Thotmes II:n kuoleman jälkeen Hatshepsut oli mennyt uudelleen naimisiin
erään toisen Thotmeen kanssa, joka oli joko Thotmes I:n tai Thotmes
II:n jonkun toisen naisen kuin Hatshepsutin kanssa saama poika. Tämä
Thotmes III, joka Hatshepsutin kuoltua tuli hänen seuraajakseen, oli
siis kerran ollut naimisissa joko sisarpuolensa tai tätinsä kanssa —
viimeksi mainittu otaksuma näyttää muuten todennäköisimmältä.
Thotmes III on loistavin ilmestys kaikista Egyptin kuninkaista.
Seitsemällätoista Syyriaan ja useilla Nubiaan tekemillänsä sotaretkillä
tämä »Egyptin Napoleon» palautti valtakuntansa suurvaltamahdin
pohjoisessa aina Eufratin seuduille ja neljänteen kataraktiin asti
etelässä. Viimeisen sotaretkensä aikana hän todennäköisesti oli yli
seitsenkymmenvuotias.
Ensimmäisen kataraktin luona on kallio, johon Thotmes on kaiverruttanut
kertomuksen siitä, mihin hän ryhtyi sanoman saapuessa Nubian villien
kansojen alkamasta kapinasta. Hän sanoo siinä itse: »Kun faarao kuuli
tämän, hän oli kuin raivostunut pantteri ja sanoi: 'Minä vannon kautta
Ran [Auringonjumala], joka rakastaa minua, ja isäni Antonin nimessä,
jumalain kuninkaan, joka on molempain maiden, Ylä- ja Ala-Egyptin
hallitsija, että ainoatakaan miehensukuista en kapinallisten joukosta
ole eloon jättävä.' Sitten Hänen Majesteettinsa lähetti paljon
sotaväkeä Nubiaan. Ja kuninkaan soturit tulivat kurjien kapinantekijäin
maahan ja voittivat perin pohjin villin kansan; ja kuninkaansa käskyä
seuraten he eivät jättäneet eloon ainoatakaan miespuolista paitsi yhtä
maan viheliäisen ruhtinaan poikaa, joka otettiin vangiksi ja vietiin
muutamain palvelijainsa keralla kuninkaan eteen.»
Toisen merkittävän piirtokirjoituksen Thotmes piirrätti Eufratin
rannalle merkiksi siitä, että Egyptin muinaiset rajat nyt oli
palautettu. Tämä muistomerkki oli saman kiven vieressä, johon Thotmes I
oli hakkauttanut kertomuksen _omista_ urotöistään.
Näillä seuduin faarao työnsä hyvin suoritettuaan huvitteli
norsunmetsästyksellä. Noihin aikoihin oli nimittäin vielä Syyriassa
noita eläimiä suuret laumat. Thotmes kaatoi kokonaista 120 kappaletta
noita uhkeita otuksia. Mutta kerran faarao oli menettää henkensä. Muuan
norsu hyökkäsi raivostuneena häntä kohti, ja hän olisi ehdottomasti
ollut kuoleman oma, jollei hänen paras ystävänsä sotapäällikköjen
joukosta olisi rientänyt herransa avuksi ja miekallansa katkaissut
elefantin kärsää.
Merellä Thotmes ulotti valtansa yli koko itäisen Välimeren aina Aigeian
meren saariin saakka, ja Kyproksen kuninkaasta tuli hänen vasallinsa.
Oikeata merikansaa egyptiläisistä ei kumminkaan koskaan tullut.
Sellaiselta kehitykseltä puuttuivat molemmat välttämättömimmät
edellytykset: laivanrakennusaineet ja merimiehet. Kömpelöitä
Niilinveneitä voitiin korkeintaan käyttää pitkin rannikoita
kuljettaessa, mutta avomerellä ne eivät kelvanneet. Ja kelvottomia
merimiehiä teki egyptiläisistä rohkeuden puute. Tämä ominaisuus ei
esiintynyt yksin koko heidän vähemmän sotaisessa luonteenlaadussaan,
vaan myöskin heidän erityisessä kauhussaan lähteä merelle, »suurelle
vihreälle», jonka synkissä syvyyksissä saatanallinen maailmankäärme
vaani. Tämä selittää sen, että egyptiläiset jättivät melkein
kaiken meriliikenteen maansa kanssa vieraille aluksille, varsinkin
foinikialaisille.
Kaukaisistakin maista virtasi nyt erikoisia tuotteita Egyptiin:
kultahiekkasäkkejä, kultasormuksia ja jaloja kiviä, norsunluuta ja
ebenholtsia, suitsuketta, kallisarvoisia foinikialaisia kankaita ja
tulisia hevosia kuninkaan talliin. Myöskin neekeriorjia ja syyrialaisia
sotavankeja vietiin Egyptiin laumoittain faaraon orjuuteen. Nämä
eriskummallista kieltä puhuvat ja merkillisesti esiintyvät mies-parat
joutuivat kansan pilan esineiksi, ja taiteilijat kuvasivat mielellään
noita omituisia tyyppejä seinämaalauksiin, joilla kuninkaan virkamiehet
koristuttivat hautakammioitansa. — Niin Egyptin maailmaahallitseva
asema oli vihdoinkin vahvistettu. Etelän neekerit ja pohjan aasialaiset
olivat faaraon astinlautana, ja pitkissä piirtokirjoituksissa,
voitonriemuisissa kuvissa ja hymneissä ylistettiin hänen voittojansa.
Kun Thotmes III vietti hallitsijana-olonsa kolmikymmenvuotisjuhlaa,
hän pystytti sen muistoksi obeliskin. Sitten toistui tämä juhla joka
kolmas tai neljäs vuosi» ja joka kerta pystytettiin uusi obeliski.
Tällaisia muistomerkkejä syntyi koko joukko, koska hänen hallituksensa
kesti enemmän kuin puoli vuosisataa. Neljä näistä obeliskeista
on vielä tallella, mutta mikään niistä ei ole alkuperäisellä
paikallansa. Ne ovat hajautuneet kaikkiin ilmansuuntiin. Yksi niistä
on Konstantinopolissa, jonne sen kuljetutti keisari Konstantinus;
yksi vietiin melkein samoihin aikoihin Roomaan ja koristaa nyt
Lateraanin edustalla olevaa paikkaa. Kaksi muuta vei keisari Augustus
Aleksandreiaan, missä arabialaiset myöhemmin antoivat niille uuden
nimen: »Kleopatran silmäneulat», vaikka niillä ei ollut mitään
yhteyttä kauniin ja vietteleväisen Egyptin kuningattaren kanssa.
Egyptin hallitsija Muhammed Ali lahjoitti toisen niistä Englannin
hallitukselle, ja se on nyt Thamesin rannalla, Lontoon kivihiilisavun
mustuttamana. Toinen niistä kulkeutui New Yorkiin. Niin nämä neljä
valtavaa kivipilaria julistavat nyt »maailmanvalloittaja» Thotmes III:n
kunniaa neljässä vanhan ja uuden maailman pääkaupungissa ja täyttävät
vielä vuosituhansien perästä faaraon toivomuksen, että »hänen nimensä
säilyisi iankaikkisesta iankaikkiseen.»
Vuonna 1447 e.Kr. Thotmes III sulki ainaiseksi silmänsä. Ei ole
epäilystäkään, että hän oli suurin faaraoista ja paljon enemmän
ansaitsee nimen Suuri kuin Ramses II, joka myöhemmässä perimätiedossa
on saanut osakseen myöskin Thotmes III:n uroteot.
Thotmes III:n persoonallisuus esiintyy meille selvempänä ja elävämpänä
kuin minkään muun muinaisen Egyptin kuninkaan, lukuunottamatta
Ekhnatonia. Hän esiintyy meille väsymättömän tarmokkaana
hallitsijana, viisaana poliitikkona ja historian ensimmäisenä
suurena sotapäällikkönä. Koskaan ennen eivät yhden miehen aivot
olleet ratkaisseet niin monien ihmisten kohtaloita, ei koskaan
ennen hallitsija niin mestarillisen järjestelmällisesti käyttänyt
hyväksensä sotilaallisia ja rauhallisia mahdollisuuksiansa. Se todistaa
samanlaista neroutta kuin Aleksanterin ja Napoleonin. Thotmes loi
ensimmäisen todellisen maailmanvaltakunnan. Sukupolvesta sukupolveen
hänen nimensä mainittiin kunnioituksella ja pelolla Aasian ja Afrikan
kansojen keskuudessa. Oli tapana vannoa valoja hänen nimeensä, ja
vielä vuosisatoja sen jälkeen kuin hänen valtakuntansa oli hajonnut
pirstaleiksi, tämä mahtava nimi kirjoitettiin tehoavana suojeluskeinona
taikakaluihin. Faaraolle omistetuissa hymneissä ylistettiin kuninkaan
sotaisia urotekoja. Niitä kuvatessaan kuningashymnit voivat kohota
todellakin suurpiirteisiin kuviin kuten mainittaessa faaraota
nimeltä »leijona, voittoisa, kun se tulee ja menee, kun se karjuu ja
kiljahtelee mahtavasti antilooppien vuoristoluoliin».
Kirjallisuutta:
Georg Steindorff, Die Blütezeit des Pharaonenreichs.
W. Max Müller, Die alten Ägypter als Krieger und Eroberer in Asien
(»Der alte Orient» 1903).