Kun kulttuurin alun etsijä saapuu faaraoiden ihmemaahan, herää hänessä
ennemmin tai myöhemmin ajatus: »Egyptihän on aivan, kuin korkeampien
valtojen ennakolta määräämä olemaan historian aarrekammiona,
valtavimpana todistuksena sivistyksen versomisesta, kukoistuksesta ja
rappeutumisesta.» Itse ilmasto vaikuttaa säilyttävästi. Hauraimmat ja
herkimmätkin muistot ihmisten työstä ja pyrkimyksistä — yksin vaatteet
ja papyruskääröt — säilyvät täällä halki vuosituhanten, jos vain Niilin
tulvat eivät niitä saavuta tai ihmiskädet niitä tuhoa. Esineitä,
jotka kosteammassa ilmastossa jo ammoin olisivat muuttuneet tomuksi,
löydetään täällä tänäkin päivänä melkein vahingoittumattomiksi jääneinä.
Ainutlaatuinen säilyttävä voima on ollut myöskin egyptiläisten
uskonnolla. Uskonnollisten käsitystensä vaikutuksesta egyptiläiset
enemmän kuin mikään muu kansa ovat huolehtineet ikuisia asumuksia
vainajilleen ja varustaneet ne mitä moninaisimmilla uhrilahjoilla,
taideteoksilla, piirtokirjoituksilla, kohokuvilla ja maalauksilla,
jotka kaikki yhdessä tarjoavat meille mitä oivallisimman
sivistyshistoriallisen kuvakirjan. Egyptiläisten luja usko
kuolemanjälkeiseen elämään ja harras halu säilyttää ruumis, koska se
oli sielun asunto, on tehnyt meille mahdolliseksi tutustua Egyptin
kulttuuriin ammoisilta ajoilta, jotka melkein kaikkialla muualla
maailmassa ovat peittyneet läpitunkemattomaan pimeyteen.
Muinaisten egyptiläisten pyrkimys pelastaa vainajat katoavaisuudelta
johti balsamoimistaidon keksimiseen, minkä voidaan huomata
tapahtuneen 4 vuosituhatta takaperin. Kun tämä taito oli täysin
kehittynyt, tapahtui balsamointi siten, että ensiksi otettiin
pois aivot ja sisälmykset vainajan ruumiista ja pestiin se sitten
sisäpuolelta palmuviinillä. Sitten se sai virua voimakkaassa
natriumsuolaliuoksessa[18] seitsemänkymmentä päivää. Ruumis oli nyt
muuttunut muumioksi: se oli niin kokoonkäpertynyt, että kovettunut
ruskea iho verhosi pelkkää luurankoa. Muumio täytettiin sitten
myrhalla[19] ja muilla hyvänhajuisilla aineilla ja kiedottiin
liinaisiin kääröihin, jonka jälkeen se siveltiin pehmeällä, nopeasti
kovenevalla massalla. Suojaksi kaikenlaisia vaaroja vastaan vainaja
varustettiin amuleteilla, m.m. kuoriaisilla: kivestä, fajanssista,
lasista tai jostakin muusta aineesta tehdyillä egyptiläisten pyhän
sittiäisen kuvilla. Tuota pikku sittiäistä pidettiin erittäin
salaperäisenä ja pyhänä. Tällä omituisella koppakuoriaisella on tapana
muovailla ja sitten vyörytellä mukanaan lantapalloa, jonka se lopuksi
kaivaa maahan laskettuaan siihen munansa. Tätä palloa pidettiin
auringon vertauskuvana, ja auringonjumalaa kuviteltiin muodoltaan
m.m. kuoriaiseksi, joka pyörittelee auringon kehrää edellänsä. Ja
kun tämä taivaankappale joka aamu jälleen nousee taivaanlaelle, tuli
kuoriaisesta myöskin elämän jälleenheräämisen vertauskuva.
Senvuoksi pantiin kernaasti vainajien mukaan hautaan sellaisia
kuoriaisia, usein hyvin paljon. Niitä pantiin muumioiden
vatsaonteloon — sydämen entiselle paikalle —, niitä sidottiin kiinni
kuolleen jäseniin, niitä sijoitettiin muumiositeiden väliin ja eri
paikkoihin sarkofagiin sekä hautakammioon. British Museumin valtava
kuoriaiskokoelma, suurin lajiansa koko maailmassa, antaa aavistuksen
siitä, mikä osa tuolla pienellä sittiäisellä on ollut egyptiläisten
ajatusmaailmassa.[20]
Kun muumio oli kiedottu kääreisiinsä ja varustettu amuleteilla, pantiin
se ihmisruumiin muotoiseen koteloon, jonka päätä vastaavaan osaan oli
maalattu vainajan kasvojen piirteet. Tämä kotelo suljettiin sitten
toiseen tai useampiinkin samanlaisiin arkkuihin, ja jos vainaja oli
ylhäinen henkilö, pantiin arkut kivisen sarkofagin sisään. Vainajan
sydän ja muut sisäelimet säilytettiin tavallisesti erityisissä
alabasteriastioissa, joiden kannet oli koristettu ihmispäällä tai
manalle menneen suojelushenkeä edustavan eläimen päällä.
Vihdoin vietiin vainaja viimeiseen lepokammioonsa omaisten ja
palkattujen itkijäin äänekästen suruhuutojen ja valituslaulujen
saattamana.
Nyt sielu jälleen voi käydä tervehtimässä vainajaa, mikä kohtaus
on usein kuvattu papyruslehtiin ja muumion siteisiin. — Saadakseen
toisessa maailmassa häntä odottavan kohtalonsa ratkaistuksi vainajan
oli astuttava Osiris-jumalan tuomioistuimen eteen. Suuressa salissa
jumala istui oikeutta edustajinaan 42 kauhuaherättävää demonia — yhtä
monta kuin Egyptissä oli läänejä eli maaherrakuntia. Itsekullekin
demonille vainajan täytyi selittäytyä vapaaksi määrätystä synnistä, ja
sillä aikaa hänen sydäntänsä punnittiin vaa'assa, jossa vastapunnuksena
oli sulkakynä — totuuden symboli. Ne 42 syntiä, joista hänen täytyi
voida selittäytyä vapaaksi, jos mieli selvitä hyvin Osiriksen
tuomioistuimen edessä, voidaan ryhmittää seuraavien otsakkeiden
alaisiksi: herjaus, valapattoisuus, murha, haureus, varkaus,
valhe, parjaus ja väärä todistus. Eritoten hänen oli vastattava
koekysymyksiin, oliko hän tehnyt vääryyttä leskille ja orvoille, oliko
hän rasittanut alaisiansa liian kovalla työllä, oliko hän estänyt
tulvavettä aikanaan juoksemasta tai muulla tavoin aiheuttanut nälkää
ja kärsimystä ihmisille. Mutta ei siinä kyllin: tullakseen autuaaksi
vainajan täytyi voida selittää, että hän oli ruokkinut nälkäisiä,
antanut janoaville juomaa ja lautannut joen yli ne, joilla ei ollut
venettä.
Tässä vainajia tuomitsevassa oikeusistuimessa esiintyy ensimmäistä
kertaa ihmiskunnan historiassa täysin kehiteltynä se ajatus, että
kuolleiden kohtalo toisessa maailmassa riippuu heidän teoistaan
täällä maan päällä. Vielä kaksi vuosituhatta myöhemmin tämä käsitys
persoonallisesta edesvastuusta ei ollut tunkeutunut minkään muun
kansan tietoisuuteen. Babyloniassa samoin kuin Assyriassakin täytyi
niinhyvin hyvien kuin pahojen kuoltuansa laskeutua synkkään kuolleitten
valtakuntaan, missä heidän kohtaloillaan oli tuskin minkäänlaista eroa.
Sielu käy tervehtimässä vainajaa, jota kuljetetaan sarkofagiveneessä.
Se, joka ei läpäissyt Osiriksen tuomioistuimen edessä, heitettiin
tuleen tai kiehuvaan veteen tai jätettiin kappaleiksi revittäväksi
hirviön käsiin, joka oli krokodiilin, jalopeuran ja virtahevosen
sekoitus.
Autuasten tilasta oli egyptiläisillä monta erilaista käsitystä, mutta
mieluisin — se, joka sai oikein veden valumaan fellahin suusta — oli
se, että vainajat tulivat ihmeelliseen lännen maahan, jossa kasvoi
viljaa metrin pituisin tähkin ja maata risteilivät virvoittavat
kanavat, kalarikkaat ja kaislikon ja ruohikon reunustamat, missä asusti
runsaasti lintuja. Täällä olo oli pelkkää iloa ja onnea.
On ilmeistä, että käsitys kuolemanjälkeisestä vastuunalaisuudesta on
vaikuttanut kansaan kasvattavasti. Yleinen toive ainakin _näyttää_
hyväntekeväiseltä ja moitteettomalta mieheltä ilmenee lukuisissa
hautakirjoituksissa kuten seuraavassakin: »Olen isoaville antanut
leipää ja janoisille vettä ja alastomille vaatteita ja veneettömille
aluksen.»
Erääseen lähes neljätuhatta vuotta vanhaan hautaan on mahtava
lääninherra hakkauttanut seuraavan maininnan itsestään: »En ole
ainoatakaan porvarin tytärtä häväissyt, en leskeä hätään saattanut, en
peltomiestä luotani torjunut, en paimenta pois ajanut. En ketään ole
maksamattomien verojen vuoksi hänen työläisiltään riistänyt. Ei kukaan
ollut köyhä, eikä kenenkään tarvinnut nähdä nälkää minun aikanani.
Kun katovuodet tulivat, annoin minä kyntää ja kylvää kaikki maat aina
maaherrakuntani eteläisille ja pohjoisille rajoille ja varustin ihmiset
elintarvikkeilla. Minä annoin leskelle yhtä hyvin kuin vaimolle, jolla
oli mies, minä en suosinut suuria vähäisten edellä antaessani. Sitten
tulivat suuret Niilin tulvat, jotka tuottivat viljaa ja kaikenlaatuisia
elintarvikkeita, mutta kuitenkaan minä en kiristänyt maksamatta
jääneitä veroja. Senvuoksi kansa myös minua kovin rakasti, niin, yhä
enemmän ja enemmän päivä päivältä.»
Toinen lääninherra on arvostellut itseänsä seuraavasti: »Minä olin
rikas viljasta. Kun maa kärsi puutetta, varustin minä valtion viljalla.
Minä annoin porvarin noutaa viljaa itselleen ja vaimolleen, leskelle
ja hänen pojalleen. Minä annoin anteeksi kaikki verot, jotka aina
minun isieni ajoilta olivat jääneet maksamatta. Minä täytin laitumet
karjalla. Kaikki oli hedelmällistä; lehmät antoivat maitoa kaksi kertaa
niin paljon kuin ennen, ja karsinat olivat täynnä vasikoita.»
Vanhat egyptiläiset eivät ilmeisestikään olleet vainunneet, että oma
kiitos haisee.
Mutta joskin moinen kehuskeleminen hyvillä töillänsä meihin vaikuttaa
pääasiallisesti naurettavalta, niin tuonlaatuiseen omaan elämäkertaan
sisältyy myöskin korkeampia arvoja. Se osoittaa meille nimittäin,
millaiseksi vanhat egyptiläiset neljätuhatta vuotta sitten ajattelivat
hyvän hallitsijan ihanteen. Ja meidän täytyy todeta, että hyvin
helposti luetut ovat vielä neljätuhatta vuotta myöhemminkin ne
itämaiset hallitsijat, jotka mitan täyttävät.
Niitä vainajia, jotka olivat kestäneet kokeen Osiriksen tuomioistuimen
edessä ja saivat elää onnellista kuolemanjälkeistä elämää, uhkasivat
kuitenkin monet vaarat, joilta itseänsä suojellakseen he tarvitsivat
loitsuja. Tällaisia loitsumalleja kirjoitettiin vainajan avuksi
muumioarkkuun ja kaiverrettiin hautojen seiniin. Näistä loitsuista
kehittyi vähitellen kuuluisa _Kuolemankirja_, joka kirjoitettiin
papyruskääröön[21], minkä kuollut sai mukanansa hautaan, niin että
kun hän kohtasi demoneja, jotka esiintyivät myrkyllisinä käärmeinä,
jättiläissuurina krokodiileinä ja tultasuitsevina lohikäärmeinä, hän
silloin tiesi, miten ne karkoittaisi, ja kun hän tuli porteille,
joiden olisi tullut avautua, tai jokien rannalle, joiden yli hänen
oli kuljettava, hän voi lausua oikeat loitsusanat. Toiset manaukset
antoivat vainajan sielulle voiman tulla ulos haudastaan, ottaa
haluamansa muodon ja liittyä jälleen ruumiiseen.
Korkeata kulttuurikantaa ei luonnollisesti voida odottaakaan näissä
ikivanhoissa loitsukaavoissa. Pari esimerkkiä riittäköön. Valitsemme
ensimmäiseksi manauksen krokodiilia vastaan. Se kuuluu näin: »Poistu
tieltäni! Väisty syrjään, sinä kirottu krokodiili! Sinun ei pidä tulla
minun lähelleni, sillä minulla on elämä taikasanojen mahdista, jotka
tulevat sisäisestä voimastani.» Ja niin vainaja edelleen peloittaa
krokodiilia vakuuttamalla: »Minun hampaani purevat kuin piikiviveitsi
ja raatelevat kuin sakaalijumalan, ja sinä, joka makaat siellä
lumottuna, silmäsi minun taikavoimani kiinninaulaamina, sinä et ole
onnistuva riistämään minulta maagillista voimaani, sinä krokodiili,
joka itse elät loitsuttuna.»
Muuan käärmeloitsu on saanut seuraavan ylevän muodon:
»Pysähdy, sinä Rerek käärme, äläkä tule lähemmäksi! Muutoin sinun on
pakko syödä se rotta, joka on kauhistus Ralle, ja popsia mädäntyneen
emäkissan sääriä!»
Mutta moisen lorun rinnalla esiintyy Kuolemankirjassa yleviä ajatuksia
siitä, kuinka kukin ihminen lopuksi saa tuomionsa sen mukaan, miten
on elänyt täällä maan päällä. Nämä suunnattomat vastakohdat samassa
kirjoituksessa saavat selityksensä siitä, että Kuolemankirja ei ole
yhtenäinen teos, vaan eri kappaleet ovat syntyneet eri kehitysasteilla,
alkeellisimmat kenties 5.—6. vuosituhannella, mutta sitten aina
seitsemännelle vuosisadalle ennen meidän ajanlaskuamme. Niin perin
vanhoillisia kuin egyptiläiset olivat, he säilyttivät siinä paljon
ikivanhaa, joka oikeastaan soti heidän muuttunutta uskonnollista
käskystänsä vastaan. Mutta tottumus vanhaan oli niin syvälle syöpynyt,
että he eivät harkinneet sen aikansaeläneisyyttä. Mikä oli kelvannut
heidän esi-isilleen, se oli kyllin hyvää heille itselleenkin.
Egyptiläinen ei epäillyt koskaan hetkeäkään, että ne maagilliset sanat,
jotka olivat auttaneet isien henget autuaitten maahan, veisivät sinne
hänetkin.
Muinaisten egyptiläisten sitkeä vanhoillisuus kohtaa meitä heidän
elämänsä kaikissa ilmenemismuodoissa: heidän uskonnossaan, heidän
kuvaamataiteessaan, kirjoituksessa ja kirjallisuudessa, hallinnossa.
Uskollisuudella, jota voidaan sanoa härkäpäisyydeksikin, egyptiläiset
pitivät kiinni isien perinnöstä harkitsematta, oliko se ajanmukaista
vai ei. He olivat sanalla sanoen muinaisaikamme kiinalaisia.
Työteliäitä ja tyytyväisiä kuten kiinalaiset he olivat myöskin.
Niinkuin Kiinan kansa olivat Egyptin asukkaatkin lämpimästi kiintyneet
kotiseutuunsa ja perheeseensä, eivätkä he voineet ajatella suurempaa
onnettomuutta kuin sulkea silmänsä vieraassa ympäristössä, kaukana
sukulaisista ja ystävistä ja joutua lepäämään vieraassa maassa.
Egyptiläisten kunnioitus kaikkea vanhaa ja muinaista kohtaan
on aiheuttanut sen, että Kuolemankirjasta on vähitellen tullut
egyptiläisten uskonnon kuvastin sen kaikilla asteilta siitä ajasta,
jolloin egyptiläiset olivat puolivilli kansa, aina heidän mahtavuutensa
loppuaikoihin saakka.
Alusta loppuun Kuolemankirja on täynnä maagillisia loitsuja, joiden
tarkoituksena on säilyttää muumio ja vakuuttaa sille iankaikkinen
elämä. Muuan sellainen manaus kuuluu osittain lyhennettynä:
»Tervehditty ollos sinä Osiris, minun jumalallinen isäni! Samoinkuin
Sinä elät ja olet ikuinen, samoin minunkin jäseneni tulevat ikuisesti
elämään. En ole minä katoava. En ole minä tomuksi muuttuva. En ole
minä mätänevä. En ole minä matojen saaliiksi joutuva. Minä tulen
elämään, elämään! Minä tulen kukoistamaan. Minun sisälmykseni
eivät mätäne, minun silmäni eivät sammu, minun kasvoni eivät
muutu. Minun korvani eivät käy kuuroiksi. Minun päätäni ei eroteta
kaulastani. Minun kieltäni ei pois temmata. Minun hiuksiani ei
leikata. Minun kulmakarvojani ei ajella. Minun ruumiini on säilyvä
vahingoittumattomana, ei se ole hajoava eikä tuhotuksi tuleva tässä
maailmassa.» — Jotta vainajalla olisi oikein hyvä toisessa maailmassa,
pantiin hautakammioon myöskin saviastioita täynnä leipää, viiniä ja
muita elintarvikkeita. Mutta kun nämä ruoka- ja juomavarastot eivät
voineet riittää ikuisiksi ajoiksi, täytyi muulla tavalla huolehtia
vainajan aineellisesta hyvinvoinnista, ja tätä varten hautakammion
seiniin maalautettiin tai hakkautettiin kuvasarjoja, joissa
esitettyjen kohtausten toivottiin toteutuvan hänen kuolemanjälkeisessä
olotilassaan. Kaikkialla palautuvat melkein samat aiheet: näemme
haudassaolijan nauttivan rikkaan pöydän antimia tai toimittelevan
maallisia tehtäviä, molemmissa tapauksissa kernaimmin orjien ja
palvelijain kumartamana ja palvelemana. Välistä saamme nähdä hänet
myöskin kalastamassa tai virtahepoja, jalopeuroja, sakaaleja tai
gaselleja metsästämässä, taikka myöskin pyydystämässä lintuja Niilin
rannalta, missä papyrus on tiheintä. Välistä hän hupailee perheensä
helmassa ruoalla ja juomalla soittajien ja kauniiden tanssijattarien
kohottaessa olemassaolon suloa.
Jotta rikkaan ja ylhäisen egyptiläisen itsensä ei tarvitsisi kyntää ja
korjata satoa viljavilta kentiltä, missä hän kuolemansa jälkeen sai
oleskella, jotta hän pääsisi jauhamasta viljaa, leipomasta leipää,
panemasta olutta, kaitsemasta karjaansa ja soutamasta venettänsä,
asetettiin hautaan myöskin puukuvioita, jotka esittivät erilaisia
palvelijoita ja kotieläimiä sekä pikku taloja ja veneitä.
Saivatpa ruhtinaat ja muut ylhäiset henkilöt mukaansa kokonaisia
pikku puusotajoukkoja. Näin annettiin vainajalle mukaan jonkinlainen
tekomaailma korvaamaan todellista, joka hänen täytyi jättää.
Rautatavarat ja hautojen seinillä olevat kuvat antavat meille siten
erinomaisen kuvan siitä elämästä, jota Egyptissä elettiin ammoisina
aikoina.
Eräs etevä amerikkalainen arkeologi kertoo seuraavasti siitä
vaikutuksesta, minkä neljätuhatvuotinen kääpiömaailma teki häneen,
kun hän vuonna 1921 oli Theban läheltä löytänyt hautakammion ja
seinässä olevasta raosta sai luoda ensimmäisen silmäyksen siihen.
Sisällä vilisi pikkuruisia, pikkuruisia, ainoastaan parin desimetrin
korkuisia ihmisiä, jotka hyörivät siellä jokapäiväisissä puuhissaan.
Muutamat heristivät keppejänsä pikku lehmä- ja härkälaumoille. Toiset
olivat teurastus- tai leipomapuuhissa tai laskivat äskenpantua olutta
saviastiaan. Toiset laskivat verkkoa veneestä, toiset kalastivat
harppuunalla. Toisissa veneissä miehet kiskoivat airoja, toisissa
aluksissa taasen merimiehet vetivät purjeita mastoon ja laivuri
seisoi kehoittelemassa merimiehiä, jotka kiipeilivät mastoissa ja
köysissä. »Muuan nuori tyttö, joka oli toisia suurempi ja puettu
loistavanväriseen pukuun, tuijotti minuun vakavin silmin», niin
löytäjä kertoo, »aivan kuin nuhdellen minua, että minä häiritsin
neljätuhatvuotista lepoa.»
Kolme päivää ja kolme yötä retkikunta työskenteli lakkaamatta
päästäkseen sisälle löydettyyn aarrekammioon ja tuodakseen sieltä
päivänvaloon nämä satalukuiset huolellisesti veistetyt ja maalatut
piskuiset puukuviot. Kaikki oli hämmästyttävän hyvin säilynyttä, yksin
lukinverkonohuiset liinalangat naisten värttinöissä ja kangaspuissa.
Kaksitoista venettä oli valmiina kuljettaakseen suurmiesvainajaa
ja hänen seuruettaan Niilillä retkeiltäessä. Hänen kajuutassaan
suurimmassa aluksessa oli kaksi kuparista matka-arkkua hänen sänkynsä
alla. Ja hytin oven edessä istui laulaja ja harpunsoittaja huvittamassa
herraansa. Yksi alus oli huolellisesti valmistettu keittiöksi patoineen
ja muine keittiöastioineen.
Vaikuttavin on ryhmä, joka esittää mahtavaa miestä istumassa
pihamaallansa talonsa edustalla poikansa ja perillisensä ollessa maahan
kyyristyneenä hänen toisella ja neljä kirjuria toisella puolellaan,
kaikki innokkaassa toimessa hänen karjaansa laskemassa. Karjankaitsijat
ajavat taikka kuljettavat eläimiä hänen ohitsensa. Siinä on punaista,
mustaa ja kirjavaa elukkaa.
Siinä on sanalla sanoen jäljennös rikkaan miehen omaisuudesta, minkä
hän tällä tavoin on tahtonut ottaa mukaansa tulevaan elämään. Näiden
satalukuisten pikku ihmisten piti toisessakin elämässä tehdä työtä
hänelle: kyntää ja korjata hänen peltojansa, kaitsea ja teurastaa
hänen karjaansa, leipoa hänen leipänsä ja panna hänen oluensa, kehrätä
ja ommella hänen vaatteensa sekä silloin tällöin souteluttaa häntä
Niilillä.
Toisen vuosituhannen keskipalkoilla lakkasi tämä tapa asettaa
palvelijain kuvia hautoihin. Sen tilalle keksittiin yksinkertaisempi
tapa panna vainajan mukaan häntä itseänsä jäljittelevä veistos:
savinen, puinen tai metallinen pienoiskuva, tavallisesti esittäen
muumiota, joka lepäsi pienessä arkussa. Tämän tekovainajan tarkoitus
oli suorittaa manallemenneen tehtävät kuolemanvaltakunnassa. Että
hän tosiaankin pysyisi siellä ja tekisi työtä, siitä vakuuttautuivat
ylhäiset egyptiläiset siten, että antoivat papin varustaa pikku kuvion
maagillisen voiman omaavalla kirjoituksella, joka nimenomaan määräsi
hänet kuolleen »vastikkeeksi». Vainaja sanoo siinä hänelle: »Jos minun
tehtäväkseni pannaan jonkin työn toimittaminen toisessa maailmassa, on
sinun se tehtävä minun asemestani aina. Sinun on viljeltävä peltoja,
sinun on pumputtava vettä, sinun on puhdistettava kanavat ja ojat. Kun
huudetaan minua, on sinun vastattava: ‘Täällä minä olen!'»
Lapsille pantiin usein leikkikalu mukaan hautaan. Egyptiläisten
lasten haudoista on löytynyt puisia hyrriä, joilla pienokaiset ovat
leikkineet, puunukkeja liikkuvine käsivarsineen ja säärineen, puinen
krokodiili, joka voi aukaista kitansa j.n.e.
Vähäisempiä rakkaita muistoja maallisen elämän ajoilta olivat
otaksuttavasti hautaan mukaan pannut kirjoitusvihkot ja
kirjoitustaulut. Meidän Egyptin kirjallisuuden tuntemuksellemme nämä
kirjoitusharjoitelmat ovat arvaamattoman arvokkaita, sillä suuri,
ehkäpä suurin osa tätä kirjallisuutta on säilynyt yksinomaan tässä —
kieltämättä vallan vajavaisessa — asussa.
* * * * *
»Kaikki olemme samanarvoisia kuoleman edessä» — se oppi ei
ollut voimassa muinaisilla egyptiläisillä. Siellä ei yksin
_yhteiskunnallisesti_ ollut erikoisasemassa rikas, joka
hautakammiossansa lepäsi turvassa sakaaleilta ja muilta erämaan
villipedoilta, verrattuna köyhään, jolla ei ollut varaa balsamoiduttaa
kuollutta ruumistansa ja säilyttää sitä kallisarvoisissa
hautakammioissa, vaan joka sarkofageitta ja siteittä kätkettiin metrin
syvälle erämaan hiekkaan. _Hänen_ jäännöksensä hävitti pian ajan
hammas, ja senvuoksi hän ei koskaan voinut päästä osalliseksi toisen
maailman autuudesta. Mahdollisuuden mukaan vähempivarainenkin koetti
kumminkin välttää sellaisen kohtalon, ja hänen elämänsä aherruksen
päämääräksi tuli hiellä ja vaivalla rehkiä kokoon varat kunnialliseen
hautaamiseen. Ainakin koetettiin myöhempinä aikoina saada kootuksi
edes niin paljon, että voitiin vuokrata paikka jossakin niistä
joukkohaudoista, joita yritteliäät urakoitsijat rakensivat kallioihin.
Voitiinpa mennä niinkin pitkälle, että varastettiin kivet omaa hautaa
varten. Eräs yli 3000 vuotta vanha papyruskannekirja kertoo eräästä
työnjohtajasta: »Hän louhitutti väellänsä kiviä kuningas Seti II:n
rakenteilla olevista töistä, ja he varastivat siitä joka päivä miehen
omaa hautarakennusta varten. Ja hän pystytti näistä kivistä neljä
pilaria hautaansa.» Toisesta haudasta hän hankki itsellensä kaksi
kappaletta Kuolemankirjaa — samoin omaa vastaista tarvettansa varten
— ja kolmanteen hautaan hän tunkeutui ja anasti sen vuoteenkin, millä
vainaja lepäsi, sekä muutoin mitä vain käsiinsä sai. Hän varasti
myöskin kuninkaan kuolinuhria varten tarkoitetun suitsutusaine- ja
viinivadin. Muuan erikoisen arvokas esine, joka oli kadonnut erään
kuningattaren haudasta, löytyi myöskin hänen talostaan, vaikka hän
olikin vannonut vakaiset valat, että hän oli viaton. Juttuun kuuluu
muutoin, että tämä autuudestansa niin huolehtiva mies tässä maailmassa
esiintyi raa'an roiston hahmossa. Hän eli haureellisesti alaistensa
työmiesten vaimojen ja muiden naisten kanssa, joiden kanssa he »asuivat
yhdessä». Hän varasti, mitä vain käsiinsä sai, murtautui yöllä
toverinsa taloon ja »selkäsaunalla pehmitti sinä yönä yhdeksän henkeä»;
ja välistä hän huvitteleikse nousemalla muurille ja pommittamalla
sieltä väkeänsä tiilillä. Hän pakotti miehensä korvauksetta tekemään
työtä hänen yksityistiliinsä, ja heidän vaimojensa täytyi kutoa
kangasta hänelle. Mutta työnsä hän kruunasi, kun hänen kidutetut
alaisparkansa lähettivät miehiä valittamaan itsellensä kuninkaalle. Hän
surmautti kaikki valittajat, »etteivät he voisi viedä mitään viestejä
faaraolle.»
Kuolemattomaksi syntistä ruumistansa hän tällä keinoin tuskin lienee
saanut, mutta maailmanhistoriaan hän pääsi.
* * * * *
Se kauhu ruumiin häviämistä kohtaan, joka oli niin voimakas vanhoilla
egyptiläisillä, kohtaa meitä eräässä heidän merkillisimpiä runojaan. Se
kuvaa elämään väsyneen miehen ja hänen sielunsa välistä keskustelua.
Elämään väsynyt sanoo, että paras, mitä hän voi tehdä, on riistää
henki itseltänsä, sillä hänen nimensä on »inhotumpi kuin raadon löyhkä
kesäisenä päivänä, kun aurinko on kuuma, vastenmielisempi kuin sen
katku, joka kuumana päivänä kaloja käsittelee, tai hanhien haju niiden
pesässä tai se löyhkä, mikä lähtee krokodiileista ja siitä paikasta,
jonne krokodiilien on tapana kokoontua.» Eihän totisesti elämällä ole
silloin erikoisen suurta arvoa. Mies lisääkin: »Kuolema on nyt minulle
kuin terveyden lahja sairaalle, kuin mirhamin tuoksu ja lootuskukkien
lemu vilpoisella rannalla, niin, aivan kuin saisi tulla kotiin monta
vuotta kestäneestä vankeudesta.»
Mutta hänen sielunsa kammoksuu kuolemaa, sillä sen jälkeen kuin kaikki
omaiset ja ystävät ovat hänet hylänneet, hänellä ei ole ketään, joka
voisi huolehtia siitä, että hänet kunniallisesti haudattaisiin.
* * * * *
Niin suurta rakkautta tulevaa hautaansa kohtaan egyptiläinen tunsi,
että hänen viimeisen asuntonsa arvokkaaseen kuntoon laittamisen
valmistelut usein veivät suuren osan hänen elämäänsä. Niinhyvin
kuninkaat ja kuningattaret kuin muutkin ylhäiset miehet ja naiset
omistautuivat ilolla ja riemulla, voi melkein sanoa, tulevain
maahanpanijaistensa valmistuksiin. Pelkkä ajatus, että täytyisi
kuolla vieraassa maassa ja tulla lasketuksi hautaan, joka ei ollut
kaikkien säädynmukaisten vaatimusten mukainen, oli kauhistus
ylhäiselle henkilölle. Senvuoksi egyptiläinen, ollessaan maansa
rajojen ulkopuolella, ikävöi alati päästä ainakin kotiin kuolemaan.
Tämä kaipaus on päämotiivina eräässä kahdenneltakymmenenneltä
vuosisadalta ennen meidän ajanlaskuamme olevassa papyruksen
säilyttämässä kertomuksessa — Sinuhesta, Sesostris I:n palvelijasta.
Kun Sesostris oli vielä vain kruununperijä, Sinuhe oli hänen
mukanansa sotaretkellä libyalaisia vastaan. Saapui silloin leiriin
sanoma vanhan faaraon kuolemasta, miten »hiljaisuus vallitsi nyt
kuninkaan palatsissa, kaikkien sydämet olivat surun vallassa,
molemmat portit olivat suljettuina ja hoviväki istui päät polvien
varassa ja ihmiset valittivat.» Sinuhen valtasi tällöin sellainen
kauhu odotettavissa olevia valtaistuinriitoja kohtaan, että hän
pakeni erämaahan. Harhailtuaan kauan hän saapui erään ystävällisen
syyrialaispäällikön luo, joka pyysi Sinuhea jäämään luoksensa, asetti
hänet korkea-arvoiseen asemaan ja antoi yhden tyttäristänsä hänelle
vaimoksi. Sinuhe sai myöskin valita itselleen maakartanon uudessa
isänmaassaan. »Se oli ihanaa maata», hän sanoo. »Siellä oli viikunoita
ja viinirypäleitä; siellä oli enemmän viiniä kuin vettä ja runsaasti
hunajaa, ja kaikenlaisia hedelmiä kasvoi puissa. Vehnää siellä oli
ja ohraa ja karjalaumoja määrää vailla. Silloin sain minä leipää
päivittäiseksi ravinnokseni ja viiniä joka päivä, keitettyä lihaa ja
lintupaistia ja lisäksi arojen riistaa, jota minulle pyydystettiin
ansoilla ja minun eteeni asetettiin sen lisäksi, mitä minun koirani
pyydystivät.»
Niin Sinuhe eli onnellisena uudessa kotimaassansa ja näki suuren
lapsiparven kasvavan ympärillänsä. Mutta hän ikävöi kuitenkin saada
vielä kerran nähdä sen maan, jossa hän oli syntynyt. Ja kun hän alkoi
käydä vanhaksi ja tunsi lopun lähestyvän, hän kirjoitti faaraolle
nöyrän kirjeen ja pyysi, että hänen suotaisiin palata rakkaaseen
Egyptiinsä ja saada siellä viimeinen lepopaikkansa.
Ja katso: eräänä päivänä saapuu kuninkaan sanantuoja tuoden
kallisarvoisia lahjoja, jotka ilahduttivat Sinuhen sydäntä, sekä
kirjeen, joka teki hänet vieläkin iloisemmaksi. Siinä näet pyydettiin
häntä palaamaan Egyptiin, »sillä», niin siinä sanottiin, »nyt alat
sinä tulla vanhaksi mieheksi etkä voi enää siittää poikia, ja
sinulla on aina kuolinpäiväsi ajatuksissasi. Katso, hyvätuoksuinen
setriöljy ja muumiositeet ovat valmiina sinun balsamointiasi varten.
Hautajaissaattue, joka on lähtevä liikkeelle sinä päivänä, jona sinut
maalle jälleen luovutetaan, pitää sinulle järjestettämän, ja kultaisen
muumioarkun, jonka pää on koristettu atsuurilla[22], olet sinä saava.
Härkien pitää vetämän sinut hautaan, laulajain sinun edelläsi käymän
ja hautajaistansseja suoritettaman. Ne, jotka surevat sinua, odottavat
silloin hautasi ovella; uhreja sinulle annetaan ja hautakammiosi on
oleva rakennettu valkoisesta kivestä aivan prinssien ja prinsessojen
hautojen viereen. Sinun ei tarvitse kuolla vieraassa maassa, jossa
sinun ruumiisi pantaisiin oinaannahkaan.»
Sinuhe kiitti luonnollisesti ylitsevuotavalla itämaalaisella
kunnioituksella. Hän vakuutti kirjeessään faaraolle, että hän ei ollut
paetessaan ollut täysin järjissään: »Tarkoitusta siinä ei ollut, ja
kun minä sitten oikein ajattelin, en voinut ymmärtää, miten kaikki
oikeastaan oli käynyt. Minä en voi käsittää, kuinka olen voinut
jättää oman maani. Minusta tuntuu nyt käyneen kuin unessa, niinkuin
silloin kuin mies, joka oleskelee hedelmällisessä maassa, kuvittelee
olevansa Libyan erämaassa. Koskaan en ole minä kallistanut korvaani
kapinallisille vehkeilyille, ei, minä pidän kuninkaani kunniassa.»
Vanhus lahjoitti nyt kaiken omaisuutensa lapsillensa ja läksi
vaeltamaan kaukaiseen faaraoitten kaupunkiin. Kun hän tuli kuninkaan
eteen, »hän heittäytyi maahan vatsallensa». Ja niin hän kertoo
edelleen: »Kun faarao puhutteli minua, minusta tuntui kuin miehestä,
joka äkkiä on tullut pimeään huoneeseen. Minun järkeni himmeni, minun
jäseneni vapisivat, sydämeni ei tuntunut olevan enää rinnassani,
ja minä en tiennyt, olinko minä kuollut vai elossa.» Sinuhe yritti
änkyttää vastausta, mutta tilanne muuttui koomilliseksi, kun Sesostris
kääntyi kuningattaren puoleen sanoen: »Katso! Tämä on Sinuhe, joka
tulee aasialaisen hahmossa ja josta on tullut beduiini» — »silloin»,
niin kertoo Sinuhe, »kuningatar nauroi ääneen ja sydämellisesti, ja
kuninkaalliset lapset kirkuivat yhdestä suusta: 'oi herra kuningas,
tämä mies ei voi olla Sinuhe!' Mutta hänen majesteettinsa sanoi: 'Minä
vakuutan teille, hän se on!'
Sitten ottivat kuninkaalliset lapset soittovehkeensä ja sistruminsa[23]
ja menivät hänen majesteettinsa eteen sanoen: 'Anna meidän tähtemme
armosi kohdata tätä arojen soturia, joka on syntynyt Egyptissä! Hän
pakeni kaukaiseen maahan sinua peläten. Mutta se silmä, joka on sinut
saanut nähdä, ei pelkää enää!'»
Silloin kuningas avasi suunsa armollisesti ja sanoi, että nyt pelko oli
tarpeeton, sillä hän nimitti Sinuhen uskotuksi neuvonantajakseen. Ja
kuninkaalliset lapset osoittivat vanhukselle kiintymystään puristamalla
hänen käsiänsä.
Kun hän oli tullut siihen asuntoon, joka hänelle oli varattu — hän
kertoo — »leikattiin ja kammattiin minun hiukseni ja minä heitin
päältäni vieraan maan lian, samalla kuin riisuin päältäni beduiinien
puvun, heidän, jotka elävät aroilla, ja puin ylleni hienon liinapuvun.»
Hän sai muhkean asunnon, ja kolme, neljä kertaa päivässä vietiin
hänelle ruokaa kuninkaallisesta keittiöstä, paitsi sitä, mitä kuninkaan
lapset tavan takaa hänelle antoivat. Mutta lopuksi tulee paras
kaikesta: »Kiviseksi haudaksi minulle», hän sanoo, »varattiin paikka
toisten ylhäisten hautojen joukkoon.» Ja sitten hän kuvailee, miten
tämä hautarakennus rakennettiin piirtokirjoituksineen ja kaikkineen,
mikä ylhäiselle miehelle kuuluu hänen viimeisessä lepopaikassaan.
»Minun kuvapatsaani, jonka faarao minulle teetätti, oli kullalla
silattu, ja sen tunika oli kullansekaista hopeaa. Ei osoiteta sellaista
kunniaa tavalliselle henkilölle.
Ja niin elän minä nyt, kuninkaani palkitsemana, kunnes tulee se päivä,
jolloin täältä erkanen.»
Kirjallisuutta:
Alfred Wiedemann, Die Toten und ihre Reiche im Glauben der alten
Egypter (»Der alte Orient» 1910).
Alfred Wiedemann, Die Amulette der alten Egypter (»Der alte Orient»
1910).
Pehr Lugn, Den egyptiska dödsboken (Nordisk tidskrift 1918).
Heinrich Brugsch, Die ägyptische Gräberwelt.