»On paljon ihmisiä», sanoo Carter, Tutankhamonin haudan esiinkaivaja,
»jotka luulevat, että arkeologi viettää aikansa istumalla ja suloisesti
paistattelemalla päivää silmäillen, miten toiset ahertavat hänen
hyväkseen, ja että nämä toiset vaihteen vuoksi silloin tällöin
asettavat hänen ylhäisesti katseltavakseen korin täynnänsä ihania
muinaislöytöjä, joita ovat poimineet esille maasta.»
Itse asiassa arkeologi klassillisella maaperällä työskentelee lapio
ja kuokka kädessänsä yhdessä työmiestensä kanssa alati pitäen heitä
silmällä, etteivät he tekisi työtänsä varomattomasti. Ensimmäinen
ja tärkein sääntö tieteellisessä kaivaustyössä on, että arkeologin
on omin käsin poimittava jokaikinen löytö maasta. Varomaton ote
voi helposti aiheuttaa vahinkoa, kun sitävastoin oikealla hetkellä
käytetty konservoimisaine, kuten sula parafiinivaha, voi pelastaa esim.
ikivanhan puuesineen, joka on niin lahonnut, että se muutoin hajoaisi
heti, kun sitä yritettäisiin ilman muuta ottaa esiin maasta. Vaatteet,
jotka ovat käyneet niin hauraiksi, että ne muuttuvat tomuksi, kun
niihin koskettaa, voidaan jähmettyvän selluloidiliuoksen avulla poimia
suurina paloina, joskaan ei kokonaisina pelastaa. Muutamat kankaat
sitävastoin, varsinkin liina, jotka eivät ole joutuneet kosteuden tai
jonkin muun tuhoavan vaikutuksen alaisiksi, voivat Egyptin haudoista
löytyessään olla yhtä vahvoja, kuin jos ne olisi otettu juuri
kangaspuilta.
Usein kuitenkin puuesineet ovat siinä määrin lahonneet, että kaikki
pelastamisyritykset ovat toivottomia. Silloin on tärkeämpää kuin
koskaan, että tiedemies itse on läsnä ja tekee piirustuksia ja ottaa
valokuvia jätteistä ja suorittaa muut tavalliset tarkat kuvaukset. Voi
sattua myöskin, että kaivettaessa tavataan esim. kultaa, fajanssia tai
koristettuja norsunluulaattoja, jotka kerran ovat olleet tikarin kahvan
katteena. Koska tämä oli puinen, se itse on lahonnut olemattomiin,
mutta jos tehdään tarkkoja merkintöjä laattojen keskinäisestä asemasta,
on monta kertaa mahdollista niiden nojalla päätellä kahvan muoto ja
suuruus. Tällä tavoin voidaan aikaansaada kaunis rekonstruktio koko
esineestä, sen sijaan että koko tulos kaivauksista muutoin olisi ollut
toisiinsa sekaantuneita kulta-, fajanssi- ja norsunluusiruja vailla
melkein minkäänmoista mielenkiintoa.
Sama on laita muumioarkkua avattaessa. Arkeologin tunnollisuutta ja
kärsivällisyyttä koettelevat tällöin varsinkin helminauhat, joihin
egyptiläiset eritoten olivat mielistyneet. Ei ole harvinaista,
että saman muumion koristeena on useampia helminauhoja, pari
helmiompeluvyötä ja lisäksi helminauhoja ympäri käsivarsien ja
jalkanivelten. Tällaisissa tapauksissa on käytetty tuhansittain helmiä,
mutta langat, joihin ne on pujoteltu, ovat poikkeuksetta mädäntyneet.
Tästä huolimatta helmet yleensä ovat alkuperäisessä järjestyksessään
kuolleen ruumiilla. Ne on siis heti pujoteltava lankaan uudelleen,
ennenkuin niiden keskinäinen järjestys on sotkeutunut.
Tällaiset esimerkit osoittavat, kuinka tärkeätä on, että tieteellisesti
koulutettu arkeologi itse on läsnä jokaista löytöä tehtäessä ja että
hän tekee yksityiskohtaisen tarkkoja merkintöjä kaikista antiikkista
esinettä koskevista seikoista sen löytöhetkellä, sillä vain täten löytö
saa tieteellisen arvon. Vain täten käy nimittäin mahdolliseksi tehdä
päätelmiä sen iästä ja asettaa se oikealle paikalleen suhteessaan
toisiin samanlaisiin löytöihin. Ne laiminlyöntisynnit, joita vanhemmat
kaivajat ovat tässä suhteessa tehneet, ovat riistäneet tieteeltä monta
korvaamatonta mahdollisuutta tehdä varmoja aikamääräyksiä ja tutkia
sivistyskehityksen kulkua. »On kieltämätön tosiasia», Carter sanoo,
»että tietomme Egyptin muinaishistoriasta olisivat vähintään 50 %
suuremmat, jos jokainen kaivaustyö olisi suoritettu suunnitelmallisesti
ja tunnollisesti. Museoinemme kellareissa ja varastohuoneissa on
kasoissa lukemattomia esineitä, jotka olisivat voineet antaa meille
arvokkaita tietoja, jos olisivat voineet kertoa, mistä ne ovat
peräisin. Siellä on joukoittain pakkalaatikoita toistensa päälle
pinottuina, täynnänsä muinaisesineiden siruja ja pirstaleita, jotka
helposti olisi voitu koota kokonaisiksi esineiksi, jos vain olisi
ollut apuna joitakin lyhyitä tietoja siitä, missä olosuhteissa ne on
löydetty.»
Toinen tieteellisen tutkimuksen peruslaki on sentähden:
Kaikki löydöt on heti tavattaessa kuvattava, selostettava ja
pikimmiten konservoitava, näin siksi, että korvaamattomat
tiedonsaantimahdollisuudet eivät voisi hävitä jäljettömiin. Meidän
aikamme arkeologisella retkikunnalla — ennen kaikkea niin runsaasti
varustetulla kuin Tutankhamonin hautaa tutkivalla Carnarvon-Carterin,
on sentähden apunaan huolellisesti valmistautuneita erikoisia
asiantuntijoita piirustamista ja valokuvaamista sekä erilaisia tarkkoja
säilöönpanemistöitä varten.
Liian pitkäksi kävisi tässä selostaa, miten kärsivällisyyttä
koettelevia ja aikaa vieviä nämä työt voivat olla. Meidän on tyydyttävä
valaisemaan oikein suoritettujen konservoimistoimenpiteiden arvoa
viittaamalla kaikkiin niihin tieteellisiin rikoksiin, joita on tehty
käsiteltäessä papyruskääröjä, joita on löytynyt Egyptin haudoista.
Papyruslehdet ovat nimittäin usein niin hauraita, että ne hajoavat
palasiksi, kun niitä yrittää purkaa levälleen. Senvuoksi on kääröt
kiedottava kosteaan kankaaseen muutamiksi tunneiksi, kunnes kosteus on
tunkeutunut läpi koko käärön. Sen jälkeen papyrus voidaan varovasti
kierittää auki ja levittää lasilaatalle. Jos sellaista menettelyä olisi
noudatettu esim. siihen erinomaisen arvokkaaseen Torinon museossa
olevaan papyrukseen nähden, jossa oli lueteltuina kaikki Egyptin
kuninkaat aina Meneksestä alkaen, niin minkä paljouden se olisikaan
antanut meille sellaisia tietoja, jotka nyt ainiaaksi on menetetty, ja
kuinka paljon epävarmuutta tieteeltä olisikaan säästynyt!
Mutta ei kyllin siinä, mitä tunnontarkka kaivausten suorittaja voi
tehdä löytöjen pelastamiseksi ja tieteelliseksi luokittelemiseksi — hän
voi useasti, jos saa nähdä muinaisesineen sen alkuperäisessä asemassa
toisten esineiden läheisyydessä, tehdä tärkeitä johtopäätöksiä yksin
tästä seikasta. Kuinka paljon muinaislöytöjä tavataankaan museoissa
seuraavin otsakkein: »Todennäköisesti, keskimmäisen valtakunnan
ajalta»! Niiden ikä olisi voitu täysin varmasti määrätä, jos
kaivaustöitä olisi johdettu nykyaikaisten tieteellisten menetelmien
mukaisesti ja siis alusta alkaen tarkoin pantu mieleen läheiset
esineet, joiden ikä olisi ollut tunnettu.
Se mies, joka on käytäntöön ottanut ankaran tieteelliset menetelmät
egyptiläisessä muinaistieteessä ja siten ansainnut kunnianimen
»Tieteellisen egyptiläisen arkeologian perustaja», on englantilainen
Flinders Petrie. Ennen hänen aikaansa muinaismuistojen etsiminen oli
oikeastaan jonkinlaista rosvoilua tai harrastelijan tutkistelua.
* * * * *
Arkeologia ei tympäise mikään hänen tutkimustyössään. Ei yksin kuokalla
ja lapiolla, vaan sormillaankin hänen täytyy yksityiskohtaisimman
tarkasti tutkia maakerrostumat, jätekasat ja hautojen sisältö, jottei
vähäisinkään savipala tai luusiru välttyisi hänen huomioltaan.[75]
Ajatuksen kohdistumisesta niihin epämiellyttäviin aineisiin, joita
hänen on käsiteltävä, pitää hänen kuten lääkärinkin suggeroitua
vapaaksi kemiallisten kaavojen ja jaloa roomalaisten kieltä
olevain ammattitermien tieteellisellä kaiulla. Usein arkeologi saa
kaivaustöiden aikana asettua asumaan johonkin hautakammioon tai
turvautua auringon kuivaamasta Niilin liejusta kyhättyyn savimajaan.
Teltassa asuminen voisi nimittäin käydä liian vaaralliseksi erämaassa,
missä jääkylmä yö usein seuraa kuumaa päivää.[76]