Aikainen ilta alkoi jo hämärtää Linnaisissa. Suureen saliin oli
sytytetty kynttilät. Kapteeni Winterloo morsiamineen laati yhdessä
everstin ja hovineuvoksettaren kanssa tulevaisuudensuunnitelmia, jotka
koskivat Syrjänkosken meijerin rakentamista. Anna neiti oli jo kotvan
aikaa kaivannut sisartaan, mutta luuli hänen menneen yläkertaan heidän
huoneeseensa. Vihdoin hän huomasi, että arkkitehtikin oli poissa.
Silloin hän kävi levottomaksi ja meni kynttilä kädessä pimeään
vierashuoneeseen. Siellä hän näki Ringan istuvan kasvot käsiin
kätkettyinä, vaipuneena sohvapöydän hienoa liinaa vasten, ja sohvan
nurkassa istui arkkitehti kalpeana ja totisena. Hän ei edes
liikahtanutkaan Annan tullessa; mutta Ringa alkoi itkeä, niin
kiihkeästi, niin lapsellisesti kuin hänen tapansa oli.
Annan kasvot kalpenivat samassa huomattavasti. Hän pani kynttilän
pöydälle, istuutui Ringan viereen ja katsoi arkkitehtiin tummin,
läpitunkevin silmin, jotka saattoivat osoittaa yhtä paljon uhkaa ja
vihaa kuin ne luultavasti toisissa olosuhteissa olisivat osoittaneet
hehkuvaa rakkautta.
-- Miksi Ringa itkee? kysyi hän Lithaun puoleen kääntyneenä.
-- Siksi, että hän rakastaa sisartaan enemmän kuin itseänsä, vastasi
hän.
-- Jos rakastat minua, Ringa, niin tule! Sinun paikkasi ei ole täällä!
sanoi Anna suuttumuksesta vavisten.
Ringa alkoi vain itkeä entistä kiihkeämmin.
-- Sallikaa hänen viivähtää vielä hetkinen, sanoi Lithau tyynesti. Se,
mitä minä olen sanonut hänelle, ei pelkää valoa eikä teidän
läsnäoloanne, neiti Anna. Paroni Littowin luvalla minä pyydän Ringa
neidin rakkautta.
-- Riittää, riittää! Minä aavistin sitä! Lapsi parka, älä itke
enää, olenhan minä luonasi; minä olen suojeleva sinua isämme
myöntyväisyydeltä ja tämän herran tunkeilevaisuudelta. Miksi hän
luuleekaan meitä? Luuleeko hän itseään toiseksi Don Juaniksi,
jonka muka vain tarvitsee näyttäytyä voittaakseen kokemattomien
maalaistyttöjen sydämet? Tule pois... Me toivomme herra Lithaulle
parempaa menestystä hänen uusilla valloitusretkillään. Linnaisissa on,
pelkään minä, kapteeni Winterloo äskettäin ryöstänyt häneltä ainoan
voitonseppeleen, mitä hän olisi täällä saattanut toivoa.
Ringa lakkasi itkemästä.
-- Ajat muuttuvat, vastasi arkkitehti surullisesti ja ilman
katkeruutta. -- Muinoin rakasti Katarina Szistovo aatelitonta. Nyt
suostuu Littow sellaiseen liittoon, mutta Katarina Szistovo kohtelee
aatelitonta ylenkatsein.
-- Ja millä oikeudella tunkeudutte te, herra Lithau, perheeseen, joka
ei ole toivonut joutuvansa mihinkään tekemisiin kanssanne? Kuka on
sanonut teille, että jonkun Littowin sydän enempää kuin kenenkään
muunkaan, joka tuntee oman arvonsa, olisi kenen hyvänsä vallattavissa,
joka tulla tupsahtaa maantieltä muka tekemään meitä onnellisiksi
tarjoamalla oman rakastettavan persoonallisuutensa?
Arkkitehti nousi.
-- Jos vastaus riippuisi minusta, sanoi hän, olisin jo kuullut
kylliksi. Mutta vastaus on Ringa Littowin vallassa. Minä alistun
siihen, mitä hän sanoo.
Ringa nosti katseensa -- valo valaisi hänen kauniita, itkettyneitä
silmiänsä ja vaaleita hiuksiaan, joista vallaton kihara oli valunut
alas poskelle. Hän katsoi sisartaan sanomattoman kummastuneena ja
lapsellisesti ja sanoi hiljaa:
-- Minä luulin sinun rakastavan häntä!
Hehkuva puna nousi Annan poskille, mutta hän vastasi nopeasti:
-- Sinun pitäisi paremmin tietää, Voinko _minä_ pitää missään arvossa
miestä, joka käyttää vieraanvaraisuutta ja tuttavuutta itsekästen
tarkoitusten saavuttamiseksi, vieläpä niiden onnenkin kustannuksella,
joita hän sanoo rakastavansa.
Lithau seisoi synkkänä ja ääneti, käsivarret ristissä nojautuen oven
pieleen, ja katsoi Ringaa. Ringan hienopiirteisten kasvojen kaunis ilme
vaihtui kummastuksesta hämmästykseksi, hämmästyksestä mielipahaksi.
-- Ei -- sanoi hän hiljaa -- sinä et ole koskaan rakastanut häntä!
-- Minäkö?... En koskaan! huudahti Anna.
-- Mutta minä -- jatkoi Ringa, ja hänen olemuksessaan ilmeni sellainen
päättäväisyys, ettei sitä koskaan ennen oltu hänessä huomattu -- minä
rakastan häntä, minä! Minä rakastin häntä jo ennen kuin sitä itse
tiesinkään, ensi hetkestä alkaen, kun tapasin hänet jäällä. Minä en
olisi koskaan sanonut sitä hänelle, jos sinä olisit pitänyt hänestä.
Mutta nyt minä sanon sen, vaikkapa koko maailma sen kuulisi. Et sinä
eikä kukaan muu voi kieltää minua sitä sanomasta.
-- Sinä, Littow! Hän, maantieltä tullut herra.
-- Kun olin pieni -- jatkoi Ringa yhä päättäväisemmin -- teit sinä
pilaa nimestäni ja sanoit minun aina pysyvänkin Ringana[24], koska
leikin mieluummin talonpoikaistyttöjen kuin sinun ylhäisten
koulutoveriesi kera. Sinä olit oikeassa; minä lienen yhä vieläkin
Ringa. Mitä minä välitän nimestä! Mutta usko, Anna, eräässä suhteessa
minä olen Littow: minä en koskaan luovu siitä, minkä tiedän oikeaksi.
Sano häntä miksi hyvänsä; minusta hän on aatelismies, vielä parempi
aatelinen kuin sinä ja minä. Katso häntä, Anna! Voiko hän valehdella?
Voiko hän pettää, sano? Miten vähän tunnetkaan häntä! Hän voisi uhrata
kaikki meidän puolestamme!
-- Sinä, joka tunnet maailmaa vain nukkekaapistasi ja ihmisiä
kuvakirjoista -- mistä sinä tiedät, mikä tämä herra todellakin on?
Silloin Lithau astui väliin eikä antanut Ringan vastata.
-- Jo riittää, sanoi hän. Saattaisin vuorostani kysyä, onko komealta
sointumaton, mutta kunniallinen aateliton nimi Anna neidin silmissä
niin suuri rikos, ettei meidän aikamme valistus eikä miehen luonne,
jossa ei ole mitään tahraa, voi tasoittaa juopaa Ringan ja minun
väliltäni. Mutta Jumala varjelkoon minua tunkeutumasta kahden
sisarsydämen väliin, joiden tulee kuulua toisilleen koko elinajan! Minä
annan Anna neidille aikaa, jotta hän oppisi tuntemaan minut paremmin...
Nyt lähden onnellisena ja palaan takaisin; jäähän koko onneni tänne.
Mutta Ringa on vapaa; minä en sido häntä lupauksen sitein. Ehkä hän on
saava sovitetuksi sisarensa epäilyn. Katsokaa tuota lasta, tuota lasta,
katsokaa, miten nopeasti hän kehittyy naiseksi! Jääkää hyvästi, Anna
neiti! Jää hyvästi, Ringa, iloinen päivänpaisteeni! Tulen takaisin, kun
vehreys palaa Linnaisten puistoon...
Samassa jääkylmä käsi tarttui hänen käteensä, ja hänen vieressään
seisoi Viheriän kamarin kummitus. Samat tuhkanharmaat kasvot, jotka jo
ennen kahdesti olivat katsoneet häntä, katsoa tuijottivat taaskin
kiillottomilla, läpitunkevilla silmillään häneen.
Mutta yö, pimeys, hiljaisuus, yksinäisyys, kaikki nuo mielikuvituksen
kauhunnäkyjen runsaat lähteet eivät nyt olleetkaan ympäröimässä häntä
salaperäisyydellään. Kynttilän valossa ja tyttöjen läsnäollessa
kammottava kummitus muuttui ihmisen muotoiseksi, kyyryselkäiseksi,
kuihtuneeksi mummoksi, jolla oli yllään jo ammoin vanhentunut puku ja
päässä valkoinen päähine, josta otsan tavaton kalpeus kävi vielä
huomattavammaksi. Mutta niin kummallinen oli hänen liikkumaton
katseensa, niin outo hänen ryhtinsä, johon ei ulkomaailma näyttänyt
mitään vaikuttavan, että arkkitehti nytkin tunsi vasten tahtoaan
kylmien väreiden karmivan ruumistaan, kun jäinen käsi kosketti häntä.
Olento katsoi häntä muutaman hetken ääneti -- veti hänet sitten hiljaa
eteenpäin, vei hänet Ringan luo ja yhdisti heidän kätensä. Sitten hän
nyökkäsi päätään ja sanoi käskevästi:
-- Kaarle Littow, Szistovon sukua, ota morsiamesi!
Nuo sanat, ääni niin soinnuton kuin se olisi kuulunut haudasta,
vaikuttivat kaikkiin mitä syvimmin. Ei edes Annakaan uskaltanut
vastustaa häntä. Lithau vain näytti epäröivän.
-- Kaarle Littow, Szistovon sukua, minä sanon sinulle, ota morsiamesi!
toisti vanhus painokkaasti.
-- Mitä hän sanoo? kysyi Ringa vavisten.
-- Hän uneksii, kuiskasi Anna hämmästyksissään.
Olento pani kätensä ristiin, ja hänen katseensa näytti melkein
sammuvan.
-- Herra, sanoi hän, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan, sillä kirous
on poistunut suvustamme, kuolleet saavat levon haudoissaan, eikä lasten
tarvitse kärsiä isäinsä pahojen tekojen tähden. Minä sanon sinulle,
Kaarle Littow, Szistovon sukua, ota morsiamesi!
Niin sanoen hän ojensi siunaten kätensä molempia nuoria kohti ja
poistui sitten hiljaisin, kuulumattomin askelin jättäen kaikki
hämmästyksiinsä.
Anna ja Ringa syleilivät toisiaan.
-- Kuka on tuo olento, joka voi lukea salattuja asioita? kysyi Lithau
kummituksen hävittyä.
-- Hän on isämme yhdeksänkymmenen ikäinen kuuro täti, Jaakko von
Littowin tytär, Justina täti.