekijä sarastavan maailmankulttuurin luomisessa. Ja kun näkee kaiken
sen komeuden, minkä mitätön faarao vei myötänsä hautaan, nuorukainen,
joka hallitsi vain 6—7 vuotta, silloin voi aavistella, minkälaisen
hautaloiston on täytynytkään ympäröidä sellaisia inahtavia faaraoita
kuin Thotmes III:ta, Amenhotep III:ta, Seti I:tä ja Ramses II:ta.
* * * * *
Jatkuvien, vuosi vuodelta tehtyjen hauta- ja temppelilöytöjen ansiosta
historian valo on yhä kirkkaampana valaissut Egyptin muinaisuutta.
Taideteosten ja kulttuuriesineiden kokoelmat kasvavat vuosi vuodelta,
ja rinnan tämän kanssa edistyy kirjallisten muistomerkkien tutkimus.
Kivensiru piirtokirjoituksineen löytyy täältä, papyruskatkelma tuolta —
egyptologit tavaavat ja sommittelevat yhteen, ja sitä tehden haihtuu se
sumu, joka peitti vanhan Egyptin historian.
Kielentutkijat ja arkeologit toisiansa tukien ovat jo kauan sitten
päässeet niin pitkälle, että ovat melkoisesti tinkineet sen arvoa,
mitä Herodotos ja muut muinaisajan kuulut historiankirjoittajat ovat
kertoneet meille Egyptistä. Mikäli Herodotos kertoo siitä, mitä hän
omin silmin oli nähnyt pitkällä matkallaan, jonka hän 5:nnen vuosisadan
puolivälissä e.Kr. teki halki Egyptin ja Vähän-Aasian, sikäli hänen
tietonsa yleensä ovat tavattoman arvokkaita, mutta kun hän rakentaa
vanhempien aikojen perimätiedon kertomuksille, — ainakin Saisin aikaa
vanhemmille —, silloin hän useimmiten iskee kirveensä kiveen. Osaksi
hän on ilmeisesti monta kertaa käsittänyt väärin, mitä on kuullut
kerrottavan, osittain se perimätieto, jolle hän on rakentanut, on
aikojen kuluessa niin turmeltunut, etteivät ainoastaan yksityisseikat,
vaan pääpiirteetkin ovat tulleet virheellisiksi. Vuosiluvut ja
historian kaudet ovat täten sekaantuneet toisiinsa täydelliseksi
kaaokseksi.
Toinen syy varovaisuuteen Herodotoksen tietoihin nähden on siinä, että
hän oli haaveellinen ja senvuoksi melkein kritiikitön egyptiläisten ja
heidän viisautensa ihailija. Hänet oli vallannut aito egyptomania, joka
hänen kauttansa levisi laajoihin piireihin ja jolla on uskovaisensa
tänäkin päivänä. Hänestä näyttivät melkein kaikki kreikkalaisten tiedot
ja taidot olevan egyptiläisiltä perittyjä — kaikessa egyptiläiset
olivat olleet hänen omain maanmiestensä oppimestareina. Egyptin
papeilla luultiin olevan hallussaan salaperäinen viisaus, niin, jopa
maailmanarvoitusten ratkaisu käsissään. Kritiikki oli ominaisuus, jota
kunnon Herodotos, niin »historiankirjoituksen isä» kuin olikin, oli
arveluttavassa määrässä vailla. Ja myöhempäin aikojen kreikkalaiset ja
roomalaiset historioitsijat ovat arvostelukyvyttömästi seuranneet hänen
jälkiään.
Toinenkin muinaisajan historioitsija, jota aikaisemmin suuresti
kunnioitettiin, on meidän päivinämme alentunut arvossa, samassa määrin
kuin egyptologit ovat tehneet uusia löytöjä. Tämä mies on egyptiläinen
ylipappi ja auringonjumalan temppelin arkistonhoitaja Manetho, joka
3:nnen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. kirjoitti suuren teoksen maansa
historiasta. Hänen teoksestaan on ikävä kyllä suurin osa jo kauan
sitten kadonnut. Mutta menetys ei tunnu enää niin valitettavalta kuin
ennen vanhaan, jolloin Manetho oli erehtymättömän maineessa. Ainoastaan
niihin Egyptin historian aikoihin nähden, joilta ei ole tarpeeksi
muistomerkkejä, Manethon teoksella on vielä jotakin arvoa, mutta
silloinkin on sitä luonnollisesti käytettävä äärimmäisen varovasti.
Nyt sanotusta ei pidä harhautua luulemaan, että Egyptin temppelit,
hautakammiot ja muistokirjoitukset, päinvastoin kuin vanhat
perimätiedot, sisältäisivät väärentämättömän totuuden. Kyllä nekin ovat
aina enemmän tai vähemmän epäilyttäviä, koska niiden tarkoituksena
on kuninkaiden tai muitten mahtimiesten ylistäminen. Senvuoksi ne,
kuten jo olemme nähneet, puhuvat suurin sanoin heidän urotöistään,
mutta vaikenevat tappioista ja vastoinkäymisistä. Eivätpä useat uuden
valtakunnan faaraot, varsinkin 19. ja 20. hallitsijasukuun kuuluneet,
ole kavahtaneet yksinkertaisesti anastamasta aikaisempien kuningasten
muistokirjoituksia ja asettamasta niihin omaa nimeänsä edeltäjäinsä
tilalle.
Kuinka ääretöntä työtä, kuinka terävää älyä, miten ihmeteltävää
yhdistelmäkykyä onkaan vaatinut niiden miesten tieteellinen työ, jotka
meidän päivinämme ovat voineet menestyksellä ryhtyä arvostelemaan
kuuluisia historiankirjoittajia, jotka ovat eläneet 2—2 1/2
vuosituhatta lähempänä tapahtumia kuin me! Tässä jos koskaan, valtaa
mielen vastustamaton ihmisneron ihailu. Niin valtavat ovat egyptologian
alalla otetut edistysaskelet, että pari miespolvea sitten suoritetut
Egyptin historian-kirjoitusyritykset jo ovat menettäneet kaiken arvonsa
— paitsi eriskummaisuusarvoansa.
Kirjallisuutta:
G. Belzoni, Narrative of the operations and recent discoveries in Egypt
and Nubia.
Ludvig Borchard, Ausgrabungen der deutschen Orient-Gesellschaft bei
Abusir 1901—02 (Mitteilungen der deutschen Orient-Gesellschaft» 1902).
Howard Carter and A.C. Mace, The tomb of Tut-ankh-Amen.