Lukijan suosiollisella luvalla siirrymme nyt kaksikymmentä vuotta
eteenpäin ajassa ja siis melkoista lähemmä meidän päiviämme. On kaunis
iltapäivä heinäkuussa. Eversti paroni Kaarle Sigismund Littow on
vieraisilla Syrjänkosken suuressa meijerissä, ja siellä häntä on
kestitty hänen oivalla mielijuustollansa, joka on Sveitsin mallin
mukaan valmistettu. Eversti on vielä kookasvartaloinen, komea ukko,
ryhti suora kuin sotilaalla ainakin ja pää valkoinen kuin kyyhkynen.
Tuskinpa uskoisi hänen äsken täyttäneen kahdeksannenkymmenennen
ikävuotensa. Lukuunottamatta sitä, että toinen silmä on luopunut
palveluksesta ja toisenkin näkövoima on heikontunut, eversti kantaa
vuosien suuren taakan kuin muinaisajan urho, ja jottei nykyaikakaan
unohtuisi hänen mielestään, on hänellä taskut täynnä rintasokeria
suuren lapsilauman varalle, joka meluaa hänen ympärillään.
Hän istuu päärakennuksen portailla. Rakennuksen hän oli teettänyt
Syrjänkoskelle ostettuaan kohta palon jälkeen pakkohuutokaupalla
myytäväksi joutuneen Syrjänkosken. Kapteeni Eusebius Winterloo tulee
ulos katsomaan, ovatko everstin hevoset jo valjaissa, ja ärjyy
lapsijoukolle, että se häpeäisi vähän eikä surisisi kuin paarmat vanhan
sedän ympärillä. Kunnon kapteeni ei ole edistynyt arvoasteissa, mutta
sitä enemmän muussa hyvässä. Hänestä on tullut niin lihava, että hän
vertaa itseään "paraiksi käyneeseen oluttynnyriin" -- sillä hän on
äskettäin perustanut suuren oluttehtaan. Sitä paitsi hän ja Littow ovat
jo monta vuotta yhdessä omistaneet meijerin, ja hän tulee melkoisen
hyvin toimeen varojen puolesta; muuten hän on iloinen, hyväluontoinen
moukka, kuten hän aina on ollut, huolimatta kaikista vaivoista, mitä
rouva on nähnyt koettaessaan istuttaa häneen eurooppalaista sivistystä.
Hovineuvoksetar vainaja, hänen äitinsä, joka ei milloinkaan unohtanut
kursailua, oli jo aikoinaan huomannut turhiksi kaikki ponnistukset,
mitä hän teki Eusebiuksen hyväksi, ja kapteeninrouva Winterloo,
syntyisin Triste-Ruban, on vihdoinkin nähnyt parhaaksi antaa kelpo
miehensä pysyä semmoisena, millaiseksi Herramme ja sotilaselämä olivat
hänet nuorena muodostaneet. Sen sijaan on hän, viisaasti tehden, pannut
kasvatustapansa käytäntöön pienissä ilveksissä, tuossa pitkässä
jonossa, jossa yksitoista alkujaan neljästätoista on elossa ja jolla
hän aikojen kuluessa on turvannut Winterloo-suvun vastaisen
kukoistuksen. Pojista sukeutuu millainen mistäkin, ei pahaa kestään;
muutamat pulleat kuin isä, toiset hoikat kuin äiti, kaikki oikein
vallattomia vaatteiden kuluttajia, joiden housujen polviin ilmestyy
säännöllisesti jok'ikinen viikko reikiä. Vanhimmalla pojalla
Eusebiuksella, joka lukee maanviljelysoppia Mustialassa ja on
yhdeksäntoistavuotias, on äitinsä murheeksi huomattava taipumus tulla
isäänsä; hänet on jo tavattu käyttämästä joitakuita "lempo vie",
"saakeli soikoon" tai muita raa'anlaisia lauseparsia, jotka ovat
karisseet kuin murut isän suuresta kesytettyjen eläintarhaleijonien
varastosta. Enemmän iloa olisi rouva Winterloolla punaposkisista
tyttäristään, jos he vain vähemmin vieraantuisivat hienosta
seuraelämästä eivätkä äitinsä mielipahaksi puhuisi paremmin suomea kuin
ranskaa. Mutta, mikä on tosiaan kummallista, muinoinen opettajatar on
itsekin melkein kokonaan unohtanut äidinkielensä, tai oikeammin, hän
sekoittaa siihen sekä suomalaisia että ruotsalaisia sanoja aivan
ujostelematta, mutta sitä vastoin hän on yhä vielä hyvin taitava
kieliopissa, joka taas on tyttärien kauhistus. Rouva Winterloo on
ylimalkaan hyvä emäntä, hieman kiivas ja kiukkuinen piioille, mutta
nepä saavat suuttumaan vaikka kivenkin! Syrjänkosken meijeri on hänen
kuolematon kunniansa. Alussa ei yritys oikein ottanut onnistuakseen
kieliopin sääntöjen mukaan, ja lehmätkin olivat mutkikkaammat kuin itse
säännöttömät teonsanat. Mutta pitkäaikaisen matkan jälkeen, jonka rouva
Winterloo teki kymmenen vuotta sitten Sveitsiin ja jolla matkalla hän
sai neuvotella sukulaistensa juustokauppiaiden kanssa, on meijeri
käynyt oikein hyvin, valmistanut suuria tynnyrillisiä mitä oivallisinta
voita, joka on saanut kunniamerkkejä monessa näyttelyssä, ja on niin
edistynyt juuston valmistamisessa, että Sippola, Moisio ja muut maan
juustokuuluisuudet saanevat siitä ennen pitkää vaarallisen kilpailijan
maailmanmarkkinoilla.
Rouva Winterloo ilmestyy sitten portaille ja tuo omin käsin everstille
hänen tavallisia virvokkeitaan: voita, leipää, juustoa, retiisejä ja
lasin raikasta lähdevettä. Kaikki on tuoretta ja maukasta, voi
keltaista kuin sahrami ja kirnuttu uudessa turbiinikirnussa, jonka
vertaista ei sitä ennen ole nähty viidenkymmenen peninkulman alalla.
Rouva Winterloo kertoo, miten kaupunkilaiskarjakot ovat viime vuosina
tehneet kokeitansa Syrjänkosken karjatarhassa, mutta ettei mikään
vetänyt vertoja sveitsiläiselle menettelytavalle, eikä puutu muuta kuin
englantilaiset vieraat, jotka matkustavat vaikka satakin peninkulmaa
saadakseen maistaa hyvää juustoa. Eversti taas puolestaan kertoo
Linnaisten suoviljelyksestä. Kapteeni Winterloo oli ennustanut, että
siitä tulisi vettä kuin Hakkaraisen samppanjasta, ja niin oli
todellakin käynyt. Kapteeni ei näet koskaan voinut antaa anteeksi, että
Hakkarainen oli ottanut hänen valakkansa samppanjasta, joka juomatta
paloi tulipalossa.
Siitä maalaiskeskustelusta tunnemme varsin hyvin Linnaisten vanhan
herran ja Syrjänkosken häikäilemättömän kapteenin, mutta vaivoin
entisen opettajattaren, neiti Triste-Rubanin. Hän on mahdollisimman
hyvin mukautunut meidän maamme oloihin, ja nuo kaksikymmentä vuotta
ovat muuttaneet pienen, miellyttävän sveitsittären ruskeine,
keimailevine silmineen hyvin puheliaaksi, hyvin säästäväiseksi ja hyvin
lihavaksi pieneksi emännäksi, joka rajattomasti hallitsee yhtä miestä,
yhtätoista lasta ja kuuttakymmentä elukkaa; mutta kunniamerkkiä "_pour
le mérite_" ei hän ole saanut, vaikka hän sen kyllä olisi ansainnut.
Arkkitehdin ennustus meni siis yhtä tyhjiin kuin Hakkaraisen samppanja.
-- Nyt lienee jo poikani, vuorineuvos, tullut kotiin Turusta, sanoo
parooni Littow ja nousee mukaviin ajoneuvoihin.
Winterloot, suuret ja pienet, kerääntyvät hänen ympärillensä ja
huutavat täyttä kurkkua "eläköötä" jäähyväisiksi vanhalle sedälle.
Ajaja läiskäyttää ruoskaansa, ja paroni Littow palaa Linnaisiin.
Herraskartano on nyt toisen näköinen kuin kaksikymmentä vuotta
takaperin. Muodoton vanha rakennus on hävinnyt synkkine saleineen,
pitkine käytävineen ja pahamaineisine Vihreine kamareineen, ja sijaan
on kohonnut koruton, mutta kuitenkin kaunis kaksinkertainen
kivirakennus, jonka korkeista, valoisista ikkunoista uuden ajan valo
virtaa kaikilta puolin sisään. Ympäriltä häämöttää puiden välitse
sieviä, pieniä tupasia; puisto on hyvin hoidettu, ja kun ajetaan
kartanoon pitkin vanhojen, korkeiden lehmusten varjostamaa kujaa,
näyttää uusi Linnaisten kartano niin iloiselta, niin viehättävältä,
että sinä, hyvä lukija, jos matkasi milloin käy niille seuduille, et
voine vastustaa uteliaisuuttasi, vaan poikkeat tutustumaan
kunnioitettavaan perheeseen, josta puhutaan Viheriän kamarin
kertomuksessa. Saatat tehdä sen arvelematta, sillä vaikka onkin
luonnollista, että Linnaisten asukkaat hieman vitkaillen puhuvat
Viheriästä kamarista, saat olla varma, että olet tapaava siellä niin
paljon vieraanvaraisuutta ja niin vähän ylimyksellistä kopeutta kuin
suinkin voit vaatia keltään Littowilta -- huomaapas, Littowilta! --
meidän päivinämme. Ei tee enää vanhan Jagielin hirveä miekka eivätkä
Jaakko von Littowin tekotukat yöllistä ilkivaltaa Linnaisissa. Nykyaika
on ratsastanut taloon sen porteista tuulineen ja auringonpaisteineen;
keskiajasta on tuskin enempää jäljellä kuin nimi ja muisto.
Eversti paroni Littowia tervehtii jo portailla perhe, jossa osaksi
vielä tapaamme vanhoja tuttuja. Mies, jota eversti erikoisesti
painostaen nimittää "pojakseen, vuorineuvokseksi" -- ja harvoin
kuullaan hänen käyttävän muuta nimitystä -- on entinen arkkitehti
Kaarle Lithau, kookasvartaloinen, viisikymmenvuotias herra, talon vävy
ja suuren maatilan ynnä kaikkien siihen kuuluvien tehtaitten ja sahojen
hoitaja. Sen, mitä onni oli antanut hänelle, oli hän lunastanut
miehen tavoin. Hän on maamme viisaimpia, käytännöllisimpiä ja
vaikutusvaltaisimpia maanviljelijöitä; laajalti ylt'ympäri hän on
raivannut avaran uran viljelykselle ja varallisuudelle. Koko hänen
olemuksensa synnynnäinen vakavuus on vuosien vieriessä käynyt
lempeämmäksi, pehmeämmäksi, kuitenkaan kokonaan haihduttamatta
jonkinlaista synnynnäistä ylpeyttä, jonka tähden aateliset
tilanomistajat ovat joskus syyttäneet häntä aatelittoman kopeudesta.
Mutta kartanon alustalaiset eivät koskaan valita sitä, ja voidakseen
paremmin arvostella häntä tarvitsee vain nähdä, miten hänen totinen
katseensa sulaa keväiseksi lämmöksi ja päivänpaisteeksi, kun hän
silmäilee puolisoaan ja lapsiaan. Ringa -- entinen Ringa Littow -- on
nyt pieni, sievä, rakastettava kuudenneljättä vuoden ikäinen rouva.
Leikkivästä lapsesta on varttunut jalomielinen nainen. Hänen
kasvonpiirteittensä kauneudessa ja sielukkuudessa on vielä jäljellä
paljon muinaisesta lapsellisesta veitikkamaisuudesta, ja kun hänet
näkee vanhimman tyttärensä, neljätoistavuotiaan Annan vieressä, voisi
heitä luulla sisaruksiksi. Anna -- siihen aikaan sanottiin vielä
_mamseli_ Anna, koska neiti-nimityksen ylimykselliset muurit eivät
olleet vielä murtuneet, ja lukija tietää sentään parhaiten, että Anna
mamselin todellinen jalosukuisuus vie monistakin neideistä voiton --
hän on vaaleaverinen ja lempeä kuten hänen äitinsä, mutta Ringa,
nuorempi, kohta kaksitoistavuotias tyttö, on tummaverisempi, ylpeämpi,
kiihkeämpi, enemmän vanhain Littowien kaltainen. Oikullinen sallimus on
huvikseen vaihtanut sisarusten nimet ja luonteet.
Vuorineuvos Lithau on sitä paitsi tuonut Turusta mukanaan ainoan
poikansa, kuusitoistavuotiaan Kaarle Sigismundin, joka aikoo tutkia
maanviljelystä ja vuoritiedettä Skotlannissa. Hän on pitkä, voimakas ja
viisas nuorukainen; hänessä näyttää yhdistyneen isän vakavuus ja äidin
lempeys. Ilmeisesti hän on isoisän lemmikki; vanha eversti on laskenut
päivät ja tunnit hänen tulohetkeensä asti ja sulkee hänet syliinsä
ilokyyneleitä vuodattaen.
Vielä on eräs perheen jäsen esittelemättä -- laiha, hieman kuihtunut
olento, jonka silmät säkenöivät ja jonka ryhti on ylhäinen ja käskevä.
Tuskin tunnemme häntä entiseksi Anna Littowiksi, josta sittemmin tuli
markiisitar Ribeira ja joka on jo leskenä miehensä, Portugalin
samannimisen ministerin kuoltua. Katarina Szistovon heimolainen ei ole
voinut suostua valitsemaan aatelitonta, vaikka hänen sydämensä kerran
olikin vähällä pettää suvun perintätavat. Hänellä ei ole lapsia, ja hän
on vain käymässä isänsä ja sisarensa luona, mutta jäisi kenties
mielellään ainiaaksi isänmaahansa, ellei hänen miehensä olisi
pelissä menettänyt kaikkea hänen perintöään Homburgissa eräälle
Spiegelbergille, joka sitten päätti päivänsä Espanjan kaleerilaivoilla.
Lesken täytyy jäädä Lissaboniin saadakseen eläkkeensä. Liian ylpeä hän
muuten onkin jäämään sukulaisilleen vastuksiksi, eikä hän luultavasti
ole vielä täydellisesti voinut leppyä Lithau-nimeenkään, vaikka hänen
sydämellinen ja hellä rakkautensa sisareen joka päivä sulattaakin hänen
ylpeyttänsä lempeämmiksi tunteiksi.
Paitsi hovineuvoksetarta on vielä kaksi muutakin vanhaa tuttua mennyt
kaiken maailman tietä, kumpikin hyvin iäkkäänä. Holming, vanha "kaikki
kaikessa", on jo kauan levännyt kirkkomaan kulmassa kummitusjutuistaan,
ja uskollinen Mefisto on haudattu puistoon korkean lehmuksen alle,
jonka kuoreen on piirretty sen nimi ja kuolinvuosi.
Eversti, joka tuskin saattaa kääntää silmiään kukoistavasta tyttärensä
pojasta, tarttuu nyt vävynsä käsivarteen ja kuiskaa hänelle:
-- Minä pyydän sinulta jotakin, Kaarle!
-- Mitä käskette, isä?
-- Minä en käske, minä pyydän, minä rukoilen sinua, Kaarle -- en itseni
tähden enkä sinunkaan tähtesi, vaan tuon pojan tähden -- katsohan vain,
miten komea Littow hänestä kerran onkaan tuleva!
-- Jättäkää se asia, isä. Olenhan jo kerran myöntynyt toivomuksiinne,
kun näitte niin paljon hyvää tarkoittavaa vaivaa hankkiessanne minulle
vuorineuvoksen nimen. Saatiinpa uudesta kaivoksestamme miten paljon
rautaa hyvänsä, ei se voi takoa minusta kelvollista vuorineuvosta.
Älkäämme sen tähden enää puhuko nimestä!
-- Taipumaton mies, sinä et siis tahdo suoda minulle sitä lohdutusta
astuessani hautaan, että näkisin vanhan nimeni vielä uudistuvan
kunniaan ja elämään tulevaisina aikoina! Kaarle, minä rukoilen sinua,
vaikka oletkin vakuutettu siitä, että poika on uurtava uransa, olipa
hänellä mikä kunniallinen nimi tahansa -- ja minä katson hänen
kykenevän sen tekemään -- niin muista, millä ennustavalla nimellä
tätini puhutteli sinua kuolonsa edellisenä päivänä! Muista
sukulaisuutta, mikä on olemassa meidän nimiemme välillä! Muista, mitä
tätini sanoi suuren, tuntemattoman rikoksen sovittamisesta, mikä ei
minulle ole koskaan oikein selvinnyt! Muista Jaakko von Littowia ja
anna minun ottaa poikasi ottopojakseni!
Vuorineuvos Lithau on vaiti. Hän on kauan vaiti, ei kukaan tiedä, mikä
taistelu riehuu taipumattoman miehen sydämessä. Hänen povensa pohjaan
on kätketty salaisuus, jota ei enää kukaan kuolevainen tunne, ja se
nousee hänen järkkymättömiä periaatteitaan vastaan, se murskaa ne,
niinkuin ruuti murtaa muurit ja vuoret; koko elämän kestänyt luja
perustus horjuu, se sortuu hänen jalkainsa alta ... hän joutuu varjojen
valtaan. Mitä kaikkea hän onkaan jo itse uhrannut kohtalottarelle,
jotka olivat kietoneet hänen elämänsä langat niin läheisesti Littowin
sukuun! Hän katsoo menneisiin aikoihin, hän näkee siellä riistetyn
nimensä ja ryövärin katuvaisen, rauhaa rukoilevan haamun. Hän katsahtaa
tuleviin aikoihin ja näkee tuon nimen uudelleen joutuvan oikealle
omistajalleen. Mitä hän ei koskaan itsensä tähden tehnyt, sen tekee hän
nyt poikansa tähden.
-- Isä -- sanoo hän syvästi liikutettuna -- minä olen teille velkaa
koko elämäni onnen, lempeimmän päivänpaisteen, mikä milloinkaan on
hajoittanut pilvet miehen otsalta. Te olette antanut minulle Ringan!
Toteutukoon toivonne. Poikani saakoon sen nimen, joka hänelle
oikeastaan kuuluukin. Littowin nimi on uudelleen elävä, ja kuolleet
saavat levon haudoissaan.