Seuraukset Ekhnatonin ulkopoliittisista laiminlyönneistä korjautuivat
osittain voimakkaampien faaraoiden, varsinkin Seti I:n ja hänen
poikansa Ramses II:n aikana. Että heidän ei onnistunut aikaansaada
niin loistavia sotilaallisia tuloksia kuin voimakkaiden 18:nnen
hallitsijasuvun hallitsijoiden, riippui ennenkaikkea siitä, että
heidän tehtävänsä oli paljon vaikeampi. Syyriassa ei ollut enää
pikkuvaltioita, jotka olisi voitu kukistaa toinen toisensa jälkeen,
sillä täällä voimakas heettiläinen kansa oli käyttänyt tilaisuutta
hyväkseen esiintyäkseen faaraoitten perillisenä. El Amarna-ajalla
oli tapahtunut historiassa suuri vahdinmuutos. Poliittinen ja
sivistyksellinen johtoasema vanhassa maailmassa siirtyi noista ajoista
lähtien vähitellen egyptiläisiltä Etu-Aasian kansoille.
Syyriassa kohtaa siis Egyptin sotajoukkoja jo voimakas, täysin
samanveroinen sotavoima. Millaisiksi taistelut tällöin muodostuivat,
näkyy Ramses II:n heettiläisiä vastaan tekemällä toisella sotaretkellä
suoritetun taistelun kuvauksesta. Tällainen oli tapahtumain kulku
tuossa maailmanhistorian vanhimpiin varsinaisiin kenttätaisteluihin
kuuluvassa kamppailussa. Eteenpäin samotessaan egyptiläiset olivat
tulleet aina Syyrian pohjoisosaan, Orontes-virran seuduille kohtaamatta
vihollisiansa. Silloin kaksi beduiinia tuli eräänä päivänä faaraon
luokse ja sanoi: 'Veljemme, jotka ovat päällikköinä viheliäisen
heettiläisruhtinaan sotajoukossa, ovat lähettäneet meidät Teidän
Majesteettinne luo tuomaan terveiset, että me haluamme palvella
faaraota ja hylätä kurjan heettiläispäällikön, joka tällä hetkellä on
kaukana täältä pohjoisessa. Hän pelkää nimittäin liian paljon faaraota
uskaltaakseen marssia häntä vastaan!
Mutta, mitä beduiinit olivat sanoneet hänen majesteetilleen, oli
valhetta: kurja heettiläispäällikkö oli lähettänyt heidät tutkimaan
egyptiläisen sotajoukon asemaa yllättääkseen sitten faaraon! Pian
saatiin egyptiläisten leirissä tietää, että vihollinen oli väijyksissä
aivan lähellä. Muuan faaraon tiedustelija saapuu nimittäin raahaten
mukanaan kahta »kurjan» heettiläiskuninkaan vakoojaa, ja heiltä saadaan
sopivin keinoin kuulla totuus, missä suuri heettiläissotajoukko — jota
oli »enemmän kuin hiekkaa Niilin rannalla» — silloin majaili. Kuinka
tämä vakoojain kuulustelu tapahtui, näkyy alla olevasta Ramses II:n
temppeliin piirretystä kuvasta.
Silloin faarao kutsutti sodanpäämiehensä neuvotteluun. »Mutta kun
faarao istui vielä kultaisella valtaistuimellaan ja keskusteli
päälliköillensä kanssa, tuli heettiläisten kuningas jalkaväkineen
ja vaunutaistelijoineen ja monine kansoineen, jotka seurasivat
häntä. He kävivät faaraon sotajoukon kimppuun, joka marssi eteenpäin
aavistamattakaan uhkaavaa vaaraa. Silloin faaraon jalkaväki ja
vaunutaistelijat menettivät rohkeutensa» ja väistyivät, niin että
heettiläissotajoukko voi saartaa kuninkaan ja hänen päämiehensä.
»Mutta kun Hänen Majesteettinsa näki vihollisensa, hän julmistui
niinkuin hänen isänsä Mont,[60] Theban herra. Hän tempasi aseet
käsiinsä ja pukeutui haarniskaan — hän oli kuin julmistunut Baal.
Sitten hän nousi sotavaunuihinsa, syöksyi kiitäen eteenpäin, vaikka
oli aivan yksinänsä, ja tunkeutui kurjan heettiläispäällikön
sotajoukkoon ja keskelle kaikkia hänen liittolaisiaan. Hänen silmänsä
paloivat hurjina, kun hän tuijotti heihin.» »Sadattuhannet miehet
kävivät levottomiksi pelkästä hänen näkemisestään», sanotaan eräässä
faaraon kunniaksi sepitetyssä runossa. »Hän muistutti Sethiä,[61]
tuota voimallista, kun hän maahan sorti ja teurasti heitä. Hänen
Majesteettinsa niitti heitä maahan joukoittain ja sai heidät syöksymään
toisen toisensa perästä Oronteen veteen.»
Sillävälin kuin Ramses näin tuhosi vihollisensa, heettien kuningas
seisoi nyrkkiä puiden sotavaunuissaan keskellä valiosotilaiden
muodostamaa neliötä. »Hän ei uskaltautunut taisteluun, sillä hän
pelkäsi faaraota nähtyään hänet taistelun raivossa.» Hän näki, että
taistelu oli menetetty ja sanoi hämillään: »Hän on kuin Seth, tuo
voimallinen, ja Baal on hänen hahmossaan.» Ramseen henkilökohtainen
asioihin puuttuminen ei olisi kuitenkaan ajan pitkään kyennyt torjumaan
tuhoa, joka uhkasi egyptiläisiä vähintään kaksi kertaa vahvemman
heettiläisarmeijan taholta. Faaraon ja hänen joukkonsa pelasti
täydellisestä häviöstä todennäköisesti pimeän tulo ja lännestäpäin
avuksi rientävä toinen egyptiläisarmeija. Seuraavana päivänä Ramseen
tosiasiallisesti täytyi peräytyä ja marssia takaisin Egyptiin. Mutta
muinaisien egyptiläisten voitonjulistukset osoittavat, että heidän
totuudenrakkautensa oli laadultaan yhtä teoreettista kuin heidän
nykyisten jälkeläistensä.
Vielä 15 vuotta Ramseen täytyi taistella heettien kanssa Syyrian
herruudesta. Kamppailuja käytiin hyvin vaihtelevalla onnella. Ne
näyttävät muodostuneen pääasiallisesti taisteluksi Syyrian ja
Palestiinan linnoitetuista paikoista. Seuraava kuva esittää rynnäkköä
syyrialaista linnoitusta vastaan.
Vuonna 1272 e.Kr. sota loppui siten, että Ramseen täytyi tunnustaa
heettiläisten kuningas vertaiseksensa ruhtinaaksi. Tosin egyptiläisten
temppelien piirtokirjoituksissa näistä tapauksista kaunistellen
sanotaan, että heettiläisten lähettiläät tulivat kuningas Ramseen luo
»pyytämään rauhaa häneltä, tuolta mahtavalta härältä[62] ruhtinaitten
joukossa, joka asettaa rajat jokaiseen maahan, minne hän tahtoo.»
Mutta itse asiassa rauhansopimus ei kuulosta lainkaan siltä, että
toinen puoli olisi kerjännyt rauhaa. Molemmista ruhtinaista käytetään
nimitystä »suuri ja urhoollinen kuningas», ja tuloksena kaikesta on,
että molemmat mahtavat valtaherrat »tekevät kauniin rauhan ja solmivat
ikuisen veljeyden ja liiton» sekä lupaavat auttaa toinen toistansa sekä
ulkoisia että sisäisiä vihollisia vastaan.
Voihan olla kiintoisaa kuulla, kuinka tällaiset pykälät muodosteltiin
_vanhimmassa säilyneessä kansainvälisessä sopimuksessa_. Itse
rauhantila määritellään seuraavin sanoin: »Egyptin suuri kuningas ei
ole koskaan hyökkäävä heettiläisten maahan sieltä mitään ryöväämään
eikä suuri heettiläisten kuningas tunkeudu Egyptiin sieltä mitään
ryöväämään.» Ja molemminpuolisesta avunantamisvelvollisuudesta
sanotaan heettiläiskuninkaaseen nähden: »Jos vihollinen hyökkää Ramses
II:n, Egyptin suuren hallitsijan maihin, ja kuningas kirjoittaa
heettiläisten suurelle ruhtinaalle: 'Tule avukseni häntä vastaan!',
niin heettiläisten suuren ruhtinaan on tultava ja heettiläisten
suuren ruhtinaan on kuoliaaksi lyötävä faaraon viholliset. Mutta
jos suuri heettiläisruhtinas ei halua itse lähteä sotaan, niin
hän lähettää sotajoukkonsa ja vaunutaistelijansa, ja ne surmaavat
faaraon viholliset.» Vastaavalla tavalla sanotaan toisen puolen
avunlähetyksestä.
Lopuksi määrätään varmuuden vuoksi: »Joka ei tahdo noudattaa niitä
sanoja, jotka on piirretty tähän hopeatauluun, hänet ja hänen
talonsa, hänen maansa ja hänen palvelijansa tuhotkoot tuhat jumalaa
heettiläisten maasta ynnä tuhat jumalaa Egyptin maasta. Mutta se, joka
noudattaa näitä sopimuksen sanoja heettiläisten maassa taikka sitten
Egyptin maassa, häntä on tuhat jumalaa Egyptin maasta säilyttävä
terveenä ja antava hänen elää yhdessä hänen huonekuntansa ja
palvelijainsa kanssa.»
Tämä merkillinen rauhansopimus, joka tehtiin vuonna 1272 tai
1271 e.Kr. on kirjoitettu Babylonian kielellä, joka oli tähän
aikaan diplomaattikielenä läheisimmässä Idässä. Se kaiverrettiin
nuolenpääkirjoituksella hopeatauluun. Itse alkuperäinen asiakirja ei
ole säilynyt, mutta monissa Ramses II:n temppeleissä on egyptiläisiä
hieroglyfikäännöksiä siitä. Aivan erikoisen kiintoisaa on, että
myöskin muinaisten heettiläisten valtionarkistossa Bogasköissä on
kopioita — kaksi samoin kuuluvaa — heettiläiskuninkaalle kuuluneesta
rauhansopimuksen kappaleesta. Tästä löydöstä saatiin mielenkiintoinen
vahvistus egyptiläisten käännösten oikeaperäisyydestä.
Kun sopimus oli tehty, heettiläisten kuningatar lähetti ystävällisen
kirjeen »sisarelleen», Ramses II:n puolisolle. Hän lausui toivomuksen,
että Egyptin kuningatar voisi hyvin, ja ilmaisi ilonsa »kauniista
rauhasta ja rakkaasta veljeydestä, jonka suuri heettiläisten kuningas
oli solminut suuren Egyptin kuninkaan kanssa».
Egyptin kuningatar kirjoitti vastauksen kiittäen tervehdyksestä.
»Auringonjumala[63] ja ilmojen jumala[64]», hän jatkaa, »kohottakoot
sinun päätäsi[65] ja auringonjumala antakoon rauhan tulla ihanaksi ja
suurten kuningasten kauniin veljeyden kestää ikuisesti! Minäkin olen
solminut ystävyyden ja sisaruuden suuren kuningattaren, minun sisareni,
kanssa nyt ja ikuisiksi ajoiksi.» Kirjeen jatko on valitettavasti
turmeltunut.
Ystävällinen suhde egyptiläisten ja heettiläisten kuninkaitten
välillä jäi pysyväiseksi. Kolmetoista vuotta rauhansopimuksen jälkeen
Ramses otti heettiläiskuninkaan tyttären puolisokseen. Appi itse
loistavan seurueen saattamana tuli morsiamen mukana Egyptiin ja
lahjoitti vävylle rikkaita häälahjoja. Heettiläiskuninkaan lähtiessä
kotimaastaan Ramses esitti toivomuksen, että hänen matkansa yli
korkeiden vuorien[66] sujuisi onnellisesti sateen ja lumen sitä
vaikeuttamatta. Kun hän saapui perille Egyptinmaahan, nousi valtava
riemu Thebassa, ja egyptiläiset ja heettiläiset juhlivat nyt yhdessä
yhtä suurella innolla, kuin millä he ennen olivat keskenänsä tapelleet.
Kuningasvierailu teki syvän vaikutuksen kaikkiin kansoihin, ja sen
muisto eli egyptiläisten temppelien piirtokirjoituksissa ja saduissa ja
lauluissa. Valtavaan temppeliin, jonka Ramses hakkautti kallioon Abu
Simbelin lähistölle, kuusi penikulmaa toisesta kataraktista pohjoiseen,
kuvattiin hänen appensa itsensä faaraon mukana. »Barbaarikuningas»,
»viheliäinen päällikkö», kuten perinnäinen nimitys ennen vanhaan
kuului, oli siis muuttunut faaraon vertaiseksi! Se aivan kuin ennusti
sitä vierasta herruutta, joka oli koittava vain kaksikymmentä vuotta
Ramseen jälkeen, jolloin Egyptin hallitsijaksi tuli syyrialainen.[67]
* * * * *
Sekä Seti I että Ramses II ikuistivat urotekojensa muiston monissa
temppelirakennuksissaan. Molemmat he olivat suuria rakentajia, mutta
ei kukaan faarao ole kumminkaan rakentanut niin paljon kuin Ramses.
Aina pohjoisimmasta delttamaasta syvälle Nubiaan etelässä hän on
rakentanut temppeleitä, joista eteläisin, Abu Simbelin kalliotemppeli,
on Egyptin merkillisimpiä nähtävyyksiä. Tämä pyhättö tekee mahtavan
vaikutuksen neljine, Ramsesta itseänsä esittävine julkisivupatsaineen,
jotka ovat vielä jättiläismäisempiä kuin Memnonin patsaat. Tämän
omituisen temppelin yllä lepää ainutlaatuisen syvä rauha. Sen
edustalla virtaa eloa-antava joki ja sen taustana on ääretön erämaa,
joka kupolinmuotoisen kallion molemmille puolille on nietostanut
kullanpunaista hietaa kahdeksi jättiläiskinokseksi.
Ramses II loikin ennen muita faaraoita Homeroksen ylistämän
sataporttisen Theban, jonka rikkauksien määrän voitti ainoastaan
erämaan hiekkajyvien paljous ja jonka kustakin portista samalla kertaa
mahtui hyvin kulkemaan kaksisataa soturia hevosineen ja sotavaunuineen.
Muinaisajan suuren kaupungin paikalla ovat nyt Luksorin ja Karnakin
kylät Niilin itäisellä rannalla. »Kun ensimmäistä kertaa tulee
Luksoriin», kirjoittaa muuan etevä egyptologi, »ja sanoo itselleen:
'Tuossa oli Theba', joutuu tunnelman valtaan, jota ei voi kuvailla.
On aivan kuin meidät masentaisi tuo näky, tuo ikivanhan historian
ilmestys, joka on niin valtava, että henkemme on liian heikko sitä
käsittämään.» Mitä vaihtelevia historiallisia näytelmiä täällä onkaan
näytelty: voittojuhlia, pääosissa Afrikan ja Aasian masentajat, mutta
myöskin ryöväyskohtauksia, joissa väkivallan ja hävityksen pahat vallat
ovat riehuneet valloilleen päästettyinä! Mutta kaikista mullistuksista,
kaikesta hävityksestä huolimatta Theba suunnattomine, majesteetillisine
temppeliraunioineen on vielä tänäkin päivänä vertaa vailla oleva
kaupunki, joka hämmästyksellä täyttää senkin, joka on nähnyt Rooman ja
Ateenan muistomerkit. Napoleonin Egyptin-retkeltä kerrotaan, että kun
se hänen armeijansa osasto, joka oli lähetetty taistelemaan mamelukkeja
vastaan, vihdoinkin vaivalloisten marssien perästä sai näkyviinsä
Karnakin suurenmoiset temppeliryhmät, sotamiehet jäivät hetkiseksi
seisomaan kuin lamaantuneina ja tuhansista suista samalla kertaa kuului
hämmästyksen ja ihastuksen huudahdus.
Theban suuruudenajan muistomerkeistä vaikuttaa valtavimmin Karnakin
suuri Amonin temppeli. Ei ainoakaan nykyajan rakennustyö vedä
laajuudessa vertoja tälle pyhätölle, jonka raunioita on yli kilometrin
pituudelta. Temppelissä on suurin pilarisali, mitä konsanaan on
ihmiskäsin rakennettu. Pylväitä kruunaavat kapiteelit ovat niin suuret,
että kunkin päällä voi samalla kertaa seistä sata miestä. Temppelin
laajentamiseksi ja kaunistamiseksi ovat monet Egyptin hallitsijasuvut
tehneet työtä useita vuosisatoja. Siellä on pylväskäytäviä, joihin voi
eksyä kuin tiheään metsään, ja lopuksi joutuu vallan pyörälle päästään
kaikista niistä lukemattomista kuvista, joita on maalattu jokaiseen
pilariin. Champollion, egyptologien suurin nero, tulkitsi sitä
tunnelmaa, joka hänet täällä valtasi, seuraavin sanoin: »Minä kavahdan
ryhtymästä kuvailemaan kaikkea tätä, sillä sanani eivät kykenisi
tuomaan ilmi kuin tuhannennen osan siitä, mitä vaaditaan kuvaamaan
sellaista kuin tämä. On kylliksi sanoa, että ei ainoakaan menneen
eikä nykyajan kansa ole arkkitehtuuri-taidetta tajunnut sellaisin
mittakaavoin kuin muinaiset egyptiläiset; he katsoivat sitä samalta
näkökannalta kuin sata jalkaa pitkät jättiläiset.»
Eräs Ramses II:n aikainen papyruskirje valaisee meille sellaisen
rakennustyön järjestelyä. Sen on kirjoittanut thebalainen virkamies
toiselle alempiarvoiselle virkamiehelle ja se koskettelee
temppelirakennusta, todennäköisesti juuri suurta Amonin temppeliä.
Kirjeessä on muun muassa seuraava käsky: »Pidä silmällä temppelin
rakentajia, niin etteivät he lopeta työn tekoa ja anna käsien vaipua!
Katso, että työmiehet jaetaan kolmeen 200-miehiseen ryhmään kullakin
oma päällysmiehensä, ja pidä huolta, että suuret kivimöhkäleet
kuljetetaan paikoilleen! Jos sattuu, että jotkut laiskottelevat toisten
tehdessä työtä, niin pane leväperäiset katsastusmiehet tekemään työtä
yhdessä alaistensa kanssa!»
Minkä muistojen rikkauden tarjoaakaan tämä valtava ihmiskäsien
suorittama työ! Melkein joka kuvassa, joka ainoassa seinien
piirtokirjoituksessa kuvastuu palanen Egyptin suuruudenajan historiaa.
Sen suurimmat hallitsijat, Thotmes III, Seti I ja Ramses II kohtaavat
meitä kuvapatsaissa, seinien kohokuvissa ja piirtokirjoituksissa, jotka
kertovat heidän sotaretkistään ja kuvailevat taisteluita ja triumfeja,
voitettujen kansojen alistumista ja vankien uhraamista Amonille.
Temppelien seiniin nämä piirtokirjoitukset on kaiverrettu kiitokseksi
jumalille, jotka olivat auttaneet Egyptin sotajoukkoja. Kuinka ihania
mahtoivatkaan nämä temppelit olla loistoaikanansa, kun seinät,
pylväät ja katto säteilivät voimakkaimmissa väreissään ja loistivat
kullasta ja hopeasta ja Indian ja Aithiopian jalokivistä, ja raskaat
kultakudonnaiset esiriput tekivät pyhätöt mystillisen hämäriksi»
Thebassa, kuten kaikkialla, minne Ramses on rakentanut temppeleitä, on
seiniin maalattu kuvia hänen sotaretkiltänsä varsinkin heettiläisiä
vastaan. Niissä on kohtauksia leirielämästä, kun hevosia ruokitaan ja
sotilaat lojuvat lepäillen. Kuormarengit touhuavat aasin kantamuksia
kuormatessaan tai purkaessaan ja antaessaan sotilaille ruokaa ja
juomaa. Ja jos heillä ei ole muuta tekemistä, he ovat tukkanuottasilla
keskenänsä. Tuollaiset hauskat kohtaukset ovat ilmeisesti valmistaneet
taiteilijalle itselleen erityisen suurta iloa, varsinkin aasien
kuormaaminen eri tilanteissa: kun ne koettavat laskeutua maahan,
koska ovat saaneet liian raskaan kuorman, tai kun ne jo ovat maahan
lyyhistyneet ja kirkuvat voimakkaita vastalauseitaan, taikka kun ne
nauttien piehtaroivat hiekassa äskeisen taakkansa ääressä.
Mutta äkkiä syntyy myrsky leirissä. Heettiläiset käyvät kimppuun.
Faarao itse nousee sotavaunuihinsa, karauttaa keskelle vihollisparvea
ja lävistää heidät nuolillaan. Heettiläisten kuningas näkyy myöskin
sotavaunuissaan, mutta hän on pakenemassa ja pälyilee hädissään
takaa-ajavaa faaraota. Nähdään myöskin, miten vihollisen vakoilijoita
ruoskitaan, tai miten kuningas lasketuttaa kaatuneitten vihollisten
irtileikattuja jäseniä ja kuljetuttaa sotavangit eteensä. Vangitut
viholliset on köytetty yhteen nuoralla, ja, ellei heitä ole karrikoitu,
niin kuvataan heidät luonnollisessa rumuudessaan pystynenineen,
kummallisine partoineen tai muine egyptiläisille silmäänpistävine
omituisuuksineen. Eräälläkin on pitkä palmikko kuin kiinalaisella.
* * * * *
Kun kerran niin tulinen ja voimakas Ramses II vuonna 1225 koottiin
isäinsä tykö, oli hän elänyt yhdeksänkymmentä vuotta ja kuusikymmentä
seitsemän vuotta hallinnut Egyptin maata. Kaksitoista kruununperijää
oli ehtinyt mennä manalle, mutta jälkeenjäänyt lapsijoukko oli
riittävä. Siinä oli lähemmä kaksisataa vesaa. Vanhuksen rypistyneissä
kasvonjuonteissa, jollaisina Kairon muumio ne on säilyttänyt, voi
tänäkin päivänä huomata yhtäläisiä piirteitä kuin hänen Torinon
museossa olevassa musta graniittisessa patsaassaan. Muumion pää
muistuttaa huomattavasti isän, Seti I:n päätä. Päälaki on paljas, mutta
ohimot ja niska ovat paksun tukan peitossa, joka aikanaan ilmeisesti on
ollut aivan lumivalkea. 90-vuotiaan hampaat ovat ihmeellisen terveet ja
ainoastaan hieman kuluneet.
* * * * *
Ramsesta seurasi hänen kolmastoista poikansa, _Merenptah_, jonka aikana
arvellaan Israelin lasten Egyptistä-lähdön tapahtuneen. Israelilaiset
olivat siihen aikaan paimentolaiskansaa, ja kun katovuosi tuli, niin
vastustamaton halu veti heitä rikkaaseen ja viljavaan Niilin maahan.
Täällä heitä kuitenkin rasitettiin raskaalla rakennustyöllä, ja se
faarao, jonka ajaksi heidän »orjuutensa» sattui, lienee ollut suuri
Ramses. Mutta tästä samoinkuin siitäkin, kuinka faarao »paadutti
sydämensä», enemmän toisessa yhteydessä. Me tyydymme toistaiseksi
toteamaan, että kuningas Merenptah ei lepää Punaisen meren pohjassa,
vaan Kairon museossa.
* * * * *
Noin vuonna 1200 e.Kr. faaraoitten valtaistuimelle nousi _Ramses_ III,
kahdennenkymmenennen hallitsijasuviin kantaisä. Kolmekymmentäkolme
vuotta hän hallitsi tavalla, joka ulkonaisessa loistossa muistuttaa
suuresti Ramses II:n hallituskautta. Uusi Ramses ottikin alusta alkaen
suuren kaimansa esikuvakseen koko toiminnassaan. Kaikille pojilleen hän
antoi samat nimet kuin Ramses omilleen ja täsmälleen samat virat, missä
nämä olivat olleet. Poikien _luvussa_ hän kumminkaan ei voinut seurata
ihailtua esikuvaansa.
Ramses III:n oli kestettävä sekä maitse että meritse valtakuntaansa
vastaan tehty valtava rynnäkkö. Sinä heikkouden kautena, joka oli
seurannut Ramses II:n voimakasta hallitusta, olivat _libyalaiset_,
kuten pari kertaa aikaisemminkin samankaltaisessa tilanteessa,
osoittautuneet epäluotettaviksi naapureiksi. Ryöstäen ja hävittäen
he tunkeutuivat suurina joukkoina delttamaahan ja valtasivat maan
aina Memfiksen seuduille saakka. Libyalaiset kävivät sitäkin
vaarallisemmiksi, kun he toimivat yhdessä »merikansojen» kanssa,
kuten egyptiläiset nimittivät itäisen Välimeren saarten ja rantojen
asukkaita. Yhdeksännentoista hallitsijasuvun loppuaikoina oli näiden
saaliinhimoisten heimojen keskuudessa syntynyt jonkinlainen merille
suuntautuva kansainvaellus, oletettavasti aiheutuen siitä, että toisia
kansoja vuorostaan tunkeutui pohjoisesta ja idästä. Merikansojen
alukset tekivät tiheitä käyntejä Syyrian rannikoilla, ja kutsumattomat
vieraat tulvehtivat yli koko pohjoisen Syyrian. Niilin suistomaahan
he myöskin tunkeutuivat ja elivät viikinkien tapaan viljavassa
delttamaassa.
Palaen taistelunhalusta Ramses lähetti sekä armeijansa että laivastonsa
ryntääviä vihollisia vastaan. »Aivan kuin nuorukainen hän oli, kuin
korppikotka, kuin härkä, valmiina taisteluun, ja hänen sotaoriinsa
olivat kuin haukat.» Libyalaiset lyötiin ja merirosvojen laivastot
tuhottiin tai vallattiin. Tunkeutujat karkoitettiin delttamaasta, ja
egyptiläiset voivat jälleen tuntea olevansa turvassa.
Sitten Ramses varusti suuren laivaston ja siihen miehistön
»urhoollisia sotureita, jotka olivat kuin vuorten huipuilla kiljuvat
jalopeurat.» Sen hän lähetti Syyriaan ja sijoitti sen sikäläisiin
satamakaupunkeihin. Samaan aikaan hän itse vei armeijansa tähän
maahan ja voitti taistelussa maahantunkeutujat kiiruhtaen senjälkeen
rannikolle ottaakseen osaa meritaisteluun, jota samaan aikaan käytiin
hänen laivastonsa ja merirosvojen alusten välillä jossakin sikäläisessä
satamassa. Kuuluisat egyptiläiset jousimiehet aiheuttivat aluksistansa
käsin suunnattoman mieshukan, ja kun vihollisten laivasto tunkeutui
satamaan, tervehti sitä täydellinen nuolisade toisten egyptiläisten
jousimiesten taholta, jotka seisoivat tiheinä riveinä itsensä faaraon
johtamina. Senjälkeen taistelu muuttui kahakaksi mies miestä vastaan.
Sen hämmennyksen aikana, joka nyt syntyi merirosvojen keskuudessa, osa
egyptiläisten laivoja asettui itse sataman suuhun ja niin merirosvojen
laivasto oli siinä suljettuna kuin kahden muurin väliin, toiselta
puolen aluksien ja toiselta puolen »kuparimuurin», jonka muodostivat
rannikolla olevat egyptiläisten jalkamiehet. Silloin se oli tuomittu
tuhon omaksi. Ne viholliset, joiden onnistui uida maihin, joutuivat
egyptiläisten vangeiksi.
Nämä kahakat ovat erikoisen kiintoisia siitä syystä, että ne
suoritettiin _vanhimmassa merisodassa, josta on olemassa laajoja
historiallisia todistuskappaleita._ Taistelu ratkaisikin koko sodan.
Egypti sai jälleen nauttia rauhaa ja Ramses III voi omistautua
tehtävään, joka oli _hänenkin_ suurin intohimonsa: rakentamaan
suurenmoisia temppeleitä.
* * * * *
Ramses III: n sotaretket tyhjensivät egyptiläisten hyökkäysvoiman
ainaiseksi. Siitä lähtien Egyptin sotajoukkoja käytettiin ainoastaan
maan puolustukseen. Se sotainen kausi, joka oli kohottanut Egyptin
maailmanvallaksi, kesti siis vain muutaman sukupolven ajan. Sitten
luonnostaan rauhaa rakastavat egyptiläiset palasivat vanhoihin
tapoihinsa.
Muutoin varsinaiset egyptiläiset olivat jo kauan aikaisemmin väsyneet
sotiin ja melskeisiin. Sitten kuin vapaustaistelu hyksoja vastaan oli
taisteltu, alettiin sodassa käyttää yhä enemmän maahanmuuttaneita
libyalaisia ja nubialaisia sotilaita.[68] Nämä libyalaiset tulivat
myöhemmin niin tärkeäksi valtiolliseksi tekijäksi Egyptissä, että
heidän kenraalinsa määräsivät vallanperimyksestä ja lopuksi itse
nousivat valtaistuimelle.
Egyptiläiset eivät olleet luonnostaan mitään soturikansaa. Ainoastaan
ankara väkipakko voi tehdä heistä kuuliaisia ja kestäviä sotilaita,
ja tämä tapahtui vain, mikäli heillä oli kelvollinen päällystö
komentajanaan. Egyptiläinen ei rakastanut, kuten Libyan erämaiden
hurjat pojat, taistelua vain sen itsensä vuoksi. Hän eli mieluummin
rauhallista elämää sillä turpeella, missä hän oli syntynyt, kuin
pani päivittäin alttiiksi elämänsä ja jäsenensä. Soturin kohtalo ei
näyttänyt hänestä kadehdittavalta taistelujen välilläkään. Täytyihän
tämän silloin marssia raskaasti kuormitettuna kuin aasi, aseet,
varusteet ja muonavarat selässänsä. Usein hänen täytyi kärsiä puutetta
ja juoda niin likaista vettä, että tuli siitä sairaaksi. Ja alati oli
olemassa vaara saada selkänsä siniseksi ja verille päällystön kepistä.
Ei, parempi oli olo silloin, kun sai olla ja elää kotona ja kyntää
omaa peltoansa ja nähdä laihon kasvavan. Mutta egyptiläisen ihanteena
oli päästä faaraon tai jonkun muun mahtavan herran kirjuriksi.
Egyptiläinen, jolla oli useita poikia, ei tuntenut itseänsä koskaan
niin onnelliseksi kuin silloin, kun hänen onnistui saada joku heistä
kirjurin toimeen.
Egyptiläisiä on verrattu kiinalaisiin, jotka samoin ovat maata
viljelevää, rauhallista ja ylen vanhoillista kansaa. Egyptiläisiltä
puuttui sotaisia ominaisuuksia. He eivät olleet sivistystä tuhoavaa
joukkoa kuten hunnit, vandaalit ja mongolit ja monet muut soturikansat,
vaan kauttaaltaan sivistystä edistävää sukukuntaa. Samoin kuin Kiinan
ikivanha sivistyskansa egyptiläisetkin olivat humaanista väkeä. He
voivat kylläkin sortaa kukistettuja kansoja, heidän temppeleissään
on kylläkin kuvia Amonille uhrattavista sotavangeista, mutta
koskaan he eivät tehneet itseänsä syypäiksi sellaisiin julmuuksiin
kuin assyrialaiset, jotka kernaasti leikkasivat korvat ja nenän
voittamiltansa vihollisilta, puhkoivat heiltä silmät tai nylkivät
heidät eläviltä ja sitten tyytyväisinä ja mielihyvää tuntien esittivät
moisia »urotekoja» kohokuvissa. Sellaisista julmuuksista hienosti
sivistynyt egyptiläinen käänsi kauhistuen pois kasvonsa.
* * * * *
Ramses II:n jälkeen alkoi Egyptille hajaannuksen aika. Se tuli sekä
ulkoa että sisältä. Sisäinen vaara oli pappisvalta, joka imi enimmän
osan maan mehusta. Lahjoista, pääasiallisesti kuninkailta saaduista,
oli papistolle kertynyt suunnattomia rikkauksia. Jo vanhan valtakunnan
aikana monet temppelit olivat niin rikkaita ja mahtavia, että niillä
oli oma sotaväkikin korkeampine ja alempine upseereineen järjestyksen
pitämistä varten itse temppeleissä ja niihin kuuluvilla alueilla. Ajan
mittaan tuli lisäksi vankiloitakin, mikä osoittaa, että temppelin
alustalaisten keskuudessa sattui hyvin maailmallisiakin tapahtumia.
Kun sitten 12:nnen hallitsijasuvun kuninkaat Nubiassa tekemillänsä
valloituksilla raivasivat itsellensä tien etelän kultakaivoksille,
saivat temppelitkin osansa saaliista. Mutta varsinaisen pappisvallan
kulta-ajan aloittivat 18:nnen hallitsijasuvun Aasiaan tekemät
sotaretket. Karnakin piirtokirjoitukset kertovat niistä rikkaista
lahjoista, joita Thotmes III silloin antoi Amonin temppelille. Saatiin
hyvämultaisia peltoja ja puutarhoja ja laumoittain karjaa, saatiin
kultaa ja hopeaa, atsuuria ja muita jalokiviä, ja lahjaksi tuli myöskin
tuhansittain vangiksi saatuja aasialaisia ja neekereitä, joiden tuli
tehdä työtä jumalan pelloilla, täyttää hänen varastoaittansa viljalla
sekä kehrätä ja kutoa kangasta hänelle. Lopuksi hän antoi Amonille
kolme Syyriassa vallattua kaupunkia, joiden tuli maksaa vuotuista veroa
jumalalle. Samoin menettelivät Seti I ja hänen seuraajansa.
Niiden määrättömien rikkauksien voimalla, joita temppeleihin oli
kertynyt, Amonin ylipapista tuli valtakunnan mahtavin mies lähinnä
kuningasta, ja ne kunnioituksenosoitukset, joita faarao soi mahtavalle
prelaatille, olivat välistä sellaisia, että tulee kysyneeksi, kumpi
näistä kahdesta oikeastaan olikaan Egyptin herra. Alinomaisista
kahnauksista, joita on täytynyt sattua kuninkaan ja ylipapin välillä,
asiakirjat luonnollisestikaan eivät juuri mitään kerro, mutta yksi
ainoa seuraavantapainen pieni ilmoitus valaisee salaman tavoin
tilannetta. Vaimon oli esiinnyttävä todistajana jutussa, joka koski
hänen isänsä talossa tehtyä varkautta. Kysyttäessä, milloin varkaus oli
tehty, hän vastasi, että se oli siihen aikaan, jolloin Amonin ylipappi
»oli suutuksissaan» faaraolle.
Tämä hierarkkinen valtio valtiossa kävi sitäkin vaarallisemmaksi,
kun Amonin ylipapin arvo oli tullut perinnölliseksi samassa suvussa.
Toinen valtiota uhkaava vaara oli se, että Egyptin armeijassa oli nyt
suurimmaksi osaksi ulkomaalaisia, jotka olivat valmiit palvelemaan
sitä, joka parhaiten maksoi.
Hajaantumispyrkimykset ilmenivät ensiksi siinä, että Egyptin jäljellä
olevat aasialaiset alueet menetettiin toinen toisensa perästä. Sitten
hajaantui ajoittain itse Egyptikin. Vuoden 1100 e.Kr. seutuvilla
Amonin ylipappi oli käynyt niin mahtavaksi, että voi sysätä faaraon
valtaistuimelta ja perustaa uuden hallitsijasuvun, 21:sen, jonka
onnistui lähemmä puolitoista vuosisataa pysytteleidä kuningasarvossa.
Kahdeksannentoista ja yhdeksännentoista hallitsijasuvun
sotilasvaltiosta oli ruotsalaisen egyptologin Lugnin sanojen mukaan
»tullut jonkinlainen paavinvalta, jonka johdossa oli Theban ylipappi».
Pappisdynastian loputtua hallitsi faaraoiden maata kahden vuosisadan
ajan libyalainen hallitsijasuku ja sitten puolen vuosisataa nubialaiset
neekerikuninkaat, jotka kuitenkin useaan kertaan Assyrian suurkuninkaat
syrjäyttivät.
* * * * *
Mieheniän kuluttua Ramses II:n ajan jälkeen oli mahtavan
_heettiläisvallankin_ satu lopussa. Sen kukistivat luultavasti
kimppuunkäyvät »merikansat», jotka samoihin aikoihin hävittivät
Egyptiä, ja se hajaantui moneksi pikkuvaltioksi. Yhtä äkkiä kuin
heettiläiset olivat ilmestyneet historian näyttämölle, yhtä äkkiä
tämä kansa hävisi luoksepääsemättömiin vuoristoihinsa Vähän-Aasian
sydämeen. Sen koommin Vähän-Aasian kansat eivät enää ole saaneet
aikaan poliittista yhteenliittymistä yhdeksi valtakunnaksi. Halki
aikojen ne ovat olleet terveen ja karaistun suvun maineessa, mikä on
antanut turkkilaisille heidän parhaan sotilasaineksensa, mutta siitä
sivistyksestä, joka kerran on kukoistanut heidän maassaan, on jäljellä
vain joitakin vähäisiä jätteitä.
Mutta egyptiläisten mielikuvituksessa heettiläisten valtakunta eli
häviönsä jälkeen vielä vuosisatoja. Ramses VII:lle omistetussa
ylistysrunossa noin vuodelta 1150 e.Kr. sanotaan vielä vanhaan
tapaan: »Sinä tunkeudut heettiläisten maahan; sinä kaadat maahan
heidän vuorensa ja kukkulansa.» Ja vielä 6:nnella vuosisadalla
e.Kr., Egyptin kreikkalaisella ajalla, hakattiin Thebassa temppelin
oveen kuva Egyptin kuninkaasta, joka on köyttämässä vankia ja sanoo
tällöin Min-jumalalle:[69] »Minä kahlehdin viholliseni; minä heitän
heettiläisen sinun eteesi. Siinä hän makaa edessäsi omilla hiuksillansa
sidottuna. Pelko sinua kohtaan on suuri hänen luunikamissaan.»
Kirjallisuutta:
W. Max Müller, Die alten Ägypter als Krieger und Eroberer in Asien
(»Der alte Orient» 1903).
Günther Roeder, Ägypter und Hethiter (»Der alte Orient» 1919).
F. Rossi et W. Pleyte, Papyrus de Turin.