Kaikkein ensiksi 18:nnen hallitsijasuvun faaraot kohdistivat
ponnistuksensa Nubian takaisin valloittamiseen, jonka maan egyptiläiset
olivat menettäneet hyksojen aikana. Pian Egyptin eteläraja oli
toisen kataraktin kohdalla. Mutta nuori kunnianhimoinen Thotmes I ei
tyytynyt tähän. Taistelunhaluisena »kuin raivoisa pantteri» hän riensi
joukkojensa edessä kauemmas etelään. Ensimmäinen nuoli, jonka hän
ampui, lävisti vihollisten päällikön niskan, ja johtajan kaaduttua
oli maa kolmanteen kataraktiin saakka helposti kukistettu. Eräällä
kolmannen kataraktin saarella on vieläkin jätteitä linnoituksesta,
jonka Thotmes rakensi. Samalle saarelle hakattiin kallioon kirjoitus,
jossa kuninkaan urotekoja ylistetään värikkäin sanoin. Kerrotaan kuinka
hän »tunkeutui läpi kalliorotkojen, joita hänen diadeemi-otsaiset
esi-isänsä eivät koskaan olleet nähneet, ja kukisti kaiken vastarinnan,
niin että koko maailma nyt on tullut hänen jalkojensa astinlaudaksi.»
Vielä merkityksellisempi oli Thotmes I:n sotaretki pohjoiseen Syyriaan.
Sinne ei aikaisemmin ainoakaan egyptiläinen sotajoukko ollut päässyt
tunkeutumaan. Mutta nyt suotiin faaraon »pestä sydämensä barbaarien
maassa». Vastarintaa kohtaamatta hän tunkeutui sitten aina Eufratin
yläjuoksun varsille. Täällä hän sai suuren voiton ja hakkautti joen
itäiselle rannalle kiveen kertomuksen tästä todistamaan silloiselle ja
tuleville sukupolville.
Kaikesta uudesta, mitä egyptiläiset saivat nähdä tässä maailman osassa,
oli Eufrat ihmeellisin. Siihen saakka he eivät koskaan olleet nähneet
muuta suurta jokea kuin Niilin. Nyt he olivat tulleet toisen valtavan
vesijakson varsille, ja vesi virtasi täällä päinvastaiseen suuntaan,
niin että voi jättäytyä virran vietäväksi pohjoisesta etelään sen
sijaan, että vesi virtasi Niilissä etelästä pohjoiseen. Kotiinpalaavat
soturit eivät voineet koskaan kyllin kertoa tästä eriskummallisesta
joesta, ja »takaperoinen vesi» tuli suorastaan Eufratin egyptiläiseksi
nimeksi.
Nuori Thotmes voi kotiinpalattuaan kehua, että hänen valtakuntansa
ulottui etelässä kolmanteen kataraktiin ja pohjoisessa aina Eufratiin.
Itse asiassa hänen herruutensa Syyriassa oli vain tilapäistä laatua.
Ruhtinaat ja kaupungit olivat kylläkin tunnustaneet faaraon, kun hän
saapui hyvin järjestetyn egyptiläisen joukon etunenässä; mutta tuskin
hänen joukkonsa olivat jättäneet maan, kun vasallit jo lakkasivat
lähettämästä veroa Thebaan ja sen sijaan varustautuivat vastarinnan
tekoon.
Noin vuonna 1500 ennen meidän ajanlaskuamme Thotmes I päätti päivänsä.
Hän ei ollut aikaisempien faaraoitten Lapaan rakennuttanut itsellensä
hautapyramidia. Kaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta julkeat
haudanryöstäjät olivat häirinneet vainajien rauhaa noissa valtavissa
mausoleumeissa. Muuan keskimmäisen valtakunnan kuningas oli siihen
Abydoksen hautausmaan osaan, missä hänen isänsä hauta oli, piirrättänyt
kahteen pilariin kiellon astumasta hauta-alueelle. Mutta sellaiset
kiellot eivät riittäneet. Siinä uhattiin kyllä, että kenet näiden
rajapilareitten toisella puolen tavattaisiin, häneen poltettaisiin
merkki tulisella raudalla. Ja yhtä vähän apua oli uhkauksista,
jotka loistivat hautojen seiniltä asiaankuulumattoman silmiin hänen
yrittäessään tunkeutua kuoleman asunnoihin; hän sai lukea: »Minä olen
vangitseva hänet niinkuin kesyttömän linnun; suuri Jumala on hänet
hänen pahasta työstänsä tuomitseva.»
Turvatakseen itsensä haudanhäpäisijöiltä Thotmes valitsi itsellensä
kalliohaudan Niilin vasemmalta rannalta Thebaa vastapäätä villistä,
luoksepääsemättömästä Libyan vuoristoseudusta. Se on tunnettu
»Kuningasten laakson» nimellä, ja tähän nimeen sisältyy kuoleman
majesteettia ja suuren yksinäisyyden romantiikkaa. Sinne johtavat vain
muutamat ahtaat vuorisolat, ja ne kaikki suljettiin vartiostoilla,
joiden majoista raunioita vieläkin on jäljellä. Täällä piti toki
vainajan saada olla rauhassa.
Thotmes I:n esimerkkiä faaraot seurasivat sitten neljän vuosisadan
aikana. Täten luovuttiin myöskin yleisestä tavasta yhdistää hauta
ja temppeli. Egyptiläinen temppeli oli nimittäin saanut alkunsa
hautakammiosta, jonne vainajan omaiset toivat hänelle uhrilahjoina
ruokaa ja juomaa. Thotmes I rakennutti kuolintemppelinsä kauas
haudasta, aivan niinkuin myöhempänä aikana on erotettu toisistaan
alkujaan yhteenkuuluneet kirkko ja »kirkkomaa». Lähempänä jokea
olevissa kallionseinämissä 18:nnen hallitsijasuvun mahtimiehet saivat
viimeisen leposijansa. Haudat on sinne hakattu kallioihin pitkiin
riveihin niin lähelle toisiansa, että mustat suuaukot piirtyvät
keltaista kalkki kiviseinää vasten kuin kennot mehiläispesässä. Mitä
ne mahtavat miehet, jotka tänne haudattiin, kerran eläessään ovat
suorittaneet, sen voimme lukea seinillä olevista kuvista, joiden
eloisuus ja väriloisto ovat omiansa herättämään ihmettelevää ihailua
vielä tänäkin päivänä. Me näemme kuninkaan virkamiehiä tuomassa
hallitsijansa luo kukistettujen kansojen edustajia, jotka tulevat
valtaistuimen eteen tuoden veroina maansa tuotteita. Me näemme
peltoja kynnettävän ja satoa korjattavan ja ahkeroita käsityöläisiä
rakentamassa temppeleitä ja kallisarvoisia pyramideja jumalille; me
näemme soittoniekkoja ja tanssijattaria sulostuttamassa muinaisten
egyptiläisten elämää, mutta me näemme myöskin elämän katoavaisuuden
ja lopun: hautajaisia ja niihin yhdistyviä kuolinjuhlia. Siellä
lepäsivät Egyptin maan muinaiset mahtavat kallioseinien takana syvän
vakavuuden leimaamassa ympäristössä. Se on kuolleitten kaupunki,
joka suurenmoisen ylväässä vaikutuksessaan on vertaistaan vailla
maailmassa. Niin, he »lepäsivät» — sillä täällä yhtä hyvin kuin
pyramideissa ja mastabeissa ovat haudanryöstäjät riehuneet. Vainajain
kultakoristeiden ja jalokivien houkuttelemina jumalattomat ryövärit
ovat murtaneet auki sarkofagit ja vieneet pois muumiot. Eivät mitkään
varovaisuustoimenpiteet ole voineet suojella manalle menneitä
faaraoita. Ne yhteensä tuhansia metrejä pitkät sokkelokäytävät, joita
faaraot rakentelivat kallioihin, eivät kyenneet eksyttämään saaliin
etsijöitä.
Kirjallisuutta:
Walter Wreszinski, Atlas zur altægyptischen Kulturgeschichte.