24. VIHERIÄN KAMARIN KUMMITUS.

Aikainen ilta alkoi jo hämärtää Linnaisissa. Suureen saliin oli

sytytetty kynttilät. Kapteeni Winterloo morsiamineen laati yhdessä

everstin ja hovineuvoksettaren kanssa tulevaisuudensuunnitelmia, jotka

koskivat Syrjänkosken meijerin rakentamista. Anna neiti oli jo kotvan

aikaa kaivannut sisartaan, mutta luuli hänen menneen yläkertaan heidän

huoneeseensa. Vihdoin hän huomasi, että arkkitehtikin oli poissa.

Silloin hän kävi levottomaksi ja meni kynttilä kädessä pimeään

vierashuoneeseen. Siellä hän näki Ringan istuvan kasvot käsiin

kätkettyinä, vaipuneena sohvapöydän hienoa liinaa vasten, ja sohvan

nurkassa istui arkkitehti kalpeana ja totisena. Hän ei edes

liikahtanutkaan Annan tullessa; mutta Ringa alkoi itkeä, niin

kiihkeästi, niin lapsellisesti kuin hänen tapansa oli.

Annan kasvot kalpenivat samassa huomattavasti. Hän pani kynttilän

pöydälle, istuutui Ringan viereen ja katsoi arkkitehtiin tummin,

läpitunkevin silmin, jotka saattoivat osoittaa yhtä paljon uhkaa ja

vihaa kuin ne luultavasti toisissa olosuhteissa olisivat osoittaneet

hehkuvaa rakkautta.

-- Miksi Ringa itkee? kysyi hän Lithaun puoleen kääntyneenä.

-- Siksi, että hän rakastaa sisartaan enemmän kuin itseänsä, vastasi

hän.

-- Jos rakastat minua, Ringa, niin tule! Sinun paikkasi ei ole täällä!

sanoi Anna suuttumuksesta vavisten.

Ringa alkoi vain itkeä entistä kiihkeämmin.

-- Sallikaa hänen viivähtää vielä hetkinen, sanoi Lithau tyynesti. Se,

mitä minä olen sanonut hänelle, ei pelkää valoa eikä teidän

läsnäoloanne, neiti Anna. Paroni Littowin luvalla minä pyydän Ringa

neidin rakkautta.

-- Riittää, riittää! Minä aavistin sitä! Lapsi parka, älä itke

enää, olenhan minä luonasi; minä olen suojeleva sinua isämme

myöntyväisyydeltä ja tämän herran tunkeilevaisuudelta. Miksi hän

luuleekaan meitä? Luuleeko hän itseään toiseksi Don Juaniksi,

jonka muka vain tarvitsee näyttäytyä voittaakseen kokemattomien

maalaistyttöjen sydämet? Tule pois... Me toivomme herra Lithaulle

parempaa menestystä hänen uusilla valloitusretkillään. Linnaisissa on,

pelkään minä, kapteeni Winterloo äskettäin ryöstänyt häneltä ainoan

voitonseppeleen, mitä hän olisi täällä saattanut toivoa.

Ringa lakkasi itkemästä.

-- Ajat muuttuvat, vastasi arkkitehti surullisesti ja ilman

katkeruutta. -- Muinoin rakasti Katarina Szistovo aatelitonta. Nyt

suostuu Littow sellaiseen liittoon, mutta Katarina Szistovo kohtelee

aatelitonta ylenkatsein.

-- Ja millä oikeudella tunkeudutte te, herra Lithau, perheeseen, joka

ei ole toivonut joutuvansa mihinkään tekemisiin kanssanne? Kuka on

sanonut teille, että jonkun Littowin sydän enempää kuin kenenkään

muunkaan, joka tuntee oman arvonsa, olisi kenen hyvänsä vallattavissa,

joka tulla tupsahtaa maantieltä muka tekemään meitä onnellisiksi

tarjoamalla oman rakastettavan persoonallisuutensa?

Arkkitehti nousi.

-- Jos vastaus riippuisi minusta, sanoi hän, olisin jo kuullut

kylliksi. Mutta vastaus on Ringa Littowin vallassa. Minä alistun

siihen, mitä hän sanoo.

Ringa nosti katseensa -- valo valaisi hänen kauniita, itkettyneitä

silmiänsä ja vaaleita hiuksiaan, joista vallaton kihara oli valunut

alas poskelle. Hän katsoi sisartaan sanomattoman kummastuneena ja

lapsellisesti ja sanoi hiljaa:

-- Minä luulin sinun rakastavan häntä!

Hehkuva puna nousi Annan poskille, mutta hän vastasi nopeasti:

-- Sinun pitäisi paremmin tietää, Voinko _minä_ pitää missään arvossa

miestä, joka käyttää vieraanvaraisuutta ja tuttavuutta itsekästen

tarkoitusten saavuttamiseksi, vieläpä niiden onnenkin kustannuksella,

joita hän sanoo rakastavansa.

Lithau seisoi synkkänä ja ääneti, käsivarret ristissä nojautuen oven

pieleen, ja katsoi Ringaa. Ringan hienopiirteisten kasvojen kaunis ilme

vaihtui kummastuksesta hämmästykseksi, hämmästyksestä mielipahaksi.

-- Ei -- sanoi hän hiljaa -- sinä et ole koskaan rakastanut häntä!

-- Minäkö?... En koskaan! huudahti Anna.

-- Mutta minä -- jatkoi Ringa, ja hänen olemuksessaan ilmeni sellainen

päättäväisyys, ettei sitä koskaan ennen oltu hänessä huomattu -- minä

rakastan häntä, minä! Minä rakastin häntä jo ennen kuin sitä itse

tiesinkään, ensi hetkestä alkaen, kun tapasin hänet jäällä. Minä en

olisi koskaan sanonut sitä hänelle, jos sinä olisit pitänyt hänestä.

Mutta nyt minä sanon sen, vaikkapa koko maailma sen kuulisi. Et sinä

eikä kukaan muu voi kieltää minua sitä sanomasta.

-- Sinä, Littow! Hän, maantieltä tullut herra.

-- Kun olin pieni -- jatkoi Ringa yhä päättäväisemmin -- teit sinä

pilaa nimestäni ja sanoit minun aina pysyvänkin Ringana[24], koska

leikin mieluummin talonpoikaistyttöjen kuin sinun ylhäisten

koulutoveriesi kera. Sinä olit oikeassa; minä lienen yhä vieläkin

Ringa. Mitä minä välitän nimestä! Mutta usko, Anna, eräässä suhteessa

minä olen Littow: minä en koskaan luovu siitä, minkä tiedän oikeaksi.

Sano häntä miksi hyvänsä; minusta hän on aatelismies, vielä parempi

aatelinen kuin sinä ja minä. Katso häntä, Anna! Voiko hän valehdella?

Voiko hän pettää, sano? Miten vähän tunnetkaan häntä! Hän voisi uhrata

kaikki meidän puolestamme!

-- Sinä, joka tunnet maailmaa vain nukkekaapistasi ja ihmisiä

kuvakirjoista -- mistä sinä tiedät, mikä tämä herra todellakin on?

Silloin Lithau astui väliin eikä antanut Ringan vastata.

-- Jo riittää, sanoi hän. Saattaisin vuorostani kysyä, onko komealta

sointumaton, mutta kunniallinen aateliton nimi Anna neidin silmissä

niin suuri rikos, ettei meidän aikamme valistus eikä miehen luonne,

jossa ei ole mitään tahraa, voi tasoittaa juopaa Ringan ja minun

väliltäni. Mutta Jumala varjelkoon minua tunkeutumasta kahden

sisarsydämen väliin, joiden tulee kuulua toisilleen koko elinajan! Minä

annan Anna neidille aikaa, jotta hän oppisi tuntemaan minut paremmin...

Nyt lähden onnellisena ja palaan takaisin; jäähän koko onneni tänne.

Mutta Ringa on vapaa; minä en sido häntä lupauksen sitein. Ehkä hän on

saava sovitetuksi sisarensa epäilyn. Katsokaa tuota lasta, tuota lasta,

katsokaa, miten nopeasti hän kehittyy naiseksi! Jääkää hyvästi, Anna

neiti! Jää hyvästi, Ringa, iloinen päivänpaisteeni! Tulen takaisin, kun

vehreys palaa Linnaisten puistoon...

Samassa jääkylmä käsi tarttui hänen käteensä, ja hänen vieressään

seisoi Viheriän kamarin kummitus. Samat tuhkanharmaat kasvot, jotka jo

ennen kahdesti olivat katsoneet häntä, katsoa tuijottivat taaskin

kiillottomilla, läpitunkevilla silmillään häneen.

Mutta yö, pimeys, hiljaisuus, yksinäisyys, kaikki nuo mielikuvituksen

kauhunnäkyjen runsaat lähteet eivät nyt olleetkaan ympäröimässä häntä

salaperäisyydellään. Kynttilän valossa ja tyttöjen läsnäollessa

kammottava kummitus muuttui ihmisen muotoiseksi, kyyryselkäiseksi,

kuihtuneeksi mummoksi, jolla oli yllään jo ammoin vanhentunut puku ja

päässä valkoinen päähine, josta otsan tavaton kalpeus kävi vielä

huomattavammaksi. Mutta niin kummallinen oli hänen liikkumaton

katseensa, niin outo hänen ryhtinsä, johon ei ulkomaailma näyttänyt

mitään vaikuttavan, että arkkitehti nytkin tunsi vasten tahtoaan

kylmien väreiden karmivan ruumistaan, kun jäinen käsi kosketti häntä.

Olento katsoi häntä muutaman hetken ääneti -- veti hänet sitten hiljaa

eteenpäin, vei hänet Ringan luo ja yhdisti heidän kätensä. Sitten hän

nyökkäsi päätään ja sanoi käskevästi:

-- Kaarle Littow, Szistovon sukua, ota morsiamesi!

Nuo sanat, ääni niin soinnuton kuin se olisi kuulunut haudasta,

vaikuttivat kaikkiin mitä syvimmin. Ei edes Annakaan uskaltanut

vastustaa häntä. Lithau vain näytti epäröivän.

-- Kaarle Littow, Szistovon sukua, minä sanon sinulle, ota morsiamesi!

toisti vanhus painokkaasti.

-- Mitä hän sanoo? kysyi Ringa vavisten.

-- Hän uneksii, kuiskasi Anna hämmästyksissään.

Olento pani kätensä ristiin, ja hänen katseensa näytti melkein

sammuvan.

-- Herra, sanoi hän, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan, sillä kirous

on poistunut suvustamme, kuolleet saavat levon haudoissaan, eikä lasten

tarvitse kärsiä isäinsä pahojen tekojen tähden. Minä sanon sinulle,

Kaarle Littow, Szistovon sukua, ota morsiamesi!

Niin sanoen hän ojensi siunaten kätensä molempia nuoria kohti ja

poistui sitten hiljaisin, kuulumattomin askelin jättäen kaikki

hämmästyksiinsä.

Anna ja Ringa syleilivät toisiaan.

-- Kuka on tuo olento, joka voi lukea salattuja asioita? kysyi Lithau

kummituksen hävittyä.

-- Hän on isämme yhdeksänkymmenen ikäinen kuuro täti, Jaakko von

Littowin tytär, Justina täti.

Talvi-iltain tarinoita 1 Kuninkaan hansikas. Linnaisten kartanon viheriä kamari. · 第 52 / 56 题