-- Mitä teette, nuori mies? sanoi eversti ankaralla äänellä, joka
toisessa tilanteessa olisi kiihoittanut Lithaun ylpeyttä.
Nyt vastasi arkkitehti vain:
-- Minä teen, mitä minun tulee tehdä!
Ja samalla hän lähensi uudelleen paperia tulenliekkiin. Mutta eversti
tempasi sen kiivaasti hänen kädestään ja huudahti:
-- Paperi on minun omani!
Lithau oli vaiti.
-- Toivoisin saattavani kieltää sen, sanoi hän vihdoin tyynesti,
melkeinpä kylmästi. Hän oli hillinnyt mielensä.
-- Miksikä niin, hyvä herra?
-- Voidakseni polttaa sen.
-- Millä oikeudella?... Tehän löysitte sen Viheriän kamarin
tammikaapista?
-- Niin, herra paroni. Tiedättekö, mitä tämä paperi sisältää?
-- En. Tiedän vain, että se kuuluu Linnaisten sukuarkistoon ja on
tärkeä paperi.
Ja eversti levitti paperin auki lukeakseen sen. Mutta arkkitehti
pidätti häntä.
-- Herra paroni, sanoi hän, oli kerran mies nimeltä Lysias, jolla oli
kylliksi kaikkea, mitä elämässä on onnellista ja toivomisen arvoista:
terveyttä, rauhaa, riittävästi varoja, puhdas omatunto, rakastettava
perhe, ihmisten kunnioitusta, ja kunniakas, tahraton nimi. Tuo Lysias
löysi sattumalta Delfoin temppelin portilla sinetillä suljetun kirjan,
jonka kanteen oli kirjoitettu: _tässä kirjassa on kohtalosi_. Kiihkeän
halun valtaamana Lysias tahtoi murtaa sinetin, mutta samassa hän kuuli
oraakkelin äänen sanovan: Lysias, uhraa kohtalottarelle! Silloin mies
hämmästyi ja sanoi, tietämättä varmaan, mitä oraakkeli tarkoitti: joko
on minun uhrattava onneni tai tämä kirja. Mutta hän uhrasi mieluummin
kirjan sellaisenaan ja säilytti siten onnensa koko elämänsä ajan.
Eversti punnitsi paperia miettien kädessään ja sanoi:
-- Kreikkalainen sallimus oli sokea ja vaati sokeutta. Mutta meidän
kohtalottarinamme ovat kaitselmus tuolla ylhäällä ja omatunto täällä
alhaalla. Minulla ei ole mitään pelättävää; minä murran sinetin.
-- Seis! Vielä hetkinen! Saattaa näyttää siltä, kuin minä olisin
julkeana ja omanvoitonpyyntöisenä tahtonut tunkeutua herra paronin
perheeseen. Tuo paperi todistaisi syyttömyyteni, mutta se häiritsisi
rauhaanne, herra paroni, ja vahingoittaisi tyttäriänne. Älkää sitä
lukeko ... polttakaa se! Uhratkaa se synkille kohtalottarille, jotka
ovat kehränneet Viheriän kamarin onnettomat vaiheet, ja minä lupaan
herra paronille, etten koskaan enää läsnäolollani häiritse
vieraanvaraisen Linnaisten kartanon rauhaa...
-- Jo riittää, hyvä herra. Minä otaksun teidän tarkoittavan hyvää ...
olenpa siitä varmakin. Ja jotteivät mitkään oudot perusteet näyttäisi
vaikuttavan päätökseeni, niin sanon, ennenkuin luen tämän paperin, että
minä kunnioitan teitä _au fond_, itse asiassa -- että minä pidän teitä
arvossa lahjakkaana, taitavana kunnon miehenä... Minä annan teille
luvan, jos sitä vielä toivotte, koettaa voittaa tyttäreni rakkauden ...
mutta vain yhdellä ehdolla: että muutatte nimenne.
-- Muutamia päiviä takaperin olisin siihen vastannut empimättä
kieltämällä. Nyt -- olkoon se teidän vallassanne. Tuo paperi on
vastaava puolestani, mutta olkoon se ennemmin ikuisesti mitään
ilmoittamatta!
Eversti katsoi kauan ja terävästi Lithauta. Hän nähtävästi kävi
sielussaan taistelua.
-- Herra Lithau -- sanoi hän lopulta -- teidän ajatuksenne ovat yleviä,
mitä pidän minä lukua sukuperästänne? Ottakaa tyttäreni, jos hän
suostuu, ja pitäkää nimenne, koska olette niin itsepäinen. Mutta
jottette luulisi minua uteliaammaksi kuin minun ikäiseni miehen sopii
olla, niin -- tässä on paperi; minä en lue sitä. Te saatte tehdä sillä
mitä tahdotte!
Ja eversti pyyhki pari suurta hikikarpaloa korkealta otsaltaan.
Vastaamatta Lithau otti paperin ja sytytti sen pitäen sitä vakavin
käsin kynttilän liekissä. Omituinen surumielinen hymy väikkyi hänen
huulillaan. Kellastuneessa paperiarkissa hän uhrasi kohtalottarille
häneltä ryöstetyn, lainmukaisesti hänelle kuuluvan loistavan nimen,
esi-isäinsä urotekojen perinnön, mahdollisuuden päästä korkeaan
asemaan yhteiskunnassa, varmuuden niiden ikuisesta kiitollisuudesta,
joiden hyväksi hän uhrasi sen uhrin, mutta jotka eivät nyt edes
aavistaneetkaan sitä. Mutta mitäpä siitä? Nyt vasta hän tunsi selvästi
ja ylväin tuntein, että hän oli Littowin nimen arvoinen -- ettei mikään
niistä urhoollisista miehistä, joilla kerran oli Littow-nimi, ollut
omistanut sitä kunniakkaampana kuin hän, heidän halpa, huomiota
herättämätön jälkeläisensä, jolla oli sama nimi kenenkään siitä
tietämättä kätkettynä syvälle oman povensa pohjaan.
Asessori Jaakko von Littowin tunnustus oli kotvasen kuluttua tuhkana.
Liekin kirkkaimmilleen leimahtaessa arkkitehti oli aivan selvästi
huomaavinaan puoliavoimessa ovessa seisovan Viheriän kamarin
kummituksen ja tuhkanharmaana haamuna katsoa tuijottavan häneen. Mutta
hän oli vaiti.
-- No niin -- sanoi eversti tuntien kuin olisi epämääräinen levottomuus
poistunut hänen mieltään painostamasta, kun hän katsahti hiiltyneeseen
paperiin, missä vielä saattoi selvästi erottaa Jaakko Lithaun nimen --
saanko nyt kysyä, mitä se vietävä tuherrus sisälsi?
Arkkitehti hymyili.
-- Ei mitään muuta, vastasi hän, kuin todistuksen, että Littowit ja
Lithaut olivat muinoin jollakin lailla sukua toisilleen. Mutta siitä on
jo siksi pitkä aika, ettei enää maksa vaivaa puhua asiasta.
-- Eikö mitään muuta? virkkoi eversti vähän kummastuneena vastaukseksi.
-- Mutta eihän siinä mitään pahaa ollut, hyvä herra ... herra ...
_parbleu_, onpa hauskaa, että saan pitää arkkitehtiä kaukaisena
sukulaisena ja esittää arkkitehdin sellaisena Annalle...
-- Hyvin kaukaisena, herra paroni, enkä minä siis sentähden voi vaatia
mitään tuttavuuden kunniaa.
-- Vai niin, vai niin ... myöntäkää, nuori ystäväni, että tuossa
aatelittoman ylpeydessä on yhtä paljon kirpeyttä kuin meidän tunnetussa
aatelisylpeydessämmekin! Mutta puhuaksemme Annasta ja koska ei
ystävyytemme toivoakseni enää tarvitse pelätä haaksirikkoja, niin
saanen ehkä, ollen isä, kysyä, alkoiko teidän rakkautenne viime talvena
Helsingissä.
-- Minulla oli onni tutustua Annaan hänen tätinsä luona, mutta minulla
ei ole mitään syytä tehdä numeroa sellaisesta sattumasta, jota en minä
ole etsinyt, eikä Anna neiti ehkä uneksikaan...
-- _Dame_, jopa nyt jotakin! Jättäkää moiset temput
hovineuvoksettarelle. Minulla on syytä luulla teidän rakastuneen
toisiinne, ja tottahan arkkitehti itse sen paremmin tietää. Ystäväni,
älkää perustako liian paljon nuoruudenmieltymykseen. Anna on Littow, ja
minun esimerkkini todistavat, että meidän suvullamme on
ennakkoluuloja...
-- Toivoakseni ei neiti Anna ole kieltävä minulta sisaren ystävyyttä,
jos Ringa neiti katsoo minun ansaitsevan enempääkin...
Eversti saattoi vaivoin salata hämmästystään. Hän katsoi kelloaan. Se
oli kuusi. Hän soitti ja käski tuoda kahvia. Palvelija ilmoitti
kapteeni Winterloon kysyvän, koska paroni saattaa ottaa vastaan.
-- Sano hänelle, että arkkitehti on luonani ... mutta pyydä häntä
tulemaan sisään!
Palvelija meni.
-- Ringa on vielä lapsi, jatkoi eversti tyytymättömänä. Hänen
kuusitoista vuottansa vastaavat vain muitten neljäätoista.
-- En minäkään ole kolmeakymmentä enempää. Minä saatan odottaa.
-- Hm ... saamme nähdä. Ehkä hän on joskus ymmärtävä teitä. Mutta jos
joku olisi vielä eilen sanonut minulle, että minun tyttäreni olisivat
niin helppoja _à prendre_, ottaa ... _Attendez_, odottakaas. Te saatte
Winterloosta kilpakosijan...
-- Sitä en usko.
Kapteeni astui sisään tavattoman puhtaaksi ajeltuna ja suittuna,
vaikkei vielä ollut päiväkään. Kun oli puheltu ilmasta ja kapteeni
jonkin verran ylpeänä odottanut (kuten hän itsekseen arveli), että
Lithaulla "olisi ollut kyllin älyä mennä tiehensä", menetti hän
malttinsa ja alkoi aivan äkkiä:
-- Nyt minä tulin kosimaan!
Eversti katsahti arkkitehtiin, ja katse merkitsi melkein samaa kuin:
johan minä sanoin!
-- Niin, jatkoi kapteeni, nyt minä tulin kosimaan, ja koska tätä herraa
näyttää huvittavan kuuleminen, niin sama minusta. Kuulkaas nyt, hyvä
herra Lithau, lempo vieköön, sysäsinpä kuin sysäsinkin herran
satulasta, mutta siihen saa herra tyytyä; älkäämme sen asian tähden
huoliko ruveta riitelemään. Kulunee pitkä aika, ennenkuin herra toisen
kerran pääsee ajelemaan erään naisen kanssa, mutta jos se vastoin
luuloa tapahtuisi, niin pyydän, ettei herra puhuisi hänelle mitään
tyhmyyksiä -- ymmärrättekö, herra?
-- Jos niin vähässä voin olla teille avuksi, niin varsin mielelläni.
-- Serkku Winterloo -- sanoi eversti suuttuneena -- minä luulen,
ettemme minä eikä tyttäreni ole vielä antaneet serkulle oikeutta puhua
sillä tavoin.
-- Tuhat tulimmaista, appivaari, onko asia niin? No, se ei, hitto
vieköön, ollut minun tarkoitukseni. Kuulkaahan nyt, minä tahtoisin niin
saakelin mielelläni tehdä teille, appivaari, mieliksi ja ottaa serkku
Ringan; niin menenpä niinkin pitkälle, että olen monta viikkoa ollut
turkasesti pikiintyneenä tyttöön, mutta eihän sellainen päiväperhonen
sovi minulle, appivaari! Eikö hän ole pitkän aikaa tehnyt pilaa minusta
kuin lintu kuvasta? Enkä minä, totta totisesti, anna kenenkään ilvehtiä
kustannuksellani, pantiinpa minut mihin rekeen hyvänsä. Appivaarin
täytyy antaa anteeksi -- minä en p--u vie voi ottaa häntä! Kas niin,
nyt se on sanottu.
-- Kuka on pyytänytkään serkkua ottamaan hänet? _Dame_, jopa nyt
jotakin! En minä eikä tyttäreni, luullakseni.
-- Antakaa anteeksi, armollinen setä, niin aivan kuuro ja sokea ei
Winterloo ole. Mutta olkoon nyt sinänsä. Setä kai löytää jonkun
hyväsukuisen vävyn ... ja armollinen äitini saa tyytyä osaansa. Minä
tulen juuri hänen luotansa, puhuin hänen vielä vuoteessa ollessaan,
jottei hän olisi saanut nostaa jyräkkää koko talossa; sillä tiesinhän,
ettei siitä pääsisi ilman tihutusta. Mutta Adelaide on vanhaa sukua
Picardiesta. Hänen esi-isänsä ovat taistelleet Gottfrid Bouillonin
johdolla; minä luulen, perhana vieköön, että he ovat valloittaneet sekä
Troian että Jerusalemin.
-- Tarkoittaako serkku neiti Triste-Rubania? kysyi eversti vähän
kummastuneena.
-- Ketä hittoa sitten? Mehän ajoimme yhdessä. Setä tahtoi uskotella,
että tyttö on pelkuri. Oletko pelkuri, ajattelin minä, silloinpa saamme
ajaa hurauttaa vähäisen. Hollolalainen raudikkoni ja minä tunnemme
toisemme; jos sipaisen sitä ohjaksilla kaulaan, niin se tietää
tehtävänsä. Ja niin sitä mentiin! Minä ajoin hurjemmin kuin kadetti, ja
niinpä viivyimme tasan yhdeksäntoista minuuttia ja kolmekymmentäviisi
sekuntia kumpaisenkin peninkulmapylvään välillä.
-- Hyvät silmät pimeässä ja pyryssä.
-- Ja sukkelat koivet, _par bonheur_, kaikeksi onneksi; minä olen
syöttänyt sitä hyvin, se on maksanut kelpo rahat, mutta valakan annoin
senkin lemmolle, toisin sanoen kaupungin Hakkaraiselle, muutamista
samppanjapulloista, jotka päälle päätteeksi vielä jäivät juomatta.
Kuten sanottu, appivaari -- sanon appivaariksi vanhan tavan mukaan --
minä ajoin hurjemmin kuin Napoleon Moskovasta ja melkein kuin kenraali
Ramsay, mutta luuletteko tytön pelänneen? _Plus vite! plus vite!_
hihkaisi hän ja kiitteli raudikkoa. Jopa nyt jotakin, ajattelin minä;
enkö saa sinusta urakkaa? Ja min lasketin suoraan Martolan niityn
poikki, missä reki heilahteli kivien ja kantojen yli kuin kukonhöyhen
tuulessa. _Plus vite! plus vite!_ huusi hän taaskin. Kuulkaas, mamseli,
sanoin minä, minä kunnioitan teitä, mutta tuhat tulimmaista, minä en
voi laskea kovemmin, muuten ajan raudikkoni piloille, se on tuskin
neljän vuoden vanha. No, täytyyhän meidän sitten tyytyä, sanoi hän, ja
niin aloimme me puhella järkevästi. Hän on ymmärtäväinen tyttö; hän
pitää hevosista...
-- Triste-Ruban on järkevä tyttö...
-- Niin on. Kun pääsimme Linnaisten portille, oli asia jo melkein
selväksi puhuttu.
-- Mutta, hyvä Winterloo, eiköhän se liene käynyt vähän liian
hätäisesti? Minä pidän Triste-Rubania arvossa, hänellä on monta hyvää
puolta, mutta epäilen, sopiiko hän maalaisherralle, joka tarvitsee
kätevän, käytännöllisen vaimon, sellaisen, joka osaa hoitaa taloutta
täällä sydänmailla...
-- Jättäkää se nyt sikseen, minä pidän myöskin Ringa serkkua arvossa,
mutta tokkopahan hän ymmärtää paremmin hoitaa juottovasikoita kuin
Adelaide? Siitä ei enää maksa vaivaa puhua. Sanalla sanoen, minä aion
naida, ja minä aion naida Adelaiden. Syrjänkoski on nyt kuin onkin
mennyttä kalua, ja velkojani saavat tyytyä siihen, mitä on jäljellä.
Kun ei ole mitään muuta tekemistä, niin naidaan. Setähän voi vuokrata
minulle torpan, niin on minulla kaikki, mitä kunnon mies tarvitsee:
tölli ja sydän.
Kelpo kapteeni nauroi tätä puhuessaan niin hyväntahtoisesti, puoleksi
leikillisesti, puoleksi surullisesti, että hyväsydäminen eversti tuli
liikutetuksi.
-- Ajatelkaamme asiaa, vastasi hän. Jos Syrjänkoski joutuu vasaran
alle, niin ei se tule vierasten käsiin. Siinä on hyvät karjalaitumet,
sinne voisi perustaa meijerin valmistamaan juustoa sveitsiläiseen
tapaan...
-- Olkoon menneeksi, setä! Sveitsiläiseen tapaan! No se vasta
oivallinen ajatus; olisipa aimo sukkelata maksaa velkansa vanhalla
juustolla.
Ja kapteeni nauroi, niin että kyynelet vierivät pitkin hänen punakoita
poskiaan...
Herrat erosivat sitten tullakseen taas parin tunnin kuluttua koolle
aamiaispöytään.
Lithau kävi kuin unessa koko päivän. Hänestä näytti aivan
luonnolliselta ja selvältä se, mitä hän oli tehnyt: hän _ei ollut
voinut_ tehdä toisin. Mutta mikä oli tuleva, näytti hänestä epävarmalta
ja hämärältä. Hän ei ollut tottunut leikkimään ihmissydämillä. Ja
monena hetkenä tuntui hänestä, kuin hän olisi Linnaisissa salaperäisen
kohtalon vallassa, joka käytti häntä aseenaan sovittaakseen
satavuotisen rikoksen. Se yllytti hänen ylpeyttään. Vapaasti ja
itsenäisesti hän oli hylännyt nimen; vapaasti ja itsenäisesti hän
tahtoi määrätä kohtalonsa. Ja kuitenkin kahlitsivat häntä mitä lujimmat
siteet. Sallimus oli tekeytynyt tytöksi ja ilvehti hänen uhkarohkeaa
uhmaansa suloisen Ringa Littowin muodossa. Hän tunsi olevansa vanki
eikä edes ikävöinyt vapauttaan.
Molemmat Littowin neidit näyttivät hänestä sinä päivänä
kummallisemmilta kuin milloinkaan ennen -- Anna oli kylmä kuin marmori,
Ringa äänetön, alakuloinen ja itkeneen näköinen. Triste-Rubankaan ei
ollut entisellään; milloin hän itki, milloin nauroi; milloin hän
keimaili kapteenille, milloin seurasivat hänen katseensa arkkitehtiä,
ikäänkuin hän olisi tahtonut saada selville, mitä uusi liitto oli
vaikuttanut häneen. Tyttö raukka, hän rakasti arkkitehtiä vieläkin;
häntä oli halveksittu, ja hän tahtoi kostaa. Kapteeni Winterloo tuli
oikeaan aikaan ja sai hänen suostumuksensa.
Everstin ja vastahakoisen hovineuvoksettaren pitkään keskusteltua
keskenään päätettiin kihlaus, sillä ehdolla kuitenkin, että Sveitsissä
oleva holhooja siihen suostuisi, ja se julkaistiin heti. Siitä syntyi
oikea perhejuhla Linnaisten kartanoon. Kilvan osoittivat kaikki
Triste-Rubanille ystävyyttään. Neiditkin, jotka olivat siihen asti
pitäneet opettajatartaan kunniassa, mutta eivät olleet tunteneet häntä
kohtaan mitään hellää myötätuntoa, osoittivat hänelle nyt, ehkä ensi
kerran, sydämellistä ystävyyttä, joka saattoi hänet unohtamaan, että
hän oli mennyt kihloihin _par dépit_, vihasta. Ringa sai osittain
takaisin iloisuutensakin, mutta karttoi ilmeisesti sanoa sanaakaan
arkkitehdille. Lithausta tuntui, kuin hän olisi seisonut itse Delfoin
temppelin portailla ja kuullut salaperäisen äänen alinomaa kuiskaavan
sydämessään: uhraa kohtalottarille! uhraa kohtalottarille!
Enkö ole vieläkään uhrannut kylliksi? ajatteli hän... Päivä kului, tuli
ilta, eikä Lithau ollut vieläkään lähtenyt.