Arkkitehti Lithau kiiruhti pois Viheriästä kamarista mitä
ristiriitaisimpien tunteittensa vallassa, jotka ahdistivat häntä vielä
sittenkin, kun hän kenenkään huomaamatta jo oli päässyt everstin
makuukamariin ja heittäytynyt vuoteelle levähtääkseen, vaikka
rauhattomastikin, edes lyhyen ajan. Hänen sielunsa täytti milloin
suuttumus, milloin suru, milloin vielä kukistumaton epäröinti, mitä
hänen asemassaan olisi paras tehdä. Jos hän lähtisi Linnaisista
ilmaisematta salaisuutta, saisi hän samalla sanoa ikuiset jäähyväiset
Ringa Littowille; hän jättäisi silloin jälkeensä kummallisen
tunkeilevaisuuden muiston, ikäänkuin hän olisi ties mistä itsekkäistä
syistä tahtonut tunkeutua vapaasukuiseen perheeseen! Salaisuuden
ilmaiseminen paroni Littowille, ennenkuin lähempi sukulaisuus vielä oli
tasoittanut heidän suhteensa, olisi melkein samaa kuin vaatia Ringaa
omaksensa uhkauksin, mikä oli miehen kunniaa, miehen rakkautta
alentavaa. Ja mihin kauheaan asemaan hän saattaisikaan siten tuon
kunnioitettavan perheen! Sillä hän oli aivan varma, ettei paroni
Littowin kaltainen ritarillinen luonne enää päivääkään voisi pitää
nimeä, jonka hän tietäisi saaneensa vain isoisänsä petoksen avulla ja
Littowin nimen oikean omistajan vahingoksi. Siitä nimestä, joka oli
hänen ylpeytensä, olisi hän silloin luopuva kuin häpeästä, mutta miten
hän voisi tehdä sen kolmea sukupolvea kieltämättä, tahraamatta
esi-isiään ja itseään häviämättömällä häpeällä? Ja vaikkapa ylpeä
vapaaherra itse laskeutuisikin sukuperänsä korkeudesta, minkä nimen
ottaisi hän itse, minkä nimen saisivat hänen tyttärensä? Lithaunko?
Tulisiko tuo sekä aateliton että Littowin suvun vihaama nimi silloin
heidän omaksensa? Voisiko paroni Littow milloinkaan suostua ottamaan
sitä? Ja olisiko hänellä edes oikeuttakaan ottaa sitä nimeksensä? Eikö
everstin isän synty ollut tahrainen, kuten asessori von Littow itse
tunnustaa? Eikö sen Lithaun poika, joka oli ryöstänyt Littowin nimen,
ollut todellisen Littowin äpäräpoika? Mikä julma kohtalo! Mikä kova ja
ansaitsematon rangaistus isien pahoista teoista! Mikä hirveä varoitus
sukuylpeydelle, joka piti sukuperän etuutta korkeampana kuin kunkin
mieskohtaisia ansioita.
Mitä selvemmin arkkitehti katsoi syvyyteen, joka salaisuuden
ilmaisemisesta avautuisi Littowin suvun jalkojen alle, sitä varmemmaksi
vakaantui hänen päätöksensä kätkeä onneton salaisuus ainaisiksi ajoiksi
omaan poveensa. Hän menettäisi Ringan -- hän luopuisi iäksi siitä
ikivanhasta nimestä, joka oikeuden mukaisesti oli hänen omansa ja jonka
kunniakas sointu vaikutti häneen ehkä vähän enemmänkin kuin hän uskalsi
tunnustaa itselleen -- kiitokseksi siitä veriuhrista hän saisi lähteä
Linnaisista naurettavana kuin tavallinen hyljätty kosija, joka on
pyrkinyt korkeammalle kuin siivet kannattavat. Mutta mitäpä siitä
kaikesta! Hän lähtisi Linnaisista ylpeänä tietoisuudesta, että on
tehnyt jalon työn -- varmana siitä, että vaikkei hän koskaan saisikaan
Littowin nimeä, hän kuitenkin on näyttänyt ansaitsevansa sen.
Niin mietiskellen Lithau sammutti tulen vakaasti päättäen panna pari
tuntia levättyään vähäiset tavaransa kokoon ja lähteä Linnaisista ennen
päivän valkenemista, enää näkemättä everstiä ja neitejä. Oli jo
myöhäinen yö; pimeys ja hiljaisuus vallitsi suuressa herraskartanossa,
mutta uni viipyi eikä tullut painamaan umpeen nuorukaisen silmiä.
Hänestä tuntui, kuin olisi huoneen ovi hiljaa auennut. Verho, joka oli
vuoteen edessä, esti häntä himmeässä valossa, joka tähtien loisteesta
levisi huoneeseen, näkemästä mitään esinettä. Mutta Viheriän kamarin
kummitukset ilmestyivät elävinä hänen mielikuvitukseensa; hän kuunteli
hengitystään pidättäen.
Kohtapa liihoittelikin valkoinen olento esiin pimeästä, lähestyi ja
tuli verhon sisäpuolelle. Hän näki selvästi, miten haamu tuli aivan
hänen luoksensa ja istuutui vuoteen laidalle. Mutta hän ei liikahtanut.
-- Nukutko, isä? kuiskasi hiljaa ääni, jonka pehmeä sointu vavahdutti
arkkitehtiä enemmän kuin myrskyn kohina korkeissa hongissa edellisenä
iltana.
Hän tunsi Ringan äänen, mutta hän ei olisi henkensäkään uhalla nyt
voinut vastata hänelle. Hän säpsähti kovasti, mutta oli vaiti.
Nähtävästi ei Ringa ollut saanut tietää, että hänen isänsä oli siksi
yöksi jättänyt vuoteensa talon vieraalle.
Mutta nuori tyttö huomasi hänen liikahduksensa ja piti sitä luultavasti
valveillaolon merkkinä.
-- Älä kummastu, että tulen näin myöhään luoksesi -- jatkoi hän
kuiskaten -- mutta minulla on sanottavaa sinulle, eikä sitä voi jättää
toiseen kertaan. Arkkitehti lähtee huomen-aamulla varhain.
Lithau saattoi tuskin hengittää.
-- Hän lähtee -- jatkoi hän -- eikä kenties tule koskaan takaisin.
Tiedätkö, isä, sinä teet hyvin pahasti siinä, että annat hänen niin
lähteä. Niin, hyvin pahasti, siitä voit olla varma. Sinä et ehkä tiedä,
että hän rakastaa Annaa...
Vielä sanoiksi pukeutumaton kielto kuoli isäksi luullun huulille. Mikä
kummallinen väärinkäsitys?
-- Niin, sen saat uskoa; hän sanoi sen itse minulle... Ja jospa
tietäisit, kuinka kauan Annakin on häntä rakastanut -- aina talvesta
asti, minä olen varma siitä. Mutta luuletko, että hän sitä myöntää? Ei,
tiedäthän, miten ylpeä hän on. Hän ei ole koskaan sanonut sitä minulle,
ja jos sinä kysyisit häneltä, vastaisi hän kieltäen. Mutta kuitenkin
minä olen jo kauan ollut asian jäljillä, ja äskettäin eräänä iltana
tulin siitä aivan varmaksi, kun hän luuli arkkitehdin ihastuneen ma
bonneen... Miten naurettavaa se oli! Arkkitehti ei välitä hituistakaan
ma bonnesta. Mutta Anna ei uskalla eikä arkkitehti uskalla tunnustaa
sinulle, että he rakastavat toisiaan. Se on hyvin pahasti, näetkös! Nyt
arkkitehti lähtee pois eikä tule koskaan takaisin, ja niin he eivät
koskaan voi saada toisiaan. Hyvä, armas, rakas isä, anna heidän sentään
saada toisensa! Sinä et ehkä tiedä, miltä tuntuu, kun niin sydämensä
pohjasta rakastaa toista, jota ei koskaan voi saada omakseen!
Arkkitehti oli kuin kamalassa kidutuspenkissä. Mutta näin pitkälle
jouduttuaan hän katsoi syystä välttämättömäksi olla ilmaisematta
itseään ja vastasi siis vain epäselvällä rykäisyllä.
Ringa tarttui hänen käteensä, suuteli sitä, ja kuuma kyynel putosi
kädelle.
-- Ymmärrätkö nyt -- jatkoi hän viattomasti -- minkätähden minä hiivin
tänne Annan luota ja herätin sinut keskellä yötä? Sinä et saa päästää
häntä lähtemään, koska Anna rakastaa häntä. Hän on aateliton; _soit,
n'importe_, olkoon, vähät siitä. Hän ei ole edes rikaskaan; mitä se
tekee. Tiedätkö, isä, hän on niin viisas ja niin hyvä, ettet voi
uskoakaan. Hänestä tulee vielä kerran sekä rikas että ylhäinen. Ensin
hän oli minusta pikemmin ruma kuin kaunis, mutta nyt hän on pikemmin
kaunis kuin ruma, niin, ei ollenkaan ruma, pikemmin oikein kaunis. Hän
on niin komea! Sellaiselta pitää miehen näyttää. Eikä hän ollenkaan
pelkää, ei missään vaarassa, sen olen nähnyt; ja miten vakava hän
saattaa olla ja kuitenkin ystävällinen! Näkisitpä, millainen hän
toisinaan on; hän osaa olla aivan yhtä ylpeä kuin sinäkin. Paitsi sinua
ei varmaankaan ole ketään muuta kuin arkkitehti, jota kohtaan voi
tuntea niin suurta kunnioitusta ja josta kuitenkin samalla voi niin
paljon pitää. Minä en enää uskalla ilvehtiä hänen kanssaan; hän katsoo
silloin toisinaan minuun kuin tahtoisi katsoa lävitseni. Anna ei huoli
ketään niistä, joita menee kahdeksantoista tusinaan, enkä minäkään...
Mutta mitäpä minusta, minä en varmaankaan ole koskaan rakastava ketään
muuta kuin Annaa ja sinua... Lupaatko, ettet salli hänen lähteä meiltä
ainaiseksi?
Mitä olisi arkkitehti vastannut tuohon lapsellisen viattomaan
ylistelyyn ja rukouksiin, joihin hän hyvin, hyvin mielellään olisi
suostunut? Hän puristi vain hieman lämpöistä kättä, joka oli hänen
kädessään.
Ringa piti sitä myöntymisen merkkinä.
-- Miten hyvä sinä olet! sanoi hän kiitollisena. Ja jospa tietäisit,
kuinka kaikesta sydämestäni rakastan sinua sentähden? Sano vain vielä
kerran, että teet hänet ja Annan onnellisiksi, niin sitten jätän sinut
rauhaan. Tai älä, älä sano enää mitään, sillä sinä jo lupasit. Saa
nähdä, pidätkö sanasi. Ja vielä eräs asia: tiedätkö, mitä hauskaa on
tapahtunut? Waterloo on ihastunut ma bonneen ajettuaan hänen kanssaan.
Mutta nyt minä annan sinun nukkua rauhassa. Hyvää yötä, hyvää yötä ja
kiitos, kiitos; minä rakastan sinua sanomattomasti!
Niin sanoen Ringa kumartui nopeasti vuoteen yli, painoi suutelon nuoren
miehen otsalle ja juoksi hiljaa liitäen pois.
Suutelo oli niin keveä kuin nurmikossa nukkuvan poikasen poskelle
tuomesta putoavan kukkasen kosketus, mutta arkkitehdistä tuntui, kuin
siitä olisi jäänyt arpi hänen otsaansa ja kuin huoneeseen samalla olisi
levinnyt jasmiinien ja narsissien tuoksu.
Untako se oli? sanoi hän hiljaa itsekseen. Mutta ei, hän tunsi vielä
raikkaan, viattoman suudelman otsallaan ... se vilvoitti hänen
polttavaa levottomuuttaan, hän tunsi itsensä niin tyyneksi ja
onnelliseksi, ajatuksensa niin puhtaiksi, mielensä niin lempeäksi,
ettei hän koskaan lapsuutensa päivistä saakka ollut tuntenut itseään
sellaiseksi. Päivänpaiste, jota hänen silmänsä yön tähden eivät
nähneet, oli siirtynyt hänen sieluunsa.
Hän lepäsi liikkumattomana ja puoleksi uinaillen, silmät ummessa. Hänen
teki mieli ajatella, että valkoinen olento vielä istui hänen vuoteensa
reunalla -- että pimeän yön ilmestys viihdytti rauhaan hänen sydämensä
myrskyt. Ringa oli rukoillut hänen puolestaan, oli rukoillut sisarensa
puolesta; millainen sydän olikaan sentään tuolla hetken lapsella!
Mutta kuinka Ringa oli saattanut käsittää väärin Syrjänkoskelta
palatessa lausutut sanat? Eikö tuossa lapsellisessa sielussa vielä
ollut sijaa millekään muulle tunteelle kuin sisaren, tyttären
rakkaudelle? Eikö hän arkana, pelästyen kaikkoisi pois, jos tietäisi,
että nuorukainen rakastaa juuri _häntä_? Se ajatus synnytti uudelleen
epäilyksen ja levottomuuden yksinäisen uneksijan sieluun.
Hänen mieltään alkoi uudestaan ahdistaa. Hänestä tuntui siinä
puoliunessa ollessaan, kuin olisi hänen vuoteensa ääressä viipyvä
valkoinen olento muuttunut, käynyt kammottavan näköiseksi ja katsellut
häntä hirvein, kylmin silmäyksin.
Vasten tahtoaan hän avasi silmänsä. Huone oli himmeästi valaistu,
vaikkei voinut nähdä, mistä päin, ja hänen edessään vuoteen vieressä,
missä Ringa vain muutama hetki takaperin oli istunut, siinä istui nyt
Viheriän kamarin kummitus -- sama tuhkanharmaa, kalpea haamu, joka oli
kumartunut häntä kohti, kun hän ensi yönä Linnaisissa ollessaan oli
nukahtanut kirjoituspöydän ääreen asessori von Littowin kuuluisassa
työhuoneessa.
Lithau tunsi jäsenissään jääkylmän väristyksen. Mutta hän rohkaisi
mielensä ja nousi äkkiä istualleen aikoen tällä kertaa estää haamua
pakenemasta. Mutta se ei liikahtanut. Hän istui niin lähellä sitä, että
hän taaskin, kuten edellisellä kerralla, selvästi tunsi sen kylmät
hengähdykset.
-- Kaarle Littow, Szistovon sukua -- sanoi haamu vitkaan ja hiljaa,
mutta aivan selvästi -- Jumala kaikkivaltias, joka kostaa isäin pahat
teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, on tuonut sinut
Linnaisiin.
-- Kuka olet? kysyi arkkitehti koettaen torjua pelkoa, joka oli saada
hänet valtoihinsa.
-- Kaarle Littow, Szistovon sukua -- jatkoi haamu vastaamatta hänen
kysymykseensä -- jos lähdet tänään, on kolmannentoista Littowin varjo
vainoava sinua kaikkialla minne kulkenetkin, ja pyytävä sinulta haudan
rauhaa.
-- Kuka olet?
-- Kaarle Littow, Szistovon sukua, älä lähde tänään Linnaisista! Pyydä,
mitä haluat, ja se annetaan sinulle ennen päivän koittoa.
-- Kiusaaja, minä tahdon tietää, kuka olet! huudahti arkkitehti
päättävästi ja ojensi kätensä tarttuakseen haamuun.
Se teki torjuvan liikkeen. Arkkitehti sieppasi kiinni sen ojennetusta
kädestä; käsi oli jääkylmä. Hän päästi sen heti irti.
-- Kuka olet sinä? toisti hän vielä kerran niin lujasti kuin saattoi,
ja kylmä hiki valui hänen otsaltaan.
Haamu nyökkäsi päätään hitaasti, surullisesti ja vastasi tuskin
kuuluvasti:
-- Eräs Lithau!
Nuorukainen kaatui takaisin vuoteelleen. Kaikki musteni hänen
silmissään. Kun hän uudelleen tuli tajuihinsa, oli haamu poissa ja
kamari pimeä.
Kuin mielipuoli hän hypähti vuoteesta, katkeroituneena ilveistä, jotka
jo toistamiseen kiusasivat häntä. Hän sytytti kynttilän ja tarkasti
huoneen. Se oli tyhjä, mutta toisiin huoneisiin vievä ovi ei ollut
lukossa. Sillä kertaa ei siis huoneeseen pääsemisen tarvinnut merkitä
mitään kummittelua. Samasta ovestahan Ringakin oli tullut.
-- Ken lienetkin, sinä viettelijä, pahahenki, joka minua ahdistat --
olepa tästä tai toisesta maailmasta, niin et ole sittenkään saava minua
valtoihisi! -- huudahti Lithau suuttuneena. On olemassa vain yksi ainoa
keino. Tuo onneton paperi ei suo minulle mitään rauhaa. Jos se palaa,
palaa siinä minun nimeni, mutta Ringa Littowin nimi on jäävä puhtaaksi!
Ja niin sanoen hän veti kiireesti kuin kuoleman hädässä, ikäänkuin
itseään peläten, asessori Jaakko von Littowin tunnustuksen taskustaan,
ja vasen käsi otti palavan kynttilän, oikea piti paperia.
Silloin tarttui joku voimakkaasti hänen oikeaan käteensä. Hän käännähti
katsomaan. Hänen takanaan seisoi, kalpeana ja juhlallisesti, eversti,
paroni Littow.