(noin 3400—2500 e.Kr.)
Kahden ensimmäisen hallitsijasuvun kuninkaat ovat meille tuskin muuta
kuin nimeltään tunnettuja. Mutta kolmas dynastia, noin 3000 vuotta
e.Kr., aloittaa suurten pyramidinrakentajain ajan. Hallituskaupunki oli
silloin nykyisen Kairon seutuvilla. Mutta pääkaupungin paikka vaihtui
faaraoiden mukana. Arkeologien tutkimukset ovat osoittaneet meille,
että kukin kuningas osaltaan perusti uuden pääkaupungin ja rakensi sen
lähelle tulevaa hautaansa, jonka arvonmukaista koristamista moni faarao
itse asiassa piti elämänsä tärkeimpänä tehtävänä. Lopuksi _Memfis_,
joka jo kauan oli ollut huomattava kaupunki ja jossa oli kuuluisa
Osiriksen temppeli, tuli Egyptin pääkaupungiksi; ja senkin jälkeen kuin
vanha valtakunta oli sortunut ja pääkaupunki siirretty etelämmäksi,
Memfis jatkuvasti koko Egyptin historian ajan oli Ala-Egyptin kaikkein
tärkeimpiä paikkoja.
Vanhimmat tunnetut Egyptin kuningashaudat ovat kallioiden onkalolta,
joihin on rakennettu tiiliseinät. Mutta jo toisen hallitsijasuvun
ajoilta on peräisin kuningashauta, joka on rakennettu tasoitetusta
kalkkikivestä. Lähinnä vanhimmat kuningashaudat on rakennettu
suorakaiteen muotoon, ne ovat tasakattoisia, ylöspäin kallistuvin
seinin. Niistä käytetään mastaba-nimeä. Nimi on arabialainen ja
merkitsee penkkiä. Mastaba onkin jättiläiskokoisen penkin muotoinen. Se
voi olla jopa 50 metriä pitkä ja sisältää kolmisenkymmentä huonetta,
niiden joukossa kappelin, missä papit uhrasivat kuolleen menestykseksi
ja jonne sukulaiset ja ystävät asettivat hänelle ruokaa.[25]
Useassa mastabassa on piirtokirjoituksia, jotka kertovat, että joku
vainajan omainen, tavallisimmin hänen poikansa on rakentanut haudan
tai ainakin jollakin muulla tavalla osoittanut huolenpitoansa manalle
menneestä. Niinpä kirjoittaa eräskin mies isä-vainajansa hautaan:
»Kun isäni haudattiin kauniissa lännessä, rakensin minä tämän haudan
hänelle sellaiseksi, jollaiseksi hän sitä suunnitteli, kun hän vielä
käveli jalkainsa kannattamana.» Muuan toinen mies, joka oli osoittanut
isällensä samanlaisen kunnian, nimittää itseänsä »erääksi, jolle hänen
poikansa on tekevä samoin, kun hän kerran on mennyt lännen maille.»
Kerran kertoo mies, että hän on »haudannut vaimonsa tähän kauniiseen
hautaan», kerran taasen isä, että hän on rakentanut haudan »vanhimmalle
pojallensa, jumalan rahainvartijalle, kun manallemennyt oli vielä
lapsi.»
Liikuttava on piirtokirjoitus, jonka muuan faaraon maaherroista on
kirjoituttanut isällensä ja itsellensä teettämäänsä yhteiseen hautaan:
»Minä annoin määräyksen, että minut piti haudattaman samaan hautaan
kuin tämä Zau saadakseni olla hänen seurassaan, mutta ei sen vuoksi,
etten olisi voinut rakentaa toista hautaa itselleni; minä tein sen
saadakseni nähdä tämän Zaun joka päivä ja olla hänen kanssansa samassa
paikassa.»
Usein hauta — tai ainakin osa haudan laitteista — oli faaraon
lahja. Eräässä neljännen hallitsijasuvun ajoilta olevassa haudassa
piirtokirjoitus kertoo esim., että faarao itse oli määrännyt 50 miestä
kuninkaan oman pyramidin rakentajista päivittäin työskentelemään tämän
mastaban rakentamisessa. Ja »Hänen Majesteettinsa käski, että ketään
näistä miehistä ei pitänyt otettaman muihin töihin, ennenkuin hauta oli
valmis.»
Tuon tuostakin vakuuttaa haudan onnellinen omistaja: »Koskaan ei
samanvertaista ole tehty kuninkaalliselle palvelijalle, sillä minä olin
Hänen Majesteettinsa sydäntä lähellä; minä miellytin hänen sydäntänsä,
sillä kuningas rakasti minua ja ylisti minun kaikkia tekojani.»
Mastabain seiniä koristavilla kuvilla niihin kuuluvine kirjoituksineen
on suuri sivistyshistoriallinen arvo. Ei kyllin siinä, että ne ovat
oivallista aineistoa vanhan valtakunnan aikaisen Egyptin elämän
tutkimiselle: ne ovat psykologisestikin hyvin kiintoisia, sillä ne
todistavat muinaisten egyptiläisten, niin kuin ylipäänsä itämaalaisten
— ja länsimaalaisten — heikkoutta arvonimiä kohtaan. Ilmeisen
tyytyväisenä vainaja luettelee kaikki ne korkeat arvoasemat, joissa
hän on ollut, kaikki ne armonosoitukset, joita faarao on hänelle
suonut, kaikki ne lahjat, joita tämä on hänelle antanut. Ja mimmoisia
luottamustehtäviä faarao voikaan antaa uskotuilleen! Muuan heistä oli
esimerkiksi saanut esiintyä pöytäkirjanpitäjänä eräissä kuningashuoneen
sisäisissä perheriitaisuuksissa. »Ei kukaan minun asemassani oleva ole
tätä ennen saanut kuulla kuninkaallisen haaremin salaisuuksia», hän
vakuuttaa.
* * * * *
Mastaboista kehittyi sitten vieläkin suurempia kuningashautoja:
pyramidit, vakavimmat rakennustyöt, mitä maan päällä on —
luonnollisesti lukuunottamatta sellaisia yrityksiä kuin Kiinan muuri.
Kehitys mastabasta pyramidiin on tapahtunut siten, että mastaban päälle
on rakennettu aina toinen, ylempi alempaa pienemmäksi. Tällä tavoin
ovat omituiset porraspyramidit syntyneet. Täyttämällä sitten tällaisen
pyramidin askelmat sileäksi hiotulla graniitti- tai kalkkikivellä
saatiin tavallinen sileäpintainen pyramidityyppi.
Pyramidit rakennettiin, kuten mastabatkin, kuninkaitten
hautakammioiksi. Mutta faaraot eivät rakentaneet pyramideja
yksin itselleen, vaan myöskin puolisoillensa. Niinpä Kheopsin
hautamuistomerkin juurella on kolme pienempää pyramidia, joihin hänen
kuningattarensa on haudattu. Kuninkaallisten pyramidien ympärillä
on vielä prinssien ja prinsessojen, virkamiesten ja hovilaisten
mastaboita; ja kuta korkeammalla arvoasteikossa nämä ylhäisyydet ovat
olleet elämänsä aikana, sitä lähemmäksi faaraota he ovat saaneet
viimeisen leposijansa. Siten on Memfiksen ja toisten pääkaupunkien
paikoille Niilin vasemmalle rannalle, vähintään viiden penikulman
pituiselle alueelle, syntynyt koko maailmassa ainutlaatuinen kuolleiden
kaupunki.
Kuninkaan pyramidi oli aina kuolleiden kaupungin keskus — mutta
ei ainoastaan kuolleiden, vaan myöskin aikoinaan eläneiden. Nuo
valtavat rakennukset kohoavat nyt siellä muistomerkkeinä kuningasten
muinaisesta hallituskaupungista. Uudemmista tutkimuksista selviää
näet, kuten jo on sanottu, että vanhan valtakunnan aikana melkein
jokainen kuningas perusti uuden pääkaupungin, josta tuli myöskin hänen
»kuolemankaupunkinsa», ja ennen kaikkea juuri se, sillä kuninkaan
palatsi joutui varjoon valtavan hautarakennuksen rinnalla. Pyramidithan
oli tarkoitettu »ikuisiksi asunnoiksi» ja ne rakennettiin niinmuodoin,
samoinkuin temppelit, kestävämmästä aineesta kuin kuninkaalliset
palatsit, joiden tuli kestää vain yhden kuninkaan hallitusaika. Nämä
tyydyttiin sen vuoksi rakentamaan auringonkuivaamasta tiilestä[26].
Mutta siten ne eivät kyenneetkään kovin pitkää aikaa säilymään ajan
hampaalta. Niin Egyptistä ajan oloon tuli ennen kaikkea _temppelien_ ja
_hautojen maa_.
Useimmat pyramidit on rakennettu kalkkikivestä. Ihmeteltävää on,
että sen ajan yksinkertaisilla apuneuvoilla on voitu käsitellä sata
tonnia jopa enemmänkin painavia järkäleitä. Onpa tavattu graniittinen
pyramidilohkare, joka painaa noin 500 tonnia. Ja valtavat päällyskivet
on parhaiten rakennetuissa pyramideissa liitetty toisiinsa niin
huolellisesti, että on melkein mahdotonta huomata rakoja niiden
välillä. Vielä tänäkään päivänä ei voi saada edes paperin syrjääkään
mahtumaan niiden liitospaikkoihin.
Nykyisin tunnetaan noin kahdeksankymmentä pyramidia, mutta
todennäköisesti monta muuta on erämaan hiekan peitossa. Kairon
edustalla kohoaa kolme mahtavinta ja vakavinta näistä maailman
ihmetöistä. Suurin ja kuuluisin on se, jonka kuningas Kheops rakensi
noin viisituhatta vuotta sitten. Se oli alkujaan päällystetty
sileäksi hiotulla hohtavan valkoisella kalkkikivellä. Molemmat toiset
Kairon lähistöllä olevat suuret pyramidit oli samoin päällystetty
huolellisesti hiotulla kivellä, alempana punaisella graniitilla,
ylempänä kalkkikivellä. Itse huippu oli useimmissa pyramideissa
graniitista. Miten hohtivatkaan nämä auringossa kimmeltävät
»lasivuoret», joille oli mahdoton kavuta! Kheopsin pyramidin korkeus
oli alkujaan noin 145 m, mutta on nyt vähentynyt 137:ään. Keskiajalla
käyttivät nimittäin Egyptin arabialaiset hallitsijat niin tämän kuin
muidenkin pyramidien suojelevaa kivipäällystää Kairon rakennuksiin
sillä seurauksella, että alempi kalkkikivi varsinkin itse pyramidin
huipussa alkoi rapautua.[27]
Laajalti matkustanut kreikkalainen historioitsija Herodotos, joka
5:nnen vuosisadan puolivälissä e.Kr. kävi Egyptissä, kertoo, että 100
000 miestä 20 vuotta rakensi Kheopsin pyramidia. He tekivät työtä
kuitenkin ainoastaan kolmena kuukautena vuodessa, siis tulva-ajalla,
jolloin peltotöitä ei voida tehdä.
Aina Herodotoksen päivistä saakka on pyramideja halki vuosituhansien
pidetty orjuuden ja hirmuvaltiaan häikäilemättömyyden muistomerkkeinä.
Tästä sanoo kuuluisa egyptologi Flinders Petrie: »Paljon tolkutonta on
aikojen kuluessa kirjoitettu Kheopsin ja muiden pyramidinrakennuttajain
kansan sortamisesta ja sen kyynelistä ja huokauksista. Itse asiassa oli
kansalle määräämättömäksi hyödyksi, että se koulutettiin yhteistyöhön
ja sai teknillistä taitavuutta.» Petrie on laskenut, että kunkin
egyptiläisen tarvitsi vain kaksi kertaa elämässään tulla kutsutuksi
tähän työhön ja silloinkin tulvan aikana, jolloin hänellä kumminkaan
ei ollut mitään tekemistä kotona. Egyptin työtätekevälle kansanosalle
teki sitävastoin elämän raskaaksi se suhteettoman suuri joukko
tuottamattomia yksilöitä, varsinkin hovivirkailijoitten ja pappien
joukossa, joita toisten täytyi elättää raatamalla otsansa hiessä.
Valtavien kivimuistomerkkien sydämessä tai syvällä maassa niiden alla
kuollut faarao lepäsi kiviarkussaan. Ääretöntä vaivaa, määrättömästi
rahaa ja suurta älykkyyttä on vaatinut myöhempinä aikoina keksiä ja
avata ne käytävät, jotka johtavat kuninkaallisiin hautakammioihin. Ja
kun tutkija vihdoin on päässyt perille, mitkä kivimöhkäleet missäkin
tapauksissa olivat sisäänkäytävän suulla, hänellä on välistä ollut
edessänsä oikea labyrintti käytäviä, joissa tietä tukkimassa on
raskaita graniittisia laskuovia, jotka ennen hautaamista on kohotettu
pönkien varassa, mutta sitten pudotettu liitoksiinsa.
Hautakammioiden ja niihin johtavien käytävien seinillä tavataan
pyramideissa viidennen hallitsijasuvun loppu- ja kuudennen alkuajoilta
kaiverrettuja hautakirjoituksia. Ne esittävät hautausmenoja ikivanhoine
hymneineen; ne kuvailevat manalle menneitten faaraoitten elämää
jumalain seurassa ja sisältävät loitsuja, joiden tarkoituksena on
suojella heitä kaikelta pahalta haudan toisella puolen. Näissä
_pyramiditeksteissä_ esiintyy aineksia paljon vanhemmalta kuin niiden
merkitsemisajalta, sillä Egyptissä vanha ei koskaan täydellisesti
hävinnyt, vaan kasvoi yhteen uuden kanssa. Pyramiditekstit
juontavat juurensa aina »harmaimmasta muinaisuudesta» ja ovat,
kuten muuan egyptologi sattuvasti on sanonut, »vanhin kappale
ihmishengen historiaa». Ne kuuluvat samaan kirjallisuuspiiriin kuin
»Kuolemankirjan» vanhimmat osat.
* * * * *
Liioittelematta voidaan sanoa, ettei mikään ihmiskäden työ niin
valtavasti ja pysyvästi vaikuta katselijan mielikuvitukseen kuin
nuo kolme suurta pyramidia. Taiteen kauneimmat luomat, ihanimmat
rakennukset, nykyaikaisen tekniikan rohkeimmat saavutukset — mikään
kaikesta tästä ei tunkeudu niin syvälle, niin lähtemättömästi katsojan
mieleen.
Koskaan pyramidit eivät vaikuta niin valtavan majesteetillisilta kuin
nähtyinä kirkkaana kuutamoyönä. Samalla kertaa terävinä ja voimakkaina
piirtyvät niiden ääriviivat sinisenharmaata öistä taivasta vasten, ja
keltaisesta erämaan hiekasta kohoaa sfinksi, tämä arvoituksellinen
olio ihmispäineen ja jalopeuranruumiineen. Todennäköisesti se esittää
jotakin suurista pyramidin rakentajista[28], faaraoitten tavalliseen
tapaan vertauskuvallisesti esitettynä leijonan hahmossa.
Pyramidin juurella ihminen tuntee mitättömyytensä; häntä pyörryttää,
niinkuin häntä huimaa se ikuisuusajatus, joka on luonut tämän ihmistyön
yli-inhimillisin mittasuhtein.[29] Pyramidien kuva seuraa aina sitä,
ken kerran on nähnyt nämä ihmetyöt. Se seuraa häntä merien taakse, eikä
hellitä koskaan otettansa hänestä.
Mitä suunnatonta osaa onkaan Egyptin sivistykselle näytellyt usko
kuolleitten elämään! Mikä mahtava voima ihmisyyden kehityksessä onkaan
ollut kuolemattomuusajatus!
Ei ainoakaan kansa — ainakaan ennen sitä aikaa, jolloin
roomalais-katolinen kirkko kiirastuli- ja sielumessuopillaan sai lujan
otteensa ihmisten sieluihin — ole sellaisella innolla kuin egyptiläiset
käyttänyt työvoimaa ja maallista omaisuutta kuolemanjälkeisen
olemassaolon turvaamiseksi. Eikä tämä tapahtunut yksin balsamoimisella
ja suurenmoisilla hautarakennuksilla: niin kuninkaat kuin yksityiset
henkilötkin hankkivat jo elinaikanaan kokonaisen pappisesikunnan,
jonka oli huolehdittava siitä, että he viimeisessä leposijassaan
saivat asiaankuuluvat kuolinuhrit ja kunnianosoitukset. Näille
papeille taattiin oikein sopimuskirjalla elatus jostakin vainajan
kiinteän omaisuuden tuotteista. Eräskin neljänteen hallitsijasukuun
kuuluneen kuninkaan poika varasi kahdestatoista kaupungista kertyvät
tulot kuolinpalvelukseensa; muuan hovimies valitsi kahdeksan pappia
tekemään palvelusta hänen haudallansa. Siten Egyptissä kuten
roomalais-katolisissa maissa suurin osa kansallisomaisuutta joutui
tuottamattomaksi sellaisin seurauksin, että valtio perin köyhtyi ja
kävi kykenemättömäksi tehtäviänsä täyttämään.
* * * * *
Ennen kuin tämä ja muut epäkohdat olivat saaneet valtoihinsa
Niilinmaan, oli kuitenkin Memfiksen ajanjakso rikkaan sivistyksellisen
kukoistuksen aikaa. Valtakuntaa piti kiinteästi koossa voimakas,
lujasti keskitetty hallitus, jonka kaikki langat juoksivat lopuksi
faaraon käteen. Hänen alaisinansa maaherrat hallitsivat kukin
lääniänsä, vastasivat järjestyksen säilymisestä siellä samoinkuin
siitä, että verot saatiin kokoon määrätyissä luonnontuotteissa.
Koko valtiotalous oli luonnontaloutta. Raha oli Egyptissä vielä
tuntematon. Valtion piti kussakin paikassa olla ottamassa osuutensa
maan tuotteista, puiden hedelmistä ja karjan antimista ja kuljetuttaa
sitten kaikki tyynni valtion varastoaittoihin. Sieltä tavarat
sitten joko siirtyivät hovin ylläpitoon tai jaettiin virkamiehille
tai vietiin maasta vieraista maista saatujen tuotteiden maksuksi.
»Tuskin voimme», sanoo tanskalainen egyptologi H.O. Lange,
»kuvitellakaan sitä virkavaltaista koneistoa, mitä tuli käyttää tähän
tarkoitukseen. Papyruksessa on meille säilynyt jätteitä manttaali- ja
veroluetteloista, palkkauslistoista, varastoluetteloista ja Egyptin
valtionarkistoista annetuista kertomuksista, joista saamme sen
käsityksen, että muinaisegyptiläinen byrokratia on säästänyt paperia
yhtä vähän kuin nykypäiväinenkään.»
Korkealla kannalla oli _taidekin_ vanhan valtakunnan aikana. Sitä
todistavat n.s. kylävoudin ja kirjurin kuvapatsaat, joissa molemmissa
on kiintoisaa se hämmästyttävän selväpiirteinen todellisuustaju, jonka
taiteilija on saanut esille.
Kuinka mainio onkaan tuo kelpo työnjohtaja akaasiakeppi kädessään
arvonsa merkkinä! Tanakka vartalo, lyhyt, paksu kaula, jokapäiväisen,
mutta tarmokkaan muotoinen pää ja tärkeä, itsetietoinen ilme,
sanalla sanoen koko mies kiireestä kantapäähän on kuin kunnon
keskinkertaisuuden perikuva. Varmalla kädellä ja mahdollisimman
luonnonmukaiseksi taiteilija on hänet muovaillut.
»Kirjuria» kelpaa myös katsella. Se on erinomainen silmänräpäyskuva,
otettu juuri sillä hetkellä, jolloin malli on asettunut istuvaan
asentoonsa. Pirteät silmät odotusta täynnä, melkein hartaina
sanelijan suuhun kohdistettuina, hän istuu siinä valmiina sieppaamaan
ensimmäisen sanan, joka suusta on lähtevä, piirtääkseen sen kynällänsä
papyruslehteen, joka hänellä on edessänsä kirjoituslaudalla.
Kun näkee nämä teokset, jotka on synnyttänyt nuoruudenraikas, välitön
luomisvoima, jota myöhemmillä egyptiläisillä taiteilijoilla ei ole,
silloin nimitys »vanha» valtakunta ei voi johtaa siihen väärään
käsitykseen, että tämän ajan taiteella olisi vanhuuden leima.
Tämän ajan kuvanveistotaiteen mestariteokset samoinkuin hautojen
seinäkuvatkin todistavat päinvastoin nuorekasta, elämäntuoretta
luomisintoa eikä niissä lainkaan ilmene väsymyksentuntua, joka
olisi niihin lyönyt leimansa, jos vanha valtakunta olisi ollut
faaraoitten sorron ja orjuuden aikakautta. Vanhan valtakunnan ajalle
ominaista on samantapainen luomisilo, joka ilmenee kreikkalaisten
kulttuurisuorituksessa pari vuosituhatta myöhemmin. Siten »vanhat»
egyptiläiset näyttävät meistä lahjakkaalta, henkisesti vireältä
kansalta, joka oli herännyt tietoiseen kulttuurityöhön ja valppain
silmin tarkasteli maailmaa aikana, jolloin vielä melkein kaikki muut
kansat maan päällä, sivistyksellisesti nähtynä, uinuivat horrostilassa.
* * * * *
Jo vanhan valtakunnan aikana faaraot alkoivat kiinnittää huomionsa
kataraktin toisella puolella olevaan maahan. Kuudennen hallitsijasuvun
aikana putous kanavoitiin, niin että pienemmät alukset voivat
kulkea siitä. Samalta ajalta on peräisin mahtavan maaherran hautaan
kaiverrettu kertomus siitä, miten vainaja kerran oli ollut kuningas
Pepi I:n mukana sotaretkellä, jonka kuningas teki »hiekkakansaa»
vastaan — egyptiläisten beduiineista käyttämä nimitys —, joka asui
Egyptin rajoilla sekä pohjoisessa että etelässä kataraktin yläpuolella.
»Hänen majesteettinsa», sanotaan siinä, »varusti monikymmentuhantisen
sotajoukon, ja se palasi onnellisesti hävitettyään hietikon asukkaitten
maan, kaadettuaan heidän viikunapuunsa ja viinitarhansa, pantuansa
tuleen heidän laihonsa ja surmattuaan monta kymmentätuhatta miestä sekä
otettuaan valtavan määrän vankeja.»
Sinne lähetettiin myöskin rauhallisia retkikuntia, jotka toivat
mukanansa kotiin kalliita lasteja Nubian tuotteita, kuten norsunluuta,
ebenholtsia ja kultahiekkaa. Näitä retkikuntia johtivat tavallisesti
egyptiläiset mahtimiehet, jotka vallitsivat Elefantine-saarta ja muita
kataraktin lähialueita. Ne olivat faaraon vasalleja ja rajavartijoita,
joilla sen vuoksi oli mahtava arvonimi »valtakunnan eteläisen portin
vartija».
Ei ollut suinkaan helppoa ohjata karavaani Nubian halki ja tuoda se
takaisin vahingoittumattomana kalliine lasteineen villien tummaihoisten
niillä main asuvien kansanheimojen keskitse. Monet kuninkaan
Elefantine-saaren vasalleista jäivät sille tielleen, ja heidän ja
heidän seuralaistensa luut valkenivat erämaan hiekassa. Vastapäätä
Elefantineä, Niilin vasemmalla rannalla olevissa kalliohaudoissa,
missä muinaisilla rajaseudun maaherroilla on viimeinen leposijansa,
on piirtokirjoituksia, jotka ylpeästi kertovat niistä pelottomista
miehistä, jotka kuninkaansa käskystä ensimmäisinä valkoihoisina
historiallisella ajalla tunkeutuivat sisä-Afrikkaan.
Muuan Herkhuf-niminen Elefantinella vallinnut faaraon vasalli on
nykyisen Assuanin lähellä olevan hautakammionsa seinissä kertonut
neljästä retkestä, jotka hän teki Nubiaan. Ensimmäinen kesti seitsemän
kuukautta, toinen kahdeksan. Kolmannella retkellään hän keräsi niin
suuret määrät suitsutusaineita, norsunluuta, ebenholtsia, pantterin
ja leopardin nahkoja ja muita kalliita tuotteita, että tarvittiin
300 aasia niitä kuljettamaan. Kun hän teki neljännen matkansa
Nubiaan — noin v. 2550 ennen meidän ajanlaskuamme — oli faaraoitten
valtaistuimella seitsenvuotinen poika, Pepi II. Tämän nuoren kuninkaan
hallituskausi oli tuleva pisimmäksi, mitä koko maailmanhistoriasta
tunnetaan — se kesti nimittäin, jos saa luottaa egyptiläiseen
traditioon, vähintään yhdeksänkymmentä vuotta.
Kun karavaani palasi takaisin, sillä oli mukanaan jotakin, josta
pikku faarao iloitsi enemmän kuin kaikista Egyptiin tuoduista
kalleuksista — pieni tanssiva kääpiö. Tiedämmehän, että meidän
aikamme löytöretkeilijät ovat Keski-Afrikan aarniometsistä löytäneet
kääpiökansan. Pepi-kuninkaan aikana tämä ihmisrotu eli otaksuttavasti
lähempänä Egyptiä. Herkhufin oli onnistunut saada kiinni tällainen
pikku mies ja hän vei hänet mukanansa huvittamaan kuningasta
tansseillaan ja ilveillään.
Kun Pepi sai kuulla puhuttavan pienestä kääpiöstä, hän tuli aivan
villiksi ihastuksesta. Hän kertoi itse kirjeessä Herkhufille, kuinka
iloinen hän oli, ja pyysi häntä kaikin mokomin pitämään huolta, ettei
pikku miehelle tapahtuisi mitään pahaa matkalla. »Kun hän astuu
sinun kanssasi alukseen», faarao kirjoittaa, »valitse luotettavimmat
miehet hänen vierellensä, aluksen molemmin puolin, ja pidä huoli,
ettei hän putoa veteen! Kun hän nukkuu öisin, niin aseta luotettavaa
väkeä nukkumaan hänen viereensä telttaan ja tarkasta kymmenen kertaa
yössä, että kaikki on hyvin! Jos tulet hoviin tuoden mukanasi pikku
miehen terveenä ja hyvin säilyneenä», niin Pepi kirjoitti, »niin
faarao tahtoo tehdä sinun hyväksesi enemmän kuin aikoinaan kuningas
Asosi[30] teki sen miehen hyväksi, joka toi hänelle kääpiön Puntista.»
Tästä ihmemaasta, suitsutusaineitten kotimaasta, joka oli nykyisellä
Somali-niemellä Punaisen meren eteläpäässä, oli eräs laivaretkikunta
kerran tuonut mukanansa kultaa, pyhää suitsuketta ja muita kalliita
tuotteita.
Herkhuf oli niin ylpeä pienen faaraon kirjeestä, että hän kaiverrutti
sen sanasta sanaan hautakammionsa seinään, jossa se on luettavissa
tänäkin päivänä.
* * * * *
Maaherrat ja muut virkamiehet palkittiin Egyptissä vanhan valtakunnan
aikana läänittämällä heille perintönä meneviä tiluksia. Mutta tähän
palkkaustapaan sisältyi se vaara, että yhä suuremmat ja suuremmat
maaomaisuudet vähitellen kerääntyivät määrätyille suvuille, joiden
jäsenet olivat olleet korkeissa viroissa. Nämä suvut kävivät
lopulta niin mahtaviksi, että ne voivat tavallaan vaatia omikseen
korkeimpia valtionvirkoja, ja lopuksi kävi tämä rikas virkavalta
ja voimakkaan järjestön muodostava papisto faaraota mahtavammaksi.
Silloin tuli hajaannuksen aika, ja valtakunta jakautui moniin pieniin
ruhtinaskuntiin, jotka usein olivat taisteluissa keskenänsä. Valtion
yhteyden hajoamista kuvaavaa on, että ylhäisten virkamiesten hautoja
ei enää sijoitettu mahdollisimman lähelle faaraon hautaa, vaan että
maaherrat ja maan mahtimiehet valitsivat viimeisen lepopaikkansa omalta
kotipaikaltaan.
Vanhan valtakunnan häviötä seuraa väkivaltainen taloudellinen ja
yhteiskunnallinen mullistus, jonka kulkua maalailevin sanoin kuvailee
muuan tuon ajan Egyptin viisas mies. Niilin hedelmöittävä vesi tulvii,
hän sanoo, mutta peltoja ei viljellä, ryövärit ja maankiertäjät
samoilevat teillä ja väijyvät pahaa aavistamatonta matkamiestä, ja
vieraita kansoja tunkeutuu maahan kaikkialta. Taudit raivoavat,
ja naiset ovat hedelmättömiä. Kaikki yhteiskunnallinen järjestys
on lakannut, veroja ei makseta ja pyhättöjä ja kuningaspalatseja
häväistään. »Ne, joita kerran verhosivat komeat vaatteet, käyvät nyt
ryysyihin pukeutuneina. Ylhäiset naiset kuljeksivat ympäri maata ja
vaimot valittavat: 'jospa meillä olisi jotakin syötävää!’ Rikkaan
täytyy nukkua janoissaan, mutta voimakasta olutta juo nyt se, joka
muinoin aneli sakkaa. Jolla ennen ei ollut leivänmuruakaan, sillä
on nyt aitta täynnä viljaa. Kaikkialla kuuluu huuto: 'nujertakaamme
maahan mahtavamme!' Krokodiilit saavat riistaa yli tarpeensa. Ihmiset
syöksyvät itsestänsä niiden kitaan — niin mielettömiä he ovat kauhusta,
nauru on vaiennut kaikkialta eikä sitä kuulla enää. Suru ja valitus
täyttävät maan. Vanha ja nuori sanoo: 'Minä toivon, että olisin
kuollut, ja pikku lapset valittavat: 'Jospa minua ei olisi synnytetty
tähän maailmaan!'
Eivät enää miehet purjehdi pohjoiseen, Byblokseen[31]. Mistä me
saamme nyt setripuuta muumioarkkuihimme ja öljyä balsamoimiseen?»
Ja ujostelemattomasti kuten juutalaiset profeetat viisas kääntyy
itsensä kuningas Pepin puoleen — joka nyt oli vanha ja raihnainen —
seuraavin nuhtelevin sanoin: »Viisauden, tiedon ja oikeamielisyyden
olet sinä saanut avuksesi, mutta kapinan ja vihollisten melun annat
sinä kuulua yli maan. Katso kuinka toinen lyö toistansa ja kuinka
sinun käskyjäsi kierretään! Vuosikaudet on sisäinen sota raivonnut.»
Näin koettaa varoittava ääni kehoittaa vanhaa kuningasta ajattelemaan
velvollisuuksiansa. Mutta turhaan.
Kirjallisuutta:
Ludvig Borchardt, Die Pyramiden, ihre Entstehung und Entwicklung.
G. Maspero, Art in Egypt.
Jean Capart, L'art égyptien.
Jean Capart, Legons sur l'art égyptien.
Frederik Poulsen, Ægyptens Kunst.
H. Schäfer, Von ägyptischer Kunst.
W. Max Möller, Äthiopien (»Der alte Orient» 1904).