Tuskin Thotmes III oli jättänyt ajallisuuden, ennenkuin myrsky
puhkesi. Syyrian kukistetut kaupunkiruhtinaat kohottivat kapinalipun
hänen poikaansa ja seuraajaansa, _Amenhotep_ II:ta vastaan. Mutta
uusi kuningas kävi heitä vastaan isänsä tarmoa osoittaen. Samoinkuin
isä niin hänkin johti henkilökohtaisesti sotureitansa, antautui itse
käsirysyyn ja löi vihollisen pakoon, kuten hän itse kertoo Karnakiin
pystytetyssä muistokivessä. »Hänen Majesteettinsa oli kuin raivoava
leijona» ja otti eräässä taistelussa omin käsin vangiksi 18 miestä ja
16 hevosta.
Amenhotep oli myöskin mahtava soturi. Temppelipiirtokirjoituksissaan
hän kehuu olevansa »niin voimakas käsivarreltaan, ettei ole miestä,
joka jaksaa jännittää hänen jousensa, sillä hän on voimakkaampi
kuin kukaan muu kuningas, mitä konsanaan on ollut.» Kuninkaan jousi
todistaakin sanat tosiksi — se on nimittäin löytynyt hänen haudastaan.
Seitsemän kapinallista aasialaista ruhtinasta otettiin vangiksi,
ja triumfaattorina Amenhotep palasi maahan. Kun hänen aluksensa
laski Thebaan, riippuivat vangitut ruhtinaat laivan etumastossa
päät nuokuksissa. Omin käsin hän uhrasi »viheliäiset» kapinoitsijat
Amonille. Yhden ruumiin hän lähetti Nubian pääkaupunkiin ja ripustutti
sen kaupungin muurille herättämään pelkoa faaraon mustissa alamaisissa.
Näyttää siltä kuin Amenhotepin ei sen koommin olisi tarvinnut lähteä
sotaretkelle kukistamaan sisäisiä levottomuuksia.
Hänen pojanpoikansa ja toinen seuraajansa, _Amenhotep_ III ei ollut
soturi. Hän piti parempana puolisonsa Tejen rinnalla nauttia rauhan
siunauksesta ja hienostuneesta kulttuurista. Hän voi sen tehdä huoletta
— niin kauan kuin faaraon nimi vielä oli mahtava kansojen keskuudessa.
Rauhantila oli suotuisa tavaranvaihdolle ja kulttuuriyhteyksille
muiden maitten kanssa. Viidestoista vuosisata e.Kr. on ensimmäinen
jakso _maailman kaupan_ historiaa. Nyt kohtaavat ensimmäistä kertaa
toisensa Niilinmaa ja Eufrat-Tigrismaiden kulttuurimaailmat. Toisella
taholla ulottui egyptiläinen sivistysvaikutus yli itäisen Välimeren
saarimaailman aina Kreikan mantereelle. Egyptiläinen arkkitehtuuri ja
egyptiläinen taidekäsityö vaikutti voimakkaasti sekä Kreetan saarella
että Mykeenessä, ja Kreetan esihistorialliset kirjainmerkit osoittavat
samoin egyptiläistä vaikutusta.
Kaikista vanhan maailman maista virtasi rikkauksia Egyptiin ja
elämän loisteliaisuus kohosi siellä määrättömästi. Theba muuttui
muinaisajan suurenmoisimmaksi kaupungiksi. Yhä vilkkaammaksi käyvistä
kauppasuhteista seurasi itsestään, että faaraot luopuivat ylväästä
eristyneisyydestään toisiin maailman mahtajiin nähden. Meillä on
hyvin kiintoisia todistuskappaleita, jotka puhuvat vilkkaasta
diplomaattisesta yhteydestä toiselta puolen Amenhotep III:n sekä hänen
poikansa ja seuraajansa Amenhotep IV:n ja toiselta puolen Babylonin
ja Niniven kuninkaitten sekä muiden Aasian ruhtinaiden välillä,
joiden kanssa faarao halusi elää rauhassa ja ystävyydessä. Tällaisia
asiakirjoja ovat heidän välillänsä vaihdetut kirjeet, kuuluisat _El
Amarna-kirjeet_. Ne ovat savitauluille kirjoitettuja babyloniankielisiä
nuolenpääkirjoituksia ja ovat saaneet nimensä siitä, että ne on
löydetty El Amarnasta Keski-Egyptistä. Tähän paikkaan, 30 penikulmaa
Kairosta etelään siirsi Amenhotep IV hallituskaupunkinsa. Kun hän
muutti sinne Thebasta, hän näyttää ottaneen myötänsä myöskin osan
isänsä valtionarkistoa.
Löytö tehtiin vallan odottamatta vuonna 1888. Kaivaessaan ikivanhoista
tunkioista lannoitusta pelloillensa muuan talonpoikaisnainen löysi
joukon lahonneita puuarkkuja täynnä savitauluja. Se oli parempaa
kuin lanta, sillä egyptiläiset tiesivät, että matkailijat maksoivat
runsaasti muinaislöydöistä, ja saadakseen mahdollisimman suuren hyödyn
löydöstään he särkivät suurimmat taulut pikku palasiksi. He eivät
lainkaan käsittäneet sitä, että he siten hyvin suuresti vaikeuttivat
kirjoitusta ymmärtävien tulkintaa.
Mutta Egyptin hallitus sai pian vihiä löydöstä ja tarttui asiaan.
Suurin osa löytöä — kaikkiaan noin 350 taulua — saatiin pelastetuksi
Lontoon, Kairon ja Berliinin museoihin.
Diplomaattisessa sanonnassaan nämä kirjeet ovat aina mitä
mairittelevimpia, ja heidän majesteettinsa nimittävät aina toinen
toistansa nimellä »veljeni». Naapurisopua lujitettiin siten, että
faarao liittyi aviollisin suhtein toisiin ruhtinassukuihin. Niinpä
Amenhotep III sai — joskin vasta hyvin hellittämättömäin kosiskelujen
perästä — puolisokseen prinsessan eräästä ylisen Eufratin varrella
pohjoisessa Mesopotamiassa sijainneesta valtakunnasta. Kuusi kertaa
hänen oli täytynyt pyytää hänen kättänsä — ainakin, jos saa uskoa,
mitä Amenhotep IV:lle kirjoittamassaan kirjeessä väittää prinsessan
veli, jolla oli helähtävä nimi Dusratta. Kaikissa tapauksissa kosintain
lukumäärä oli yhtä pienempi, kuin mitä saman Dusrattan väitteen mukaan
Amenhotep III:n isältä oli vaatinut hänen tätinsä sydämen voittaminen.
Myöhemmin vanhoilla päivillään Amenhotep III sai myöskin yhden
Dusrattan tyttäristä vaimokseen,[42] ja kun Amenhotep pian sen jälkeen
kuoli, periytyi nuori leski puolisoksi poikapuolelleen Amenhotep
IV:lle.[43]
Ystävyys appiukon ja vävyn välillä pohjautui kuitenkin lopultakin
siihen vankkaan perustaan, jona ovat lahjat ja vastalahjat — siis
itse asiassa vaihtokauppaan. Kun tulisia hevosia ja kauniita
vaunuja, kallisarvoisia vaatteita ja kankaita, hopeaa, jalokiviä ja
koristuksia saapui lahjoina Eufratin maista, odotettiin siellä yhtä
upeita vastalahjoja. Jos nämä kuivuivat vähiin, ei jäänyt saapumatta
muistutuksia ja vakuutteluja, että lisää lahjoja ei tule, ennenkuin
toinen puoli on pusertanut omansa esille. Ennen kaikkea aasialaiset
hallitsijat osoittivat määrätöntä halua saada Egyptin kuninkailta
kultaa. Kuningas Dusratta oli kuullut lähettiensä kertovan, että
Egyptissä oli »yhtä paljon kultaa kuin maan tomua», mikä oli hiukan
liioiteltu kuvaus siitä tosiasiasta, että Nubian kultakaivokset
olivat tuohon aikaan hyvin tuottavia. Kun Amenhotep III kosi hänen
tytärtään, kerjäsi tuleva appi senvuoksi jokaisessa kirjeessä kultaa,
kultaa ruhtinasten välisen ystävällisen suhteen osoitukseksi ja kultaa
morsiamen hintana. Hän pyytää saada »kymmenen kertaa niin paljon
kultaa kuin isäni» ja muistuttaa, että faarao kuitenkin oli lähettänyt
»hyvin paljon kultaa isälleni: suuria kultaisia uhrimaljoja ja suuria
kulta-astioita ja niin suuren kultalaatan, kuin olisi se ollut
kuparia.» Mutta — myöhemmin kirjeessä sanotaan — »tulkoon nyt vähän tai
paljon! Jos tulee niinkin vähän, että se voidaan laskea (!), minä olen
oleva siitä ylen iloinen.»
Tämä ei estä lainkaan, että heti perästä aito itämaalaisella logiikalla
sanotaan: »Osoittakoon veljeni minulle paljon suurempaa ystävyyttä,
kuin mitä isäni sai osakseen, ja lähettäköön minulle kultaa niin
paljon, ettei sitä voida laskea!»
No, tulivat sitten faaraon lahjat ja Dusratta »iloitsi suuresti», kuten
hän kirjoittaa. »Siitä päivästä ja siitä yöstä minä tein ilojuhlan.»
Mutta kun hän koko hovinsa läsnäollessa avasi lahjojen sinetit, niin
»niissä ei ollut kultaa! Silloin kaikki itkivät katkerasti ja sanoivat,
niinkuin totta oli: 'Eihän tämä ole kultaa', ja sanoivat edelleen:
'Egyptissähän on kultaa enemmän kuin tomua maassa, ja rakastaahan
Egyptin kuningas niin ylenmäärin!'» Voiko siis olla oikein, että
faarao menetteli noin. Tuleva appi-parka oli itsekin »tuntenut tuskaa
sydämessään ja nureksinut veljeänsä». Ja luonnollisestikaan hän ei
voinut lähettää tytärtänsä Amenhotepille, ennenkuin faarao hyvitti
tapahtuneen ja rikkailla lahjoilla »ylisti veljeänsä hänen alamaistensa
edessä».
Tulos tästä kirjeestä tuli ylen virkistäväksi Hänen Majesteetilleen
Dusrattalle. Kun hän seuraavan kirjeen kirjoittaa, hän on suunniltaan
ihastuksesta faaraon osoittamasta auliudesta morsiamen ostossa. Nyt
toimitettiinkin tytär tuossa paikassa Thebaan. Ja faarao »riemuitsi
sydämessään, kun hän näki hänet».
Niin oli kaikki jälleen hyvin, ja kun Amenhotep, joka nyt oli vanha,
sairastui, lähetti appi hänelle — tavan mukaan, minkä tunnemme
muista samanlaisista tapauksista — assyrialais-babylonialaisen
Astarte [Ishtar]-jumalattaren kuvan, rakkauden ja elämän jumalattaren,
tuon suuren auttajan hädässä ja sairaudessa. Dusratta lausui samalla
toivomuksen, että jumalatar antaisi vävyn elää satatuhatta vuotta.
Amenhotep ei saisi kumminkaan unohtaa lähettää jumalatarta takaisin,
sillä — niin appi huomauttaa vielä kaiken varmuuden varalta — »Astarte
on minun jumalani, mutta veljeni jumala hän ei ole.»
Amenhotep III oli myöskin luvannut lähettää apelleen myöhemmin vielä
kaksi puhtaasta kullasta tehtyä kuvapatsasta sekä joukon muita
kalleuksia tyttären hintana, ja tulevan apen lähettiläälle faarao oli
näyttänyt sen kullan, josta ne piti valettaman. Ja kun patsaat oli
valettu, lähettiläs omin silmin vakuuttautui siitä, että ne olivat
virheettömiä ja — täysipainoisia.
Amenhotep III kuoli kuitenkin, ennenkuin patsaat oli ehditty lähettää,
ja Theban hovissa käytettiin tätä hyväksi, pidettiin kalleudet ja
lähetettiin niiden asemesta kaksi puista, kullalla päällystettyä
patsasta. Tapahan on tuttu Amenhotep III:n päiviltä! Eikä Dusratta
saanut nähdä vilaustakaan siitä muiden »kultatavaroiden paljoudesta,
joiden määrällä ei ollut rajoja». Ne hänen väitteensä mukaan
Amenhotep III myöskin oli näyttänyt hänen lähettiläälleen ja luvannut
lähettää ne appiukolle. Luonnollisesti Dusrattan ja Amenhotep III:n
seuraajan, Amenhotep IV:n välillä syntyi kirpeä kirjeenvaihto siitä
kauppakepposesta, millä faarao — jos syy nyt lienee ollut hänen[44]
— oli koettanut »loukata veljeään», kuten sanat sen ajan korkean
ylhäisessä kielessä kuuluivat; ja noista kullatuista kuvapatsasparoista
jankutettiin yhä ja yhä aina kyllästymiin saakka. Tulokseen Dusrattan
valitukset ja pontevat kehoitukset eivät kumminkaan johtaneet — ei
ainakaan niin pitkälti kuin me voimme kirjeenvaihtoa seurata, ja
mieliala hallitsijain välillä kävi yhä kylmemmäksi.[45]
Kun tuntee tämän liikepuolen, ymmärtää paremmin apen ylitsevuotavan
surun Amenhotep III:n kuoleman johdosta. Hän kirjoitti silloin
Amenhotep IV:lle: »Kun minulle sanottiin, että veljeni Amenhotep oli
kuollut, minä itkin koko sen päivän. Yötä päivää minä istuin syömättä
ja juomatta ja olin murheissani. Ja minä sanoin: 'Oi, jospa minä olisin
mieluummin kuollut, ja veljeni, jota minä rakastin, vielä eläisi!'»
Myöskin Babylonian hovissa Amenhotep III oli kosiskellut ja saanut
sieltä myöntävän vastauksen sillä ehdolla, että Babylonian kuningas
vuorostaan saisi puolisokseen egyptiläisen prinsessan ja että faarao
heti lähettäisi hänelle kultaa, »kaiken mitä oli», esimerkiksi
huomenlahjaksi prinsessalle, niin että kuningas voisi arvokkaalla
tavalla koristaa palatsin, jota hän parastaikaa rakensi. Mutta
faarao oli ylpeä ja vastasi »veljelleen», että »ei koskaan vielä
Egyptin kuninkaan tytärtä ollut annettu ulkomaiselle vasallille».
Ei ihmettelemistä, että hänen babylonialainen majesteettinsa tuli
pahalle tuulelle ja ilmaisikin sen! Mutta samalla kertaa hän vallan
avosydämisesti selitti, että hän voisi tyytyä muuhunkin kauniiseen
egyptiläisnaiseen, kunhan vain faarao tahtoisi vakuuttaa, että
hän oli kuninkaantytär — sillä silloin ei kukaan sitä epäilisi.
»Mutta», sanotaan kirjeessä edelleen, »jos et lainkaan lähetä minulle
egyptiläistä naista etkä toimita minulle heti kultaa, silloin voit
odottaa menettäväsi sekä veljeyden että ystävyyden, ja silloin minä
olen täällä pidättävä sen naisen, joka oli sinulle lähetettävä». Ja
jos faarao lähettäisi kullan liian myöhään, siitä ei olisi apua, olipa
sitä sitten vaikka 3.000 talenttia.[46] »Minä en ottaisi», hänen
babylonialainen majesteettinsa sanoo, »niitä vastaan, vaan palauttaisin
ne, ja tytärtäni minä en antaisi sinulle puolisoksi».
Ne olivat kovia sanoja. Faarao kiiruhtikin lähettämään »veljelleen»
rikkaita lahjoja, sänkyjä ja nojatuoleja ja muita huonekaluja,
runsaasti kullattuja ja hopeoituja, uutta palatsia varten ja
lupasi lähettää vielä paljon enemmän — »kaikkea, mikä on arvokasta
silmissäsi», hän kirjoitti — niin pian kuin prinsessa oli Babylonista
hänelle saapunut.
Ystävyys Babylonian kuningasten kanssa joutui kuitenkin usein kovalle
koetukselle, kun he eivät saaneet faaraolta niin paljon kultaa kuin
halusivat, tai kun faaraon lähettämä kulta ei kestänyt sulatusuunin
koetta, vaan kenties antoi ainoastaan neljännen osan siitä, mitä oli
ilmoitettu olevan. Eihän tuollainen ollut kaunista menettelyä, ja
faaraon pitäisi itsensä ymmärtää, että hänen oman etunsa mukaista oli,
että hän oli kultarikkaan maineessa, sillä muutoin ympäristön ruhtinaat
eivät välittäisi hänestä eivätkä katsoisi häneen arvonannolla.
El Amarna-kokoelman kirjeiden joukossa on myöskin Amenhotepin
alaruhtinaiden ja vasallien kirjelmiä. He käyttävät kaikki tilaisuutta
vakuuttaakseen uskollisuuttaan, ja heidän kirjeensä ovat tulvillaan
matelevaa faaraon imartelua, jonka nimityksenä on »jumalani», »elämäni
henkäys» y.m. samanlaista. He »heittäytyvät hänen jalkojensa juureen
seitsemän kertaa vatsallensa ja seitsemän kertaa selällensä» ja
käyttävät itsestänsä nimityksiä: »maa, jota sinä poljet», »tomu
sinun sandaaliesi alla», »valtaistuin, jolla sinä istut», »jalkojesi
astinlauta», »tallirenkisi», niin, vieläpä »sinun koirasi».
Muuan faaraon palestiinalainen alaruhtinas kirjoittaa: »Vaikkapa
faarao olisi pyytänyt vaimoani, kuinka minä olisin voinut häntä
häneltä kieltää? Niin, vaikka faarao olisi kirjoittanut minulle: 'Iske
pronssinen tikari sydämeesi ja kuole!', minä varmasti olisin täyttänyt
kuninkaan käskyn.»
Aivan toisen kuvan näistä hartaan uskollisista sieluista saa
kuitenkin surullisen usein, kun lukee toisten alaruhtinasten ja
vasallien faaraolle lähettämiä kirjeitä. On melkein sääntönä,
että rakas »veli» ja virkatoveri maalataan faaraon kavalaksi
viholliseksi. Amarna-kirjeissä voi siis saada nähdä saman asian
kuvattuna kahdella aivan vastakkaisella tavalla. Useasti totuus on
pääasiallisesti syyttäjän puolella, ja toisen asiallisen matelevat
uskollisuudenvakuuttelut ovat näytteitä mestaruudeksi kehitetystä
teeskentelystä.
* * * * *
Amenhotep III oli valtava rakennuttaja. Suuri Luksorin temppeli, joka
on egyptiläisten pyhättöjen kauneimpia, on hänen työtänsä. Ja Niilin
vasemmalle rannalle vastapäätä pääkaupunkia hän rakennutti itselleen
kuuluisan kuolintemppelin, jonka hän koristeli sellaisella komeudella,
että sanat puuttuvat sen kuvailemiseksi. Tämä ihana taideteos on
kumminkin maanpinnalta poispyyhitty niinkuin kaikki muutkin kauniit
temppelirakennukset ja ylväät kuningaspalatsit, jotka kerran täyttivät
melkein koko Thebaa vastapäätä olevan tasangon Niilin ja Libyan vuorten
välillä. Amenhotepin suuren kuolintemppelin revitytti puolitoista
vuosisataa myöhemmin toinen faarao, joka käytti rakennusaineen omaan
kuolintemppeliinsä. Tämän temppelin raunioista suuri englantilainen
arkeologi Flinders Petrie löysi muistokiven, joka alkujaan oli kuulunut
Amenhotep III:n temppeliin. Se kertoo, kuinka ihana oli kerran tuo
rakennus, »jonka vertaista ei koskaan ole ollut aikojen alusta alkaen.
Se on», niin siinä kerrotaan, »rakennettu hiekkakivestä kaikkialla
esiintyvin kultaupotuksin. Lattia on hopealla päällystetty ja kaikki
pääovet elektronilla»,[47] Muistokivi kertoo myöskin, että temppelissä
oli joukko kuningasten patsaita, ja meidän aikamme arkeologiset
retkikunnat ovatkin löytäneet parikymmentä sellaista.
Kuinka kauniisti ja kallisarvoisesta tuollainen muistomerkkirakennus
voi olla sisustettu, siitä voi saada aavistuksen museoissa olevista
lukuisista egyptiläisen taidekäsityön tuotteista. Ihmeellisen
kaunistekoiset kulta- ja hopeavadit, kristallimaljakot ja
siniupotuksiset fajanssiesineet[48] todistavat siitä.
Ainoa, mitä nyt on jäljellä Amenhotep III:n muistorikkaasta
kuolintemppelistä, on kaksi hyvin rapautunutta kuninkaan
jättiläispatsasta, n.s. Memnonin patsaat, jotka kerran vartioivat
temppelin sisäänkäytävän suuta. Niin valtavia ovat nämä kolossit, että
tavallinen ihminen hyvin mahtuisi niiden yhteen käteen.[49] — Mitä
työtä onkaan vaatinut sellaisten jättiläisten hakkaaminen yhdestä
ainoasta järkäleestä ja niiden kuljettaminen 14 penikulman päähän
kivilouhimolta!
Nykyisen nimensä patsaat ovat saaneet kreikkalaisilta, jotka toiseen
niistä liittivät kauniin tarun Memnonista, joka sai sankarikuoleman
Troian edustalla ja sitten joka aamu tervehti äitiänsä Eosta,
aamuruskoa, hauraalla, melkein kuiskaavalla, valittavalla äänellä. Taru
on syntynyt siitä omituisesta ilmiöstä, että kun auringon ensimmäiset
säteet aamulla loistivat patsaaseen, kerrottiin kuuluneen siitä heikon,
aivan kuin valittavan sävelen. Tämän omituisen akustisen ilmiön
selitys on kai siinä, että ääni syntyi eräässä kiven halkeamassa, kun
se vielä oli niin hiuksenhieno, että sen seinät koskettivat toisiansa
kiven äkkiä laajetessa erämaanauringon lämmön vaikutuksesta. Monta
sataa vuotta Memnonin patsaat vetivät puoleensa hämmästyksen valtaamia
matkailijoita. Vieläkin voi patsaan jalassa lukea roomalaisten
turistien piirtokirjoituksia, jotka ihastuksissaan todistavat
kuulleensa jättiläispatsaan laulavan auringonnousun ylistystä. Mutta
kun Rooman keisari Septimius Severus hyvää tarkoittaen antoi korjata
entiselleen »laulavan Memnoninpatsaan», lakkasi sen valitus.
* * * * *
Amenhotep III:n 36-vuotinen hallitus, joka päättyi. 1375 e.Kr.,
oli enemmän rauhallinen kuin sotaisa ja se on Egyptin historian
onnellisimpia aikakausia, joskin sen loppupuolella esiintyi merkkejä
siitä, että Egyptin suurvalta-asema oli sivuuttanut huippukohtansa.
Mutta nämä merkit kävivät ilmeisiksi vasta hänen seuraajiensa aikana.
Kirjallisuutta:
Jörgen Alexander Knudtzon, Die El Amarna-Tafeln.
Carl Niebuhr, Die Amarna-Zeit (»Der alte Orient» 1902).