-- Nyt on maailman loppu tulossa, ei nyt enää pidetä mitään arvossa,
valitti hovineuvoksetar Winterloo pojalleen Eusebiukselle sen
merkillisen päivän jälkeisenä aamuna, jolloin kahdet kihlaukset
julkaistiin Linnaisissa. -- Lithau nai Littowin, ja Winterloo, äidin
puolelta Ahlekors, nai Triste-Rubanin! Kuka olisi sellaista kuullut
minun nuorena ollessani? Yksin aatelisetkin muuttuvat jakobiineiksi!
-- Sitä ei voi p--kaan enää auttaa, armollinen äiti, vastasi kapteeni
hyväntahtoisesti.
-- Kopeus kasvaa yli kaikkien rajojen. Hän on olevinaan, tuo mies, kuin
olisi hän oikeata sukua.
-- Lempo vie! Sukua meillä on kaikilla, ja siinä kyllin. Mies suututti
minua, mutta nyt se on unohdettu. Me joimme eilen veljenmaljat, ja
tietäkääs, armahin äiti, että hän on oikea kunnon Kalle. Sitä paitsi
kuulin kerrottavan, että joku hänen esi-isistänsä, muuan Lithovius tai
mikä lienee ollut nimeltään, on ollut hovirunoilija tai _poéta
laureatus_, kuten heitä lienee siihen aikaan nimitetty, hänen
majesteettivainajansa, en muista enää kenen, hovissa.
-- Hovirunoilijako? Minkä arvoinen on hovirunoilija?
-- Peijakas, onpa sekin kysymys! Luullakseni se hyvinkin vetää vertoja
hovineuvokselle.
-- No siinä tapauksessa myönnän hänellä olevan jonkinlaista
_préjudicea_, vanhaa oikeutta. Mutta entä hän itse? Minkä arvoinen on
arkkitehti?
-- Arkkitehti lienee samaa maata kuin vapaamuurari. Mutta _raillerie
à part_, leikki sikseen; Hirmunen, Ketonen ja Hakkarainen ovat
ruvenneet hakemaan saamisiansa. Lukkilan Lorunen ja hänen Loviisansa
kysyvät, olivatko päivällisemme komeat. Malinen hakee rästiä, ja
Grönfors kuuluttaa huutokauppaa Syrjänkoskelle. Toivoisin, saakeli
soikoon, että minussa olisi hitunen Dantonin vikaa voidakseni teloittaa
koko joukon.
-- Mutta sehän on ilkeätä! Minä en voi koskaan antaa sinulle anteeksi,
ettet sinä ottanut Ringa Littowia, kun hän vielä oli _à prendre_,
saatavissa. Annankin suhteen voisit vielä tehdä hyvät kaupat, ellet
tyhmyyksissäsi olisi jo kihlautunut...
-- Älkäämme ajatelko enää sitä asiaa, äiti. Laskekaamme ennemmin,
montako lehmää voimme elättää Syrjänkoskella, kun Littow perustaa
meijerinsä. Adelaide on ihastuksissaan siitä; hän on tarjoava meille
Sveitsin juustoa aamuisin, päivälliseksi ja illalliseksi. Hänen
isänsähän oli juustokauppias...
-- Juustokauppiasko? Mikä _horreur_! Voi minua onnetonta äitiä, minun
Eusebiukseni nai juustokauppiaan!
-- Pyydän anteeksi, hänen tyttärensähän. Mitä pahaa siinä on?
-- Ja sinä sanoit, että suku on Picardiesta muuttanutta aatelia!
-- Sanoinko niin? No, voihan se olla mahdollista. Luulenpa melkein,
että Picardien aatelilla on tapana myyskennellä huvikseen juustoa
joutohetkinään. Ainakin he myyvät viiniä. Eikö äiti ole koskaan juonut
picardon-viiniä?
-- Juustokauppiaan tytär! Kuinka saatoit tehdä äidillesi sellaisen
_chagrinin_, murheen!
Ja hovineuvoksetar raukka vuodatti katkeria kyyneleitä. Hän unohti koko
Syrjänkosken menettämisen, unohti kaikki heidän suuret surunsa, unohti
tulevan miniänsä kaikki viat ja hyvät puolet, ja kaikki hänen huolensa
keskittyivät siihen onnettomaan keksintöön, että hänen rakas
Eusebiuksensa oli liittynyt juustokauppiaiden sukuun. Täytyihän
kaikkien Winterlooiden ja Ahlekorsien kääntyä haudoissaan.
Kapteeni Winterloolla oli kuitenkin monen muun hyvän ominaisuuden
ohessa sekin, että hän oli hyvä poika, ja hänen mieltänsä kirveli, kun
äiti pani asian niin pahakseen.
-- No, no -- sanoi hän lohduttaen -- älkää olko pahoillanne, armollinen
äiti, juustojuttu saa jäädä meidän salaisuudeksemme, vaikka olenkin
kuullut, että juustokauppiaat voivat päästä Sveitsissä presidenteiksi.
Sitä paitsi olen aivan varma siitä, että Adelaiden esi-isät ovat olleet
mukana Jerusalemin hävityksessä, jos siitä on mitään huvia armolliselle
äidille, ja se on, tuhat tulimmaista, enemmän kuin mitä Littowit,
Winterloot ja Ahlekorsit kaikki yhteensä saattavat kehua tehneensä...
Mutta on aika mennä murkinoimaan. Minä en ole vielä nähnyt Adelaidea
tänään, ja mitä tulee ryyppyyn ja juustoon...
-- Juustoon! huokasi hovineuvoksetar ja seurasi vastahakoisesti
poikaansa.
Mutta aamiainen viipyi erään harvinaisen tapahtuman tähden.
Paroni Littow oli päättänyt tutkia Viheriän kamarin salaisuuden ja meni
heti päivän koitteessa sinne mukanaan arkkitehti ja muutamia talon
työmiehiä; heidän käskettiin nostaa paikoiltaan raskas tammikaappi,
jolla oli ollut varsin kummallinen osuus huoneen salaperäisissä
tapahtumissa. Sillä välin eversti kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut
Viheriässä kamarissa ja mikä suurimmaksi osaksi on lukijalle tuttua.
Seikkailun loppu, mikä sai hänet varhain aamulla menemään alakertaan
arkkitehdin luo, ei ollut yhtä salaperäistä, mutta sentään yhtä
käsittämätöntä. Hän oli päättänyt valvoa lopun yötä, mutta äänettömyys
ja väsymys olivat vieneet voiton hänestä; hän vaipui, kuten Lithaukin,
unen horroksiin istuessaan kirjoituspöydän ääressä, ja siitä herätti
hänet käsi, joka hiljaa laskeutui hänen olkapäälleen. Nostaessaan
katseensa hän näki vieressään tätinsä, joka sanoi hänelle:
-- Mene vieraan luo ja pyydä häneltä paperi, jonka hän on löytänyt
tammikaapista. Kuolleitten ja elävien onni riippuu siitä!...
Ja kun eversti silloin oli epäröinyt, oli täti lisännyt käskevällä
äänellä:
-- Mene vieraan luo ja anna hänelle tyttäresi, muuten eivät isäsi saa
rauhaa haudoissansa!
Sitten hän oli sammuttanut kynttilät ja kadonnut, ja silloin eversti
oli suuresti liikutettuna totellut hänen käskyään.
-- Minä en voi selittää sitä muulla tavoin -- jatkoi paroni Littow --
kuin siten, että tätini on saanut tietää tulosi Ringalta, jonka aina
täytyi tehdä hänelle selkoa kartanoon saapuneista vieraista, ehkäpä
myöskin vanhalta Holming veijarilta, ainoalta palvelijalta, jonka
kanssa hän, hoitajatarta lukuunottamatta, on jossakin tekemisissä.
Silloin on otaksuttavasti vanha, joutava tarina isoisästäni johtunut
hänen mieleensä nuoruuden ajoilta, ja se muisto on saattanut hänet
tiedustelemaan ristimänimeäsi ja sukuperääsi. Anna kertoi, että hän
vierashuoneessa oli nimittänyt sinua Kaarle Littowiksi tai Kaarle
Szistovoksi.
-- Kyllä hän teki niin.
-- No miksei! Minä toivon, Kaarle, että sinä huolimatta kaikesta
_mésintelligence'stä_, väärinymmärryksestä, mitä on ollut välillämme,
tulet rakkaaksi pojakseni, ja koska minulla ei ole muuta vanhan nimeni
perijää, sallinee hänen majesteettinsa pitkän palvelukseni ansaitseman
suosion ja armon tähden minun ottaa sinut ottopojakseni...
Lithau punastui.
-- Älkää pitäkö sanojani ylpeytenä, vastasi hän, vielä vähemmin
kiittämättömyytenä; olen syvästi liikutettu niin paljosta vielä
ansaitsemattomasta hyvyydestä. Mutta minä en voi luopua siitä nimestä,
joka minulla on ollut lapsuudesta pitäen, samalla luopumatta itsestäni
ja tulematta maailman silmissä epäluulon alaiseksi siitä, että olisin
muka uskaltanut kohottaa katseeni Ringaan vain turhamaisuuttani ja
kunnianhimoani tyydyttääkseni... Sallikaa minun, sallikaa Ringan
pitää minun nimeni; minä olen tekevä kaiken, mitä mies voi tehdä,
aateloidakseni sen meidän aikamme ja kaikkien aikojen parhaalla
aateliskirjalla: ihmisten kunnioituksella ja kunnian vaakunakilvellä.
-- Minä en peruuta lupaustani enkä tahdo koettaa saada sinua taipumaan,
vastasi eversti tyytymättömänä. Tee miten tahdot; toivon, että kerran
vielä ajattelet toisin.
-- Anteeksi -- tuskinpa.
-- Ringa on sitäpaitsi vielä liian nuori ja lapsellinen. Luullakseni
vietämme häänne vasta uudessa Linnaisten kartanossa, joka on oleva
sinun tekoasi?
-- Teidän tekoanne, hyvä, kunnioitettava isäni; teidän, kuten koko
minun onnenikin on teidän ansionne! Minä olen sydämestäni kiitollinen,
että sillä saan vihkiä uuden kartanon.
-- Hyvä on. Mutta unohdamme kokonaan, missä tarkoituksessa tulimme
tänne Viheriään kamariin. Tulkaa, pojat! Nostakaa pois tuo vanha
kaappi!
Miehet kävivät kaappiin käsiksi kaikin voimin, mutta eivät saaneet
liikkumaan sitä paikaltaan. Koetettiin kangilla; turhaan. Vanhalla,
itsepäisellä huonekalulla näkyi olevan halu todistaa pahan maineensa
olevan totta. Holming selitti suoraan, että paholainen istuu kaapissa
ja että se on sentähden niin raskas.
Vihdoin huomautti eräs miehistä, että kaappi on salvettu kiinni
seinään. Tutkittiin tarkemmin, ja niin olikin laita.
-- Hakatkaa rikki vanha romu! huudahti eversti kärsimättömänä. Kyllä
minä opetan sen kummittelemaan rauhallisessa talossani.
Kirveet alkoivat heilua, hakattiin pois yksi seinä. Silloin huomattiin
odottamaton seikka -- ylhäällä ja alhaalla saranat, joilla koko kaapin
sisusta voitiin helposti ja hiljaa kääntää syrjään, niin että osa siitä
meni seinässä olevaan tyhjään komeroon. Kun kaapin sisusta siten oli
siirretty syrjään, syntyi siihen kapea aukko, joka oli siksi suuri,
että siitä sopi ihminen kulkemaan, ja aukosta päästiin yhtä kapeille
portaille. Portaat taas kulkivat alaspäin seinän sisässä, joka sillä
kohden oli kaksinkertainen, vaikkeivät Linnaisten silloiset asukkaat
osanneet edes aavistaakaan sitä.
-- Nyt käsitän kaikki, kuiskasi eversti Lithaulle. Asessori Jaakko von
Littow, joka rakensi Linnaisten kartanon, oli hyvin mustasukkainen
nuoren vaimonsa vuoksi. Rouva asui kauan tässä huoneessa, ja hän itse
asui alakerrassa samalla kohdalla. Voidakseen minä hetkenä hyvänsä
näkymättömänä vartioida vaimoaan hän laitatti tämän kaapin
salaportaiksi, jotka veivät hänen omaan huoneeseensa. Siinä asuu nyt
tätini. Mustasukkaisuus rakensi tämän kekseliään käytävän, ja
yhdeksänkymmenvuotias mummo, joka on tullut uudelleen lapseksi, on
käyttänyt sitä kummitellakseen kuvitteluineen Viheriässä kamarissa.
-- Armollinen herra, älkää menkö sinne, se vie suoraa päätä h--tiin!
huusi Holming.
Varoitus oli olevinaan leikkiä, mutta toista sanoi miehen vapiseva
ääni.
-- Vaiti ja odottakaa minua täällä! huusi eversti laskeutuessaan alas
seinän aukkoon.
Muistaen saaneensa vartijan viran Viheriässä kamarissa Mefisto
syöksähti isäntänsä jälkeen, ja molemmat katosivat seinäportaiden
pimeään.
Odotettiin hetkinen, puheltiin kuiskaillen, muutamat olivat peloissaan,
kaikki uteliaina. Vain Lithau seisoi synkkiin muistoihin vaipuneena.
Hän tiesi aivan hyvin, etteivät Justina neidin rauhaa noina monina
vuosina olleet häirinneet tyhjät mielikuvituksen tuotteet, vaan tieto
hänen isänsä maailmalle tuntemattomasta petoksesta ja syvä tarve
koettaa sovittaa Littowin nimen anastusta. Hän, joka hyvin tunsi vanhan
kaapin, oli aivan varmaan tiennyt siitä tärkeästä paperista, joka siinä
oli säilössä. Kenties hän oli tahallaan edistänyt Viheriän kamarin
pahaa kummitusmainetta estääkseen asiaan kuulumattomia keksimästä
salaisuutta. Kenties hän oli vuosi vuodelta koettanut Ringan ja
Holmingin puheista ottaa selkoa kaikista talon vieraista, toivoen
vihdoin löytävänsä jonkun, jolle hän voisi uskoa tuon kauhean paperin;
hän ei liene tahtonut tai uskaltanut uskoa sitä veljensä pojalle,
everstille. Ja silloin oli sallimus todellakin johtanut Linnaisiin
juuri vääryyttä kärsineen suvun ainoan jäljellä olevan jälkeläisen,
ainoan, joka vielä saattoi vaatia oikeutta kuolleilta. Hän oli nähnyt
Lithaun olevan yötä Viheriässä kamarissa, hän oli kiinnittänyt hänen
huomionsa vanhaan kaappiin, avannut hänelle sen kaikilta muilta
suljetun oven ja vetänyt puoleksi auki erään laatikon -- sen, missä
salakomero oli kätkössä! Vanha naisparka, miten tuskallista mahtoi
hänestä ollakaan paljastaa isänsä häpeä, ja kuitenkin, minkä
sanomattoman huojennuksen hän olikaan saanut rikoksen sovittamisesta!
Niin, eikä mitenkään muuten, oli selitettävä nuo kummalliset tapaukset.
Mutta salaportaat? Mikä julma intohimo olikaan rakentanut salaloukon,
ja miten sietämätön kidutus olikaan saattanut Jaakko von Littowin
puolison epätoivosta rikokseen, rikoksesta itsemurhaan!
Eversti viipyi kauan. Vihdoin hän palasi kalpeana ja totisena.
-- Nämä portaat -- sanoi hän -- vievät tätini huoneeseen. Hän ei enää
ole niitä käyttävä. Tapasin hänet nukkumasta -- nukkumasta iäistä unta.