Hänellä on tässä apua Kleopatra-nimestä, joka tavataan eräässä
hieroglyfitekstissä ja sen kreikkalaisessa käännöksessä heti
ensimmäisen kataraktin eteläpuolella sijaitsevalta pieneltä Filen
saarelta löytyneessä obeliskissa. Tästä tekstistä Champollion sai
jäljennöksen, ja nimi Kleopatra, joka hieroglyfitekstissä oli
tavanmukaisen soikiokuvion ympäröimä, oli seuraavan näköinen:
1 = k, 2 = l, 3 = e, 4 = o, 5 = p, 6 = a, 7 = t (kova t), 8 = r, 9 = a.
10 ja 11 ovat naisten erisnimiä päättäviä merkkejä.
Tulkitsemalla tämänkin nimen Champollion oli saanut esille kolme
molemmille nimille yhteistä hieroglyfiä, nimittäin p:n, o:n ja
l:n, kaksi erilaista t-äänteen merkkiä sekä seitsemän muuta
hieroglyfikirjainta. Tämän kauniin tuloksen jälkeen oli vallan
luonnollista, että hän jatkoi alkamallansa tiellä ja suoritti vertaavia
tutkimuksia kaikkien hieroglyfimerkeillä kirjoitettujen kuningasnimien
ja kuningastittelien välillä, joita hän vain käsiinsä sai. Tällä
tavalla hän veti kekoon korren toisensa perästä.
Jospa vain kaikki olisikin ollut niin yksinkertaista, kuin välistä
esitetään: keräillä ainoastaan kokoon hieroglyfejä, kunnes sai
koko egyptiläisen kirjaimiston valmiiksi, ja sitten reippaasti
tekstejä lukemaan! Vieläkös mitä: yhä ja yhä hän kohtasi vaikeuksia.
Ensinnäkin hieroglyfikirjoitus ei ollut koskaan kehittynyt puhtaaksi
kirjainkirjoitukseksi, vaan sama hieroglyfi voi toisen kerran merkitä
_äännettä_ tai _tavua_, toisen kerran taasen kokonaista _sanaa_.
Mutta ei siinä kyllin: sama hieroglyfi voi eri tapauksessa merkitä
erilaista äännettä riippuen siitä, mikä kirjain sitä lähinnä seuraa.
Sitäpaitsi hieroglyfimerkkien käyttämisessä on vielä koko joukko muita
samankaltaisia kompastuskiviä, joiden käsitteleminen veisi aivan liian
pitkälle.
On myöskin todettava, että hieroglyfien selitys ei juuri
yksinkertaistunut sellaisistakaan päähänpistoista kuin siitä, että
18:nnen hallitsija suvun aikana alettiin huvitteleida pistämällä
kuva-arvoituksia kirjoitukseen. Esimerkkinä tällaisesta esitettäköön
kuva miehestä, joka pitelee sikaa hännästä kiinni. »Seurata» oli
egyptin kielellä _khes_. ja »sika» oli _teb_. Kuva-arvoitus tarkoittaa
siis sanaa _khesteb_, joka merkitsee »lasuurikivi».
Muuan toinen seikka, joka vaikeuttaa tulkitsijain työtä, on se, että
hieroglyfikirjoitus on välistä luettava vasemmalta oikealle, välistä
päinvastoin riippuen koristeellisista näkökohdista tai muista seikoista.
Onnettomuus onnessa on sekin, että useimmat egyptiläisen kirjallisuuden
parhaista tuotteista ovat pelastuneet meille ainoastaan sellaisina
jäljennöksinä, joita koululaiset ovat harjoituksenaan kirjoitelleet, ja
siitä sitten pitää voida kuvitella, mitä niiden pitäisi olla! Ei! Sitä
ei voi kuvitella — se täytyy nähdä asiantuntijan silmillä. Näiden pikku
käsien aikaansaannos tekstin töhertämistaidossa on vallan uskomaton.
Välistä voi olla iloinen, jos silloin tällöin voi _arvata_, niistä on
kysymys.
Mutta Champollionin palava innostus, intuitiivinen nero ja loogillinen
terävyys riitti voittamaan suurimmatkin vaikeudet. Ajatelkaamme
häntä esim. seuraava Nubiasta löytynyt hieroglyfimerkki edessään!
Kaksi viimeistä merkkiä ovat hänelle vanhoja tuttuja, mutta kaksi
ensimmäistä merkkiä? Ensimmäisen hän selittää auringonkehräksi. Ja
kun hän perusteellisesti tuntee koptien kielen, egyptin kristittyjen
kirkkokielen, hän tietää myöskin, että auringon nimitys on _Ra_. Toisen
hieroglyfin hän käsittää neron sisäisellä näkemyksellä merkitsevän
»syntyminen», joka koptien kielellä kuuluu _mas_, ja niin hän saa
esille sanan _ramases_, s.o. Ramses.
Sehän oli kuin ilmestys!
Toisen soikiopiirin sisällä hän löysi nimen, joka loppui samalla
tavalla, mutta alkoi ibis-linnun kuvalla:
Ibis-lintuhan oli pyhitetty _Thot_-jumalalle. »_Thotmes_» luki
siis Champollion yhtä pettämättömällä osumisvarmuudella. Tämän
jälkeen voidaan sanoa, että hieroglyfit olivat lakanneet olemasta
hänelle käsittämättömiä mysteerioita. Hänellä oli käsissänsä avain
ei ainoastaan egyptiläiseen kirjoitukseen, vaan myöskin erääseen
inhimillisen kulttuurin vanhimman historian vaiheeseen. Ihmeteltävällä,
nerokkaalla osumavarmuudella hän oli edennyt askel askelelta antamatta
menestyksen huumata itseänsä. Päinvastoin, tällä ainutlaatuisella
nerolla oli aina ollut tunnuslauseenaan: »Koskaan ei voi olla kyllin
epäileväinen itseensä nähden.» Mutta nyt hän oli täysin varma
asiastaan. Ylenmäärin onnellisena hän kokoaa paperinsa, joihin hän oli
kirjoittanut tutkimuksensa, hän kiiruhtaa ne käsissään veljensä luokse
ja sanoen »Sain selvän!» hän heittää käsikirjoituspinkan pöydälle,
mutta samassa hän kaatuu maahan kuin kuolleena. Hermojännitys laukesi
viisitoista vuotta kestäneen suunnattoman rasittavan ja jännittävän
ajatustyön perästä.
Viisi vuorokautta suuri keksijä makasi jonkinlaisessa horrostilassa.
Voi hyvin ymmärtää, miten tuskaisena hänen veljensä, hänen uskollinen
tukensa, odottikaan sairauden päättymistä, ja kuinka onnelliseksi hän
mahtoikaan tuntea itsensä, kun veli jälleen avasi silmänsä ja alkoi
palata tajuntaansa.
Kun nuori nero sitten julkaisi käänteentekevän elämäntyönsä
päätulokset, oli hän luonnollisesti triumfaattori, jota koko
oppinut maailma kiitollisena ja riemuiten tervehti? Kyllä kai!
Tietämättömyyden, tolkuttoman konservatismin, tyhmyyden ja kateuden
pahat voimat heittäytyivät kuin koiraliuta neron kimppuun ja tekivät
kaiken voitavansa tehdäkseen tyhjäksi hänen suuren keksintönsä. Mutta
onneksi Champollionilla oli myöskin uskollisia ystäviä ja ihailijoita,
joiden avulla hän vähitellen sai vaikenemaan kääpiöiden äänet ja voi
jatkaa tutkimuksiansa edelleen tutkimusmatkoilla, joita hän teki
Torinon, Rooman, Napolin ja muiden Italian kaupunkien museokokoelmiin,
joissa oli Egyptin muinaisjäännöksiä. Mikä ääretön tutkimusala
avautuikaan hänelle, kun hän sinne tuli kädessänsä avain Egyptin
salaisuuksiin! Hän antautuikin palavalla innolla työhönsä.
Kun hän palasi jälleen kotiin, hän veljensä avulla sai ratkaisevan
voiton kadehtijoistaan, kun hänet nimitettiin Louvre'in museon
egyptiläisen osaston esimieheksi.
Vuonna 1828 hänen onnensa oli täydellinen, kun hän museon tiliin
sai tehdä matkan faaraoiden maahan opiskellakseen ja ostaakseen
muinaismuistoja. Nyt hänen oli suotu astua sille muistorikkaalle
maaperälle, jonne häntä kaipauksensa oli lapsuudesta saakka vetänyt.
Sinne onnellisesti tultuaan hänessä tapahtui merkillinen muutos, aivan
kuin uudestisyntyminen. Voidakseen siihen aikaan turvallisesti liikkua
Egyptissä oli parasta niin hyvin kuin mahdollista omaksua alkuasukasten
tavat. Champollion antoi siis partansa kasvaa ja samalla kertaa teki
itsestänsä oikean moslemin omaksuen aito egyptiläiset elämäntavat.
Hän oli niin kiinnostunut niihin, ja ne miellyttivät häntä niin,
että muutos kävi kuin itsestään. Arabiaa hän puhui kuin alkuasukas
ja kantoi arabialaista pukuansa oikealla itämaisella arvokkuudella.
Senvuoksi hänen ei tarvinnut pelätä joutuvansa sellaisiin seikkailuihin
kuin eräät englantilaiset matkustajat, jotka koettivat pukeutua
itämaalaisiksi, mutta tekivät sen niin kömpelösti, että oikeat
itämaalaiset luulivat heistä tehtävän pilaa, kävivät pukeutuneiden
turistien kimppuun ja repivät vaatteet heidän päällänsä. Champollion
sitävastoin oli niin »aito», että hän joi nautinnolla Niilin vettäkin
ja nimitti sitä »samppanjaksi vesien joukossa». Hän oli _autuas_
täällä oikeassa kotimaassaan. Hän nautti täysin siemauksin pitkästä
venematkasta Niilillä ohi minareettien, obeliskien ja pyramidien,
nautti palmuista, tamariskeista ja sykomoreista, nautti nähdessään
fellahin tekevän työtä samoin yksinkertaisin välinein kuin muinaisajan
kuvissa; ja se merkillinen vikisevä ääni, joka läksi alkuperäisistä
vedennostolaitteista, joita ikivanhaan tapaan käytti härkien vetämä
pyörä, teki häviämättömän vaikutuksen häneen. Oli aivan kuin Egyptin
ja Nubian läpinäkyvä ilma olisi halki vuosituhanten ollut täynnä näitä
»koskaan vaikenemattomia alakuloisesti valittavia säveleitä.»[71]
Välistä matkailijat näkivät aivan kuin Vanhan Testamentin elävää
kuvitusta, sellaisena kuin he lapsuutensa päivinä mielikuvituksen
silmin olivat kaiken nähneet: paimenia laumoineen, naisia vesiruukku
päänsä päällä ja joenrannan savimajain liesistä tuikkivan tulen.
Voiton kaikista tämän ikivanhan sivistysmaan ihmeellisyyksistä vei
kuitenkin se sielunnautinto, jota tutkija tunsi, kun hän tapasi tähän
asti tuntemattomia piirtokirjoituksia ja voi todeta, että enää ei
ollut mahdotonta selittää niitä. Kun hän seurueineen ratsasti Kairoon,
tervehtivätkin häntä arabialaiset kunnioituksella ja ihailulla miehenä,
»joka osasi lukea vanhain kivien kirjoitukset». Päästäkseen oikeaan
tunnelmaan hänen oli tapana jäädä aivan yksin faaraoiden hautojen
suureen hiljaisuuteen. Silloin innoitus valtasi hänet, silloin hänen
ajatustensa voima manasi esiin historian haltijattaren ja hänen
avullansa Champollionin nero teki ihmetöitä vanhain piirtokirjoitusten
tulkinnassa. Mutta usein sattui tällaisten äärimmäistä sielunjännitystä
vaatineiden hetkien jälkeen, että hän uupumuksesta lysähti kokoon ja
jäi tainnoksiin makaamaan. Kerran hänen avustajansa löysivät hänet
tiedottomassa tilassa paperiensa keskeltä Ramses VI:n haudasta. Varmaa
on, että kuningashaudoissa etevin kaikista Egyptin tutkijoista lyhensi
elämänsä päiviä. Niiden epäterveellinen, ummehtunut ilma, pitkäin
piirtokirjoitusten jäljentämisen vaatimat suunnattomat ponnistukset,
työ, joka oli tehtävä puutteellisessa valaistuksessa ja usein mitä
epämukavimmissa asennoissa, jännittävä, kuluttava aivojen työskentely
nerokkaiden yhdistelmien ja tulkintain keksimiseksi — kaikki tämä oli
lopuksi liikaa myöskin tämän tieteen marttyyrin kaikesta kieltäytyvälle
uhrimielelle.
Vaikea oli hänelle kotimatkakin, joka vei hänet äkkiä Egyptin lämmöstä
kotimaan talvipakkaseen. Hän palasi nimittäin Ranskaan joulun aikaan
1829, ja ensimmäisiä seurauksia äkillisestä ilmastonvaihdoksesta oli
paha reumatismikohtaus.
Jonkin aikaa Pariisiin paluun jälkeen Champollionin tieteellinen
toiminta sai sen virallisen tunnustuksen, että hänet kutsuttiin
egyptologian professoriksi. Mutta hänen ystäviensä täytyi surren
ajatella, kuinka kauan suuren tiedemiehen heikko ruumis voisi kestää.
Ennenkuin vielä oli saavuttanut elämän keskipäivän, hän oli jo
kuolemanväsynyt mies. Mutta kun hän seisoi kateederissa luennoimassa,
hän sai kuin uutta elämää, ja hänen innostuksensa tempasi kuulijat
mukaansa ja teki kaikki vaikeudet helpoiksi.
Sielun valta ruumiin suhteen on kuitenkin rajoitettu sekin. Vuoden
1831 lopulla Champollion sai halvauskohtauksen, jonka seurauksena oli
osittainen ruumiin lamaantuminen. Kynä oli pudonnut hänen kädestään.
Mutta vielä hänellä oli voimia järjestää käsikirjoitus laatimaansa
egyptin sanakirjaan ja kielioppiin ja ne valtavat kokoelmat, jotka
hän oli saanut kootuiksi Egyptistä. Turhaan hän kuitenkin rukoili
Korkeimmalta osakseen vielä kahta vuotta — vain kahta vuotta. Rukouksia
kuulematta halvaantuminen levisi levenemistään. Kellokoneisto oli
loppuun kulunut, ja keväällä 1832 François Champollion päätti päivänsä
41 vuoden ikäisenä.
* * * * *
Kukaan ei ole erehtymätön, ei edes niin erinomainen nero kuin
François Champollion. Hänen liian aikaisin kuollessaan oli hänen
tutkimustyössään paljon oikaistavaa ja vielä paljon enemmän
täydennettävää. Mutta suurin piirtein hänen hieroglyfien tulkintansa
on kestänyt kokeen. Ratkaiseva tässä suhteessa oli vuosi 1866. Silloin
löytyi jälleen Niilin suistomaasta kolmikielinen piirtokirjoitus. Se
tavattiin muinaisegyptiläisen Tanisin kaupungin muistojen joukosta.
Siitä päivästä tuli Champollionin tutkimustyön triumfipäivä. Hänen
järjestelmänsä mukaan hieroglyfitekstistä suoritettu käännös
osoittautui aivan yhtäpitäväksi kuin uuden löydön kreikkalainen teksti.
Toinenkin laadultaan omituinen vahvistus on saatu. Muinaisajan
kirjailijoista on hieroglyfejä laajimmin käsitellyt kirkkoisä _Klemens
Aleksandrialainen_, n. 200 vuotia j.Kr. Hänen lausunnoistaan ilmenee,
että hän itse ei ole ymmärtänyt niitä merkkien selityksiä, joita
toiset ovat hänelle antaneet. Merkillistä on kuitenkin, että me,
jotka _Champollionin ja muiden tutkijain työn avulla tiedämme, mitä
hieroglyfit tosiasiallisesti olivat_, huomaamme arvoituksen ratkaisun
pääasiallisesti osuneen oikeaan jo vanhan kirkkoisän kirjoituksissa.
Apua tulkitsemistyössä hänen tiedonannoistaan ei ole ollut, mutta
myöhemmin ne ovat olleet kiintoisana _vahvistuksena_ sille, että
nykyaikainen hieroglyfitutkimus todellakin on ratkaisussaan onnistunut.
Monet egyptologit ovat Champollionin kuoleman jälkeen jatkaneet
hänen työtänsä, ja hänen kuolemansa jälkeen hieroglyfitutkimus on
edistynyt monin, joskaan ei suurin askelin. Mutta vielä on vaikeasti
luettavia tekstejä, jotka suuremmalta tai pienemmältä osalta
uhmailevat egyptologien kielitaitoa. On kirjallisia tuotteita, joiden
selvittämiseksi teräväpäisimmät kielentutkijat ovat vaivanneet
aivojansa kuusikymmentä vuotta ja enemmänkin, ennenkuin lopultakin on
päästy täysin ymmärtämään niitä. Silloin tällöin egyptologit saavat
uusiakin muistutuksia siitä, että vielä on paljon aukkoja heidän
tietämisessään.
Vielä saadaan odottaa myöskin suurta egyptin sanakirjaa, jonka
aikaansaamiseksi monet, varsinkin saksalaiset tiedemiehet
työskentelivät suuren maailmansodan puhjetessa. Se on kulttuuriyritys,
joka, samoinkuin kaikki muutkin luonteeltaan kansainväliset yritykset,
on suuresti joutunut kärsimään siitä taloudellisesta tuhosta ja
sivistyksellisestä sekasorrosta, jonka suuri veren ja vihan draama on
tuonut myötänsä.
Kirjallisuutta:
Kurt Sethe, Die Ägyplologie (»Der alle Orient» 1921).
H. Hartleben, Champollion, sein Leben und sein Werk.
Jean Capart, Le centenaire du déchiffrement des hieroglyphes.
Adolf Erman, Die Hieroglyphen.
G. Steindorff, Die Hieroglyphenschrift (Karl Baedekerin oppaassa
»Ägypten und der Sudan»).
Wilhelm Spiegelberg, Die Schrift und Sprache der alten Ägypter (»Der
alte Orient» 1907).
MITEN KORVAAMATTOMIA MUINAISAJAN MUISTOARVOJA ON TUHOUTUNUT, JA MITEN
SEN AARTEITA ON TUOTU ILMI.