Omituinen vallankumouksellinen hahmo Egyptin ikivanhoillisen kansan
vanhoillisten hallitsijoin joukossa on Amenhotep IV, omituisimpia ja
arvoituksellisimpia persoonallisuuksia, mitä koskaan on valtaistuimella
istunut, tunteellinen, haaveksiva luonne, sydämellinen ja onnellinen
perhe-elämässänsä. Häntä kiinnostivat enemmän filosofia ja teologia
kuin valloitukset ja valtiollinen toiminta. Hänen elämänsä
pyrkimyksenä oli egyptiläisten monijumalaisuuden lopettaminen.
Polyteismi[50] oli täällä oikeastaan muistoa esihistorialliselta
ajalta, jolloin Egyptissä oli joukko pikkuvaltioita, jokaisella oma
suojelusjumalansa, jota tavallisesti palveltiin ja kuvattiin jonkin
eläimen muotoiseksi. Varhain egyptiläiset kuitenkin alkoivat osoittaa
jumalallista palvelusta myöskin auringolle, ja vähitellen kaikki
eniten palvellut paikallisjumalat rinnastettiin auringonjumalan _Ran_
kanssa. Luonnollinen jatko tälle kehitykselle olisi ollut, että
monet paikallisjumalat olisivat sulaneet yhdeksi ainoaksi jumalaksi.
Mutta tällaisen kehityksen voimakkaana esteenä olivat papit. Olihan
jokaisella jumalalla rikkaat temppelinsä ja omat papistonsa, jolla
oli voimakkaat hierarkkiset[51] ja taloudelliset etunsa valvottavana.
Ja kuta mahtavampi jokin papisto oli, sitä taipumattomampi se oli
kaikkeen, joka olisi voinut riistää siltä sen suositun erikoisaseman.
Mahtavin pappisvalta oli Thebassa. Kun tästä kaupungista tuli
faaraoiden hallituskaupunki, oli sen jumala Amon samalla tullut
Egyptin mahtavimmaksi jumalaksi. Häntä ei ainoastaan rinnastettu
auringonjumalaan, vaan hän suli vähitellen tämän kanssa yhteen yhdeksi
jumaluudeksi: Amon-Raksi. Hänen pappinsa olivat kaikkien monoteististen
pyrkimysten vannoutuneita vastustajia, jolleivät nämä pyrkimykset
olisi tehneet heitä itseänsä vieläkin mahtavammiksi. Mutta tekemällä
Amon-Ran ainoaksi jumalaksi Amenhotep IV ei pyrkinyt lakkauttamaan
monijumalaisuutta. Päinvastoin yksi vaikuttimista — monien mielestä
kenties voimakkain motiivi — hänen monoteistisissä harrastuksissansa
oli pyrkimys nujertaa thebalainen hierarkia, joka uhkasi kehkeytyä
vaaraksi valtakunnan yhteydelle, ja vahvistaa kuninkaan valta-asemaa
peruuttamalla temppelien omaisuutta kruunulle.
Sitä jumalaa, jonka ympärille Amenhotep tahtoi koota koko Egyptin
kansan, symbolisoi aurinko, »suuri _Aton_», kaiken elämän lähde. Atonin
kunniaksi hän hylkäsi Amenhotep nimensä, joka merkitsee »Amon on
tyytyväinen», ja otti nimekseen Ekh-n-Aton, »Atonille on mieluista».
Kun nyt Theban nuori reformaattori katseli kaikkia niitä valtavia
temppeleitä ja muistomerkkejä, joita hänen isänsä ja esi-isänsä
olivat rakentaneet Antonille, hän tunsi »mielensä masentuneeksi».
Ja hän päätti rakentaa Atonille uuden kaupungin, josta oli tuleva
myöskin kuninkaan hallituskaupunki. Hän valitsi tähän tarkoitukseen
20 penikulmaa Thebasta pohjoiseen olevan paikan, joka nyt tunnetaan
El Amarnan nimellä. Tänne hän rakensi temppelin auringonjumalalle
ja itsellensä palatsin. Nämä hän sisusti sellaisella loistolla ja
komeudella, että sitä nykyisin voi vain heikosti aavistella. Uutta
kaupunkia hän nimitti »Taivaanrannan kaupungiksi» tai Atonin asunnoksi.
Ekhnaton ei palvellut jumalaansa samalla tavoin kuin Amonin papit,
jotka toimittivat uhrinsa temppelin kaikkein pyhiin massa, jonne
päivänvalon sädekään ei päässyt tunkeutumaan. _Hän_ sitävastoin uhrasi
alttarilla, joka oli pystytetty paljaan taivaan alle, itsensä auringon
edessä, joka symbolisoi _hänen_ jumalaansa. Eikä koskaan Ekhnaton
sallinut tehdä kuvaa siitä jumalasta, jota hän palveli. Atonia esitti
vertauskuvallisesti ainoastaan auringonkehrä, jonka elämääantavat
säteet päättyivät kukin ojennettuun käteen. Ihmiset eivät koskaan ennen
olleet ajatelleet jumalaa kuvittelematta häntä ihmisen tai eläimen
muotoiseksi. Kun juutalaiset jotakin vuosisataa myöhemmin pääsivät
tietoon yhdestä ainoasta jumalasta, he ajattelivat hänet kävelemässä
illan viileydessä huvipuistossaan, kasvot ja jäsenet kuin ihmisellä —
sillä olihan hän luonut ihmisen »omaksi kuvakseen».
Atonin jumala oli hyvyys itse, »rakkaudesta rikas isä sille, minkä
hän oli luonut». Hänen rakkautensa riitti pienimmällekin oliolle;
hänen korvansa kuuli yksin »kananpoikaakin, joka piipittää munassa».
Ei koskaan kuulla, että Aton voisi vihastua kuten Jahve ja puhua
ukkosen jyrinässä. Aton oli rauhan lempeä jumala. Ekhnaton oli
maailmanhistoriassa ensimmäinen, joka saarnasi ihmisyyttä toisia
kansoja kohtaan, ja hän saarnasi sitä valtaistuimelta.
Eräästä El Amarnan haudasta on löytynyt temppelihymni Atonin kunniaksi,
joka kuuluu ylevähenkisimpiin koko antiikin kirjallisuudessa. Kaikki
viittaa siihen, että Ekhnaton on sen itse sepittänyt. Esitämme tässä
osan siitä:
Ihanasti säteilet Sinä taivaanlaella,
oi elävä Aton, kaiken alku!
Kun Sinä nouset itäisellä taivaanrannalla,
sinä täytät kaikki maat kauneudellasi,
sillä kaunis olet Sinä, suuri ja loistava korkealla maan yllä.
Sinun säteesi syleilevät maita, jotka Sinä kaikki olet luonut.
Kun Sinä lasket läntiselle taivaanrannalle,
maailma vajoaa pimeyteen, kuin olisi se kuollut.
Kaikki leijonat tulevat esille luolistaan,
kaikki käärmeet pistävät;
pimeys vallitsee,
maata verhoaa hiljaisuus.
Hän, joka on sen luonut, on laskeutunut levolle taivaanrannalla.
Mutta valoisaksi käy maailma, kun Sinä nouset näkyviin.
Kun Sinä säteilet päivisin kuin Aton, niin pimeys kaikkoaa.
Kaikki karja käy riemuiten laitumella,
kaikki puut ja taimet kukoistavat,
linnut leijailevat ulos pesistään
kohottaen siipensä Sinua palvelemaan.
Kaikki karitsat hyppivät kuin tanssien,
kaikki siivekkäät lentelevät.
Ne elävät, koska Sinun valosi loistaa niille.
Laivat purjehtivat myötä- ja vastavirtaan;
kaikki tiet ovat avoinna, kun Sinun sarastuksesi aika on tullut.
Virran kalat hypähtelevät Sinun edessäsi,
sillä veden syvyyksiinkin Sinun säteesi tunkeutuvat.
— — —
Kuinka moninaiset ovatkaan Sinun työsi!
Ne ovat kätketyt meiltä.
Oi Sinä ainoa jumala, jonka valtaa ei kellään muulla ole,
Sinä loit maailman mielesi mukaan, kun Sinä yksin olit olemassa:
ihmiset, kaikki eläimet, suuret ja pienet,
kaiken, mitä maan päällä on
ja jalkojensa varassa liikkuu,
kaiken, mitä korkeudessa on
ja siipiensä kannattamana lentää,
Syyrian ja Nubian maat
ja Egyptin maan.
Sinä asetat kunkin hänen paikallensa
ja annat hänelle, mitä hän tarvitsee.
Kullakin on, mikä hänen omaansa on,
ja hänen päivänsä ovat luetut.
Kansat puhuvat moninaisia kieliä,
ja heidän muotonsa ja värinsä ovat erilaiset,
sillä Sinä erotat ihmiset toisistansa.
Sinä loit Niilin manalaan[52]
ja ohjaat sitä Sinun mielesi mukaan,
että se tuottaa elämää ihmisille.
Sinä olet luonut Niilin taivaaseenkin,
että se ihmisten päälle lankeaisi
ja tekisi joet vuorille, vuolaat kuin suuri meri,
ja kastelisi heidän peltojansa heidän kaupunkiensa välillä.
Kuinka viisaasti oletkaan kaiken järjestänyt, oi ikuisuuden Herra!
Me voimme kuvitella, että tätä uskonharrasta laulua oli tapana harpun
säestyksellä laulaa Atonin temppelissä auringon noustessa ja laskiessa.
Jos vertaa tätä ylistyslaulua vanhempiin egyptiläisten hymneihin
Osirikselle ja muille jumalille, käy ero huimaavaksi. Nämä laulut ovat
miltei yksinomaan yksitoikkoisia luetteloita jumalan lukemattomista
nimistä ja lisänimistä ja hänen monista pyhätöistään, kaikki
sekoitettuna täyteen jumalaistarullista abrakadabraa.[53]
Verrattomasti paljon korkeammalla ovat sen sijaan auringonjumalan Ran
vanhat hymnit, jotka osaksi ovat peräisin vanhan valtakunnan ajalta.
Niihin Atonin hymni aivan ilmeisesti osittain pohjautuu, noihin
ikivanhoihin kuvauksiin, miten kaikki elävät olennot riemuitsevat
auringon noustessa, ennen kaikkea — egyptiläisten käsityksen mukaan
— auringonjumalan pyhät eläimet, babiaanit, jotka ojennetuin käsin
tervehtivät nousevaa taivaankappaletta.[54] Näiden hurskasten ja
viisaiden eläinten lavoin ihmisenkin tulee käyttäytyä ja sanoa
nousevalle auringolle: »Me palvomme sinua, oi Ra, sinun noustessasi
ja sinun laskeutuessasi. Sinä nouset ja säteilet jumalain kuninkaaksi
kruunattuna. Sinä olet taivaan ja maan herra. Sinä loit Niilin, sinä
teit veden ja annoit elämän sille, mitä siinä on, sinä rakensit vuoret
ja sait ihmiset ja karjalaumat syntymään.»
Toisessa hymnissä Rata verrataan kauniiseen nuorukaiseen. »Kun hän
nousee, ihmiset saavat uutta elämää ja jumalat tervehtivät häntä
riemuiten. Häntä babiaanit palvovat, ja kaikki villit eläimet
häntä ylistävät. Ja jumalaa rukoillaan sanoen: »Ne, jotka ovat
Sinun venheessäsi[55], riemuitsevat Sinusta, ja Sinun laivamiehesi
iloitsevat. Ja sydämesi, oi Sinä jumalain herra, iloitsee niistä, jotka
olet luonut, sillä he osoittavat Sinulle kunnioitustansa. Taivaan
jumalatar loistaa sinenä Sinun vierelläsi ja taivaanjoen jumala tanssii
Sinun edessäsi säteillänsä. Kuule minuakin, että minä saisin nähdä
Sinun kauneutesi!»
Ja kun Amon egyptiläisten uskonnossa sulautui yhteen auringonjumalan
kanssa ja tuli Amon-Raksi, häntä ylistettiin hymnissä siksi,
»joka tuo yrtit karjan syötäväksi
ja hedelmiäkantavat puut ihmisille,
joka antaa joen kaloille ravinnon
ja taivaan linnuille ruoan,
joka antaa munassa olevalle kananpojalle elämän
ja pitää elossa madon toukat,
joka antaa hiirille, mitä ne loukoissansa tarvitsevat,
ja elättää puitten linnut.»
Mutta huolimatta tällaisista yhtäläisyyksistä Ralle omistettujen
hymnien ja Atonin hymnin kesken, niiden välillä on kuitenkin suuri
juopa. Sillä Rankin hymneissä mytologiset viittailut sekaantuvat
tavantakaa itsensä jumalan ylistykseen. Atonin hymni sitävastoin on
täysin vapaa kaikesta mytologisesta painolastista. Siinä on raikasta
luonnoniloa, ja ennen kaikkea hymnin sepittäjä on toteuttanut
jumalykseyden käsitteen, kun sitävastoin Ralla on muita jumalia
alaisinansa ja rinnallansa.
Lähempää sukua Atonin hymni on psalttarille. Vertailu osoittaakin monta
osittain vallan täydellistä yhtäläisyyttä Daavidin 104:nnen psalmin
kanssa.
Joka voi korkeinta olentoa kuvailla niin hurmioitunein sanoin kuin
Atonin hymneissä, hän on varmasti luonnostaan jumalarmoitettu
profeetta. Mutta mistä tämä ihmeellinen näkemys on hänessä
herännyt aikana, jolloin ihmiskunta oli vajonnut taikauskon ja
epäjumalanpalveluksen pimeyteen? Tämä kysymys vie meidät alalle,
missä ymmärryksemme lakkaa vastausta antamasta ja mystillinen,
tutkimattomissa oleva alkaa. Sillä Ekhnatonilla, kuten kaikilla
profeettaluonteilla, oli yksinomaisena opastajanansa hänen omat
sisäiset elämyksensä. »Oi Herra, kuinka monet ovatkaan sinun työsi!»
nuori auringonpalvoja tavantakaa huudahtaa. Ja niinkuin heprealainen
psalmista lauloi: »Herra on minun paimeneni; ei minulta mitään puutu»,
niin Ekhnatonkin huudahti sydämensä kyllyydestä: »Sille, jonka
sydämessä Sinä olet, ei köyhyyttä ole olemassa.»
Ekhnaton hankki oppilaitakin uudelle uskonnollensa. Amarnan haudoissa
on useita piirtokirjoituksia, jotka kertovat, miten kuningas keskusteli
ystäväinsä kanssa uskonnollisista asioista. »Jo varhain aamulla hän
opetti minua», monet hänen ylimyksistänsä sanovat. Ympäristöänsä
valitessaan tämä vallankumouksellinen luonne osoittautui hyvin
ennakkoluulottomaksi. Hän ei suuria välittänyt aristokraattisista
perintätavoista, vaan valitsi monet ystävistänsä talonpoikain joukosta.
Ekhnatonista sanottiin, että hän »teki vähäpätöiset ruhtinaiksi».
Hänelle oli tärkeintä, että he tunsivat kiinnostusta »oppiin», kuten
uutta aurinkouskontoa nimitetään El Amarnan hautakirjoituksissa.
Ekhnaton osoitti huomiota erityisesti niille virkamiehille, jotka
olivat »noudattaneet oppia».
Alkaa kumminkin hiukan arveluttaa, mikä oikeastaan oli syvin syy
asianomaisten kääntymykseen, kun tarkemmin tutkiskelee hautojen
seinäin kuvia ja näkee siellä usein haudan omistajan kuvatuksi
seisomassa Ekhnatonin edessä vastaanottamassa runsaita lahjoja:
kultaisia kaulaketjuja, sormuksia ja muita kultakoristeita. Haudassa,
jossa uuden opin kannattaja lepää, saamme lukea: »Herrani on antanut
minulle korkeita kunniapaikkoja, koska olen seurannut hänen oppiansa
elämässäni, ja minä kuulen hänen sanojansa alati.» Proselyytit[56]
eivät väsy vakuuttamasta, kuinka vilpitön heidän uskonsa on, kuinka he
ovat »totuuden täyttämiä ja vihaavat valhetta.»
* * * * *
Sama kuningas, joka tahtoi toimia _uskonnollisena_ reformaattorina,
halusi vapauttaa myöskin _taiteen_ niistä kahleista, joihin ikivanha
tapa ja traditio sen oli sitonut.
Virallinen egyptiläinen taide oli jäykässä liikkumattomuudessaan
aina alkuperänsä leimaamaa. Se oli nimittäin alusta alkaen hauta-
ja temppelitaidetta: siitä sen juhlallisen yksitoikkoinen muoto.
Taiteilijan tehtävänä oli ensi sijassa koristaa vainajan lepopaikka
kuvilla, joiden tarkoituksena oli luoda uusi maailma hänen ympärilleen.
Mutta mitä apua oli kaikista noista kuvista, kun manallemenneet eivät
saaneet levätä rauhassa julkeilta haudanhäpäisijöiltä! Niitä vastaan ei
näyttänyt olevan mitään turvaa. Heidän väkivallantekonsa oli varmaan
lähinnä syynä siihen, että heräsi ajatus varustaa vainajan ruumis
sijaisella. Hautoihin ja kuolintemppeleihin asetettiin siis yksi
tai useampia vainajan kuvapatsaita, joille papit maagillisin menoin
juhlallisesti antoivat elämän ja muuttivat ne sielun pakopaikoiksi.
Siten egyptiläinen veistotaide ei alkujaan ole syntynyt esteettisestä
luomisilosta, vaan uskonnollisista vaikuttimista.
Ankarain sääntöjen sitoman virallisen taiteen rinnalla oli kumminkin
vapaampia taidesuuntia, jotka ovat sukua sille taiteelle, joka vanhan
valtakunnan aikana loi sellaisia erinomaisen todellisuustuntuisia
kuvapatsaita kuin »Kylävouti» ja »Kirjuri». Mutta näitä vapaampia
taidesuuntia ei pidetty hienoudessa lainkaan viralliseen taiteeseen
verrattavina, ennenkuin kuningas Ekhnaton otti ne kuninkaalliseen
suojaansa.
El Amarnassa on äskettäin kaivettu esille kuningas Ekhnatonin
palatsin jätteitä, ja muinaisen »Taivaanrantakaupungin» edustalta on
löytynyt kuninkaallisen huvilinnan rauniot sekä keinotekoisin järvin
varustettuja puistoja, missä lootuksen ja liljojen juuret kertovat,
kuinka ihanan kauniita ne kerran ovat olleet. Itse palatsista on
löytynyt lattiapäällystää, jossa on hyvin kiintoisia maalauksia.
Japanilaisia mestareita muistuttavalla varmuudella taiteilija tuo
ilmi pikku vasikan leikkisät ruumiinliikkeet, kun se virmana hyppelee
punakukkaisella nurmella, lintujen siivenräpytyksen, kun ne kohoavat
lentoon, ja niiden lepatuksen laskeutuessa. Kasvitkin vaikuttavat siinä
eläviltä, ja kukat taivuttavat vanojansa sillä ihmeellisellä sulolla,
joka on elämälle ominaista.
Näin uuden faaraon henki on ulottanut vallankumouksellisen
vaikutuksensa myöskin taiteeseen, vapauttanut sen tradition
ehkäisevistä kahleista ja antanut sille ilmaa siipien alle. Sama
elävä, todellisuustuntuinen taidesuunta kohtaa meitä El Amarnan hovi-
ja virkamiesten haudoissa. Kaikki kuvat on täällä omistettu uuden
auringonjumalan ja kuninkaallisen perheen ylistykselle. Mutta se
tapahtuu kokonaan uudella tavalla. Ennen oli tapana kuvata kuningas
puolijumalaksi, uhraamassa jumalille tai tuhoamassa vihollisiansa tai
järkähtämättömän arvokkaana istumassa valtaistuimellaan. Näyttää,
kuin hymyily ei koskaan olisi väreillyt kuninkaallisilla huulilla,
joiden ainoa tehtävä oli käskyjen jakeleminen. Tällä ei kumminkaan
ole tahdottu sanoa, ettei tyyliä olisi myöskin egyptiläisten
jättiläispatsaiden järkkymättömässä levossa ja niiden ryhdin ankarassa
yksinkertaisuudessa. Siten ne on nimittäin viritetty sopusointuun
niiden levollisten ja ylevien piirteiden kanssa, jotka ovat ominaisia
niille rakennuksille, joiden yhteyteen ne kuuluvat. Perinnäisillä
egyptiläisillä taideteoksilla on oma erityinen tunnelma-arvonsa.
Mutta El Amarna-taide on meitä nykyajan ihmisiä suunnattoman paljon
lähempänä, sillä siinä korostetaan faaraon puhtaasti inhimillisiä
puolia. Kun hänet kuvataan vaunuissansa seisoen ohjaamassa tulisia
varsojansa, pääsevät hänen vaimonsa ja pikku tyttärensä mukaan
vaunuihin. Pikkuinen on saanut tehtäväkseen pidellä isän nuolikoteloa,
ja kuningatar ei anna näyn julkisuuden peloittaa itseänsä ilmaisemasta
ihastustansa suudelmassa.
Ekhnatonilla on aina vaimonsa ja lapsensa ympärillänsä, ja kernaasti
hän suo meille silmäyksen onnelliseen kotielämäänsä. Huoneessa,
jonka kattoa kannattavat sirot papyrusmuotoiset pilarit, kuningas ja
kuningatar istuvat leikkien pikku tyttöjensä kanssa. Ekhnaton pitää
itse vanhinta prinsessaa käsivarsillaan ja suutelee häntä. Toinen pikku
tyttö istuu jokeltaen äidin polvella nuorimman leikkiessä kuningattaren
kruunusta riippuvilla koristuksilla. Ei koskaan ennen eikä jälkeenpäin
ole uskallettu näin kohottaa sitä huntua, joka kunnioittavasti on
vedetty faaraon yksityiselämää verhoamaan.
Toinen El Amarnan hautakuva esittää meille kuninkaan ja kuningattaren
ruokailemassa. Kuningas syö paistettua kyyhkystä, joka hänellä
on kädessään, ja kuningatar juo herkullisen muotoisesta kupista.
Valitettavasti maalaus on niin rikkoutunut, ettemme voi erottaa siitä
muita yksityisseikkoja.
Kolmannessa kuvassa näemme kuninkaan ja kuningattaren juomassa
kauniista kulta-astioista pikku prinsessojen innolla käyttäessä
hyväkseen kukin koristetulla pöydällä olevaa hedelmälautasta. Yksi
heistä seisoo äidin jakkaralla ja pitää häntä kädestä pistäessään
luumua suuhunsa. Taikka me näemme kuningattaren ojentavan puolisonsa
haisteltavaksi tuoksuvaa kukkaisvihkoa, niin, saammepa nähdä hänet
istumassa miehensä kuninkaallisella polvella ja hellästi painautuvan
häntä vastaan. Toisessa kuvassa taasen pikku lapset ovat asettuneet
tyynylle äidin jalkojen juureen ja hyväilevät toisiaan kaikessa ikänsä
viattomuudessa. Pieni herttainen pystykuva esittää kuningasta, joka
istuu keinutellen polvellansa pikku tyttöstänsä ja suudellen häntä.
Yksin niin juhlallisessa tilaisuudessa, missä kuningas
valtionarvomerkit kädessään kulkee kullatussa loistokantotuolissa
ottamaan vastaan Syyriasta, Aithiopiasta ja muista alusmaista tulevia
veroja, arvokkuus sallii sellaisen välittömyyden piirteen, että
kuningatar ihastuttavan suloisesti kietoo kätensä hänen vyötäisilleen
kaiken maailman nähden. Ja kun he sitten ovat asettuneet paikoilleen
kaksoisvaltaistuimelle, kuningattaren oikea käsivarsi on jälleen
kiertyneenä puolison vyötäisten ympärille vasemman käden pitäessä hänen
kädestänsä. Pikku prinsessat ovat valtaistuimen ympärillä. Eräs heistä
pitää käsissään nuorta gasellia ja toinen pikku prinsessa hyväilee sen
päätä.
Sellaisissa virallisissa kuvissakaan, jotka esittävät kuningasta
palatsissansa jakamassa virkamiehillensä suosionosoituksina
kallisarvoisia kaulavitjoja, taiteilija ei voi pidättyä siitä luontevan
ilon suomasta virkistyksestä, jota edustavat pikku prinsessat, jotka
niin somasti ilmaisevat lapsellista ihastustansa, ja palvelijat, jotka
hyppelevät ilon huumassa.
Rakkaus kotielämää ja auringonpalvelusta kohtaan loistaa esiin
kaikkialta uuden taiteen luomista ja se antaa sille samalla kertaa
hartaan ja hienostuneen leiman.
Tämän uuden taidesuunnan _realistinen_ piirre ilmenee myöskin
kuninkaan kuvaamisessa. Taiteilijat esittävät hänen kuvansa juuri
sellaisena, jollaisena he hänet näkevät, ilman ihannoimista, mikä
aikaisemmin kuului hyvään sävyyn. Koskaan Egyptin kuningasta ei ole
kuvattu niin arkailemattoman muotokuvamaisesti. Näyttääpä välistä
siltä, kuin olisi tahallaan liioiteltu piirrettäessä hänen kapeaa,
kurotettua kaulaansa, pitkää leukaa ja hintelän degeneroitunutta
hahmoansa ohuine pohkeineen, mutta sitä täyteläisempine reisineen. Ja
faarao itse hyväksyi tämän arkailemattoman suorasukaisen tavan, millä
käsiteltiin kuninkuutta, tavan, joka ennen Ekhnatonin aikaa oli ollut
luvallista vain »tavallisiin ihmisiin» nähden. Tässä on tapahtunut
taiteessa samanlainen demokraattinen kumous kuin sosiaalisellakin
alalla. Ei enää ihannoituna, persoonattomana puolijumalana, vaan
ihmisenä »auringonjumalan poika» esiintyy siinä meille. Me näemme hänet
edessämme yksilönä, kuin muotokuvassa. Uusi taidesuunta on syntynyt
uuden uskonnonperustajan vaikutuksesta.
* * * * *
Ekhnatonin voimakkaat aatteelliset harrastukset eivät kuitenkaan olleet
yksinomaan onneksi enemmän hänelle itselleen kuin hänen kansalleenkaan.
Kenen on hallittava maata ja valtakuntaa levottomina aikoina — ja
sitähän ovat enemmän tai vähemmän kaikki ajat tässä tulivuorimaailmassa
— hän tarvitsee sitkeää, ulospäinsuuntautuvaa voimaa, paljon
suurempaa, kuin mitä oli tässä kuolevan kuningassuvun hienostuneessa
vesassa. Ekhnatonin harrastukset olivat, joskaan eivät kokonaan, niin
kuitenkin suurimmaksi osaksi suuntautuneet sisäänpäin, uskonnollisiin
ja esteettisiin arvoihin. Missä määrin hänen uudistusintoonsa
liittyi politiikkaa, on, kuten edellä on viitattu, mahdotonta mennä
varmasti sanomaan. Varmaa on vain, että hän todellisella kiihkolla
vainosi vanhoja paikallisjumalia, kuten Osirista ja Hathoria, mutta
ennen kaikkea Antonia. Hänen nimensä ja kuvansa Ekhnaton koetti
kaikkialta hävittää temppelimuureista, pystykuvista ja muista pikku
esineistä, joihin se oli piirretty. Vieläpä vainajain lepokammioihin
Ekhnatonin miehet tunkeutuivat kuninkaan käskystä kostamaan vihatulle
Antonille. Syvälle Nubiaan ulottui jumalan temppelipiirtokirjoitusten
vainoaminen. Mutta tällä tavoin Ekhnaton oli saanut Amonin mahtavan
papiston verivihollisekseen. Ja kun tämän lisäksi voimakkaat
ulkonaiset viholliset hyökkäsivät Egyptin alusmaiden kimppuun, niin
»kerettiläiskuninkaan» uudistuspyrkimykset olivat tuomitut juoksemaan
hiekkaan.
Sillä uskonnollisissa ja esteettisissä harrastuksissaan Ekhnaton löi
laimin ulkopoliittiset tehtävänsä. Tämä oli sitäkin vaarallisempaa,
kun Vähässä-Aasiassa oli syntynyt voimakas valtakunta, _heettiläisten_
perustama, merkillisen kansan, joka on yksi maailmanhistorian suuria
kansatieteellisiä kysymysmerkkejä. Seemiläisiä he eivät olleet, eivät
myöskään indoeurooppalaisia, vaan luultavasti sekakansaa, jonka
kieli näyttää olleen indoeurooppalaista. Vasta aivan viime aikoina
on kyetty tulkitsemaan tätä kieltä — kuitenkin vain pääpiirteissään
—, mikä onnistui lukuisissa savitauluissa olevain piirtokirjoitusten
avulla, joita vuosina 1906—1907 kaivettiin esiin heettiläisten
muinaisesta pääkaupungista, nykyisestä Vähän-Aasian sydämestä,
vaikeapääsyisessä vuoristossa sijaitsevasta Bogasköistä ja muista
muinoisista heettiläisten kaupungeista. Bogasköissä tavattiin muun
muassa heettiläisten valtionarkisto, ja onneksi asiakirjat oli
kirjoitettu babylonialaisella nuolenpääkirjoituksella. Muutoin ei vielä
tänä päivänäkään tiedettäisi, mitä ne sisältävät, koska heettiläisten
omat kirjoitusmerkit, jonkinlaiset hieroglyfit, kaikista selityksistä
huolimatta yhäkin ovat selvittämättä ja siis tekevät mahdottomaksi
sen rikkaan ainehiston käyttämisen, mikä koossa ollen voisi valaista
heettiläisten sivistyshistoriaa.
Yli puolen vuosisadan ajan teräväpäiset tutkijat ovat vaivanneet
aivojansa näiden kirjoitusmerkkien selitysyrityksillä. Onnetonta on,
ettei ole löytynyt sentapaista avainta, mikä auttoi kielentutkijat
lukemaan hieroglyfi- ja nuolenpääkirjoitusta, nimittäin
rinnakkaistekstiä jollakin ennestään tunnetulla kielellä.
Heettiläiset olivat hyvin pelättyjä sodassa, varsinkin sen kauhean
hävityksen vuoksi, mitä heidän nopeasti kiitävät sotavaununsa
aikaansaivat. Jo 20:nnellä vuosisadalla e.Kr. he olivat levittäneet
pelkoa ja kauhua Babyloniaan. Nyt he uhkasivat myöskin Egyptin
suurvalta-asemaa. Se oli kauhistavin vihollinen, mitä Egyptillä koskaan
oli ollut, sillä heettiläiskansalla oli tuohon aikaan koko Aasian
vahvin sotavoima, ja heillä oli rautaisia aseita, kun egyptiläiset
sitävastoin vielä olivat pronssikauden asteella.[57] Egyptin kuninkaan
pohjoisessa Syyriassa olleista vasalleista heettiläiset ahdistivat
toista toisensa perästä. Ja heettiläisten vallatessa faaraon alusmaita
Syyrian pohjoisosissa, heprealaiset virtasivat erämaista Syyrian
eteläosaan.
Monet ahdistetuista alaruhtinaista pysyivät mahdollisimman kauan
uskollisina faaraolle, mutta Ekhnatonin rauhanrakkauden tuntien useat
käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja luopuivat. Senluontoiseen väkeen ei
vaikuttanut kunnioitusta herättävästi jumala, joka oli lempeä ja hyvä
kaikkia ihmisiä kohtaan. He eivät tahtoneet tietää muusta jumalasta
kuin siitä, joka voi johtaa heitä taistelussa ja voittaa toisten
heimojen jumalat. Raivoava Baal, kauhistava Ishtar, kas ne olivat
heidän mieleisiänsä jumalia. Kuinka he halveksivatkaan sitä jumalaa,
jota Ekhnaton sanoi »Ainoaksi»!
Ne syyrialaiset kaupunkiruhtinaat, jotka pysyivät faaraolle
uskollisina, tämä jätti avutta, jota he niin liikuttavin sanoin
anoivat. El Amarna-arkisto antaa puhuvia todistuksia heidän
epätoivostaan. Niinpä kirjoittaa faaraon vasalli, jolta vihollinen oli
riistänyt kaikki kaupungit kahta lukuunottamatta, joista toisessa hän
on piiritettynä: »Katso, niinkuin lintu, joka riippuu ansassa, niin
olen minä Gublassa. Ja talonpoikien pellot ovat niinkuin nainen, jolla
miestä ei ole — niin ovat ne hedelmättömiä ja autioita. Niinpä kuule,
herrani, palvelijasi sana ja lähetä minulle pian apua! Muuten minun
on luovutettava kaupunki ja poistuttava sieltä.» Lopuksi, sittenkuin
hän lukemattomia kertoja on rukoillut apua faaraolta, hänen täytyy
valittaa: »Minä olen kirjoittanut kuninkaalle, minun herralleni,
mutta hän ei ole tahtonut kuulla sanojani.» Mutta tulosta ei ollut
enemmän tästä valittelusta kuin siitä sanomastakaan, joka hänen pian
sen jälkeen täytyi lähettää faaraolle, että hänellä oli nyt vain yksi
kaupunki jäljellä. Pian oli senkin antauduttava.
Ja Jerusalemin ruhtinaalta kuuluu seuraava valitus: »Tietäköön
kuningas, että kaikki maat sortuvat ja että minua vastaan vallitsee
viha! Niinpä huolehtikoon kuningas maastansa! Gazri, Askalon ja
Lakis ovat antautuneet heprealaisille ja antaneet heille ruokaa,
öljyä ja kaikkea, mitä he tarvitsevat. Lähettäköön siis kuningas
sotajoukkoja taistelemaan niitä kansoja vastaan, jotka ovat menetelleet
häpeällisesti kuningasta, minun herraani vastaan!»
Sillä aikaa Egyptin pääkaupungissa temppelit kaikuivat ylistyslauluista
maailmanvaltakunnan uuden jumalan kunniaksi — mutta itse tätä
maailmanvaltaa ei enää ollut olemassa.
Kun verot jäivät tulematta Aasiasta, heikkeni faaraon taloudellinen
asema sekä ulospäin että omassa maassa. Kun hän ei enää voinut
tuhlailla armonosoituksia kannattajilleen, laimeni näiden into. Sen
sijaan hänen valtakunnansisäiset vihollisensa tunsivat asemansa
sitäkin varmemmaksi. Faaraolla ei ollut nyt yksinomaan Theban papisto
vastassaan, vaan kun hän antoi käskyn, että kaikkien muidenkin jumalain
nimet piti hävitettämän kuten Amonin, piti melkein koko Egyptin kansa
kuningasta »kerettiläisenä». Jokaisella maankolkallahan oli oma
jumalansa, jolle kansa oli tottunut uhraamaan ja rukouksensa kantamaan.
Mutta tämä Aton, jota faarao oli käskenyt kansan palvella, oli
jossakin äärettömän kaukana. »Hän ei istunut heidän kanssansa lieden
ääressä padassa kiehuvaa ruokaa vartioimassa; hän ei soittanut huilun
suloisia säveleitä rannan kaislikossa, hän ei tuonut kauniita lahjoja
äskensyntyneille lapsille», käyttääksemme erään Ekhnatonin aikaisen
kuvauksen sanoja.
Laajat kansankerrokset eivät _uskaltaneetkaan_ erota vanhoista
jumalistaan, varsinkaan ei Osiriksesta, joka oli auttaja ja suojelija
kuolemanvaltakunnan synkässä maailmassa. Hänessä he riippuivat
hartaasti kiinni, eikä mikään muu jumala voinut heidän silmissään
korvata häntä. Ekhnaton sai kokea, kuinka mahdotonta on yhdellä
iskulla muuttaa kokonaisen kansan tavat ja sen syvälle juurtunut usko.
Aton-opista ei koskaan tullut muuta kuin idealisti Ekhnatonin ja häntä
kannattavan pienen hovipiirin lempiaate. Egyptin kansan uskontoa siitä
ei koskaan tullut.
Pian ottivat vanhain jumalain mahtavat papit kansan johdon käsiinsä,
ja heihin liittyi myöskin sotajoukko, joka harmikseen näki, miten
sotakunnia oli taantumassa. Kaikki nämä yhteiskuntaluokat yhtyivät
toivomukseen saada valtaistuimelta kukistetuksi kuningaspalatsin
vihattu uneksija. Ekhnatonin onnistui tosin pitää puolensa heitä
vastaan, mutta hänen viimeinen aikansa oli huolta täynnä. Hän kuoli
noin 1360 e.Kr. seitsemäntoista vuotta hallittuaan.
Palavana kumoajana ja rohkeana uudistajana Ekhnatonin kiintoisa hahmo
kohtaa meitä traditiolle uskollisten, persoonallisesti värittömien
faaraoiden pitkästä rivistä ja esittää ajatuksia, jotka kohoavat hänen
aikalaistensa näköpiiriä hyvin paljon korkeammalle. Vasta heprealaisten
keskuudessa, seitsemän tai kahdeksan vuosisataa myöhemmin, eivät
sellaiset miehet enää ole yksinäisiä ilmiöitä. Ekhnaton on
maailmanhistorian ensimmäinen idealisti ja ensimmäinen persoonallisuus.
Mutta tämän henkilön muiston hänen vihollisensa koettivat tyystin
hävittää Egyptin historiasta. Tuskin tämä rohkea uudistaja oli
poistunut ajasta, kun jo vanhan jumalaisuskon kannattajat papit
etunenässä alkoivat rynnäkön hänen työtänsä vastaan ja pakottivat
hänen vävynsä ja toisen seuraajansa, Tutankhamonin, jättämään
»kerettiläiskuninkaan» kaupungin autioksi.
Vuonna 1907 tavattiin syrjäisessä kalliononkalossa Kuningasten
laaksossa muumio, joka oli niin kosteuden turmelema, että ainoastaan
luuranko oli jäljellä. Koska sieltä löytyi myöskin osa kuningatar
Tejen hautavarustuksia, luultiin aluksi, että oli löydetty hänen
jätteensä; mutta nykyisin kallistuvat useimmat asiantuntijat
enemmän siihen mielipiteeseen, että se on Ekhnatonin muumio, jonka
Tutankhamon on sinne vienyt turvaan, kun hänen itsensä täytyi jättää
»Taivaanrantakaupunki».
Kirjallisuutta:
Arthur Weigall, Farao Achnaton, den förste individen i historien
(ruotsinnos englannin kielestä).
H. Schäfer, Religion und Kunst von El Amarna.
Eduard Meyer, Reich und Kultur der Chetiter.