Sanat "hyvä herra Lithau" tuntuivat arkkitehdistä kopeilevammilta kuin
hänen silloinen kiihoittunut mielensä saattoi kärsivällisesti sietää.
Hän jatkoi sentähden vähän kiihkeämmin, mutta kuitenkin samaan
kunnioittavaan tapaan:
-- Jos mikään on sattumaa, herra paroni, niin ovat ainakin syntyperää
koskevat etuudet satunnaisia. Ainoana todellisesti pysyvänä
periaatteena, jonka lainmukainen perustuslaillinen yksinvaltakin
nykyjään hyväksyy, ovat kunkin omat mieskohtaiset ansiot...
-- Oh, oh, nuori ystäväni, olemmeko jo niin pitkällä? Niin nopeasti ja
huomaamatta siirrymme Mirabeausta Camille Desmoulinsiin, sitten
edelleen Dantoniin, Marat'han, Robespierreen, kunnes pysähdymme
sanskylotteihin, hurjimpiin kumouksen harrastajiin. Yksilön
mieskohtaisista ansioista on vain askel kansanvaltaan ja tasavaltaan.
-- Minä en ole tasavaltalainen, herra paroni, vielä vähemmin jakobiini.
Minä kunnioitan suuresti aatelia sukuperintönä, kunniakkaan nimen
laillisena perintöoikeutena. Minä uskallan vain epäillä sen pysymistä
valtiolaitoksena ja sen muista kansalaisista eristettyä asemaa.
-- Hyvä, herra Lithau, pitäkäämme toistemme vakaumusta kunniassa,
älkäämme kiistelkö laitoksesta, joka meittäkin käy määrättyä kulkuansa
vuosisatain halki. _Enfin_, no niin, vielähän meillä on vähän jäljellä
1789:n vuoden viinistä; älköön se estäkö meitä siirtymästä omaan
aikaamme ja aineeseemme. Arkkitehdillähän oli vielä jotakin sanottavaa
piirustuksista, eikö niin?
-- Piirustukset olen selitellyt niin yksityiskohtaisesti kuin olen
kyennyt; minulla ei ole siinä suhteessa enää mitään lisättävää. Se
aihe, jonka tähden pyysin saada puhua kanssanne kahden kesken, herra
paroni, koskee hyvin läheisesti meidän hieman erilaisia mielipiteitämme
aateliston asemasta meidän aikanamme.
-- Kuinka? Eihän arkkitehti vain aikone kirjoittaa kirjaa siitä?
-- Minä en ole koskaan tuntenut halua saavuttaa kunniaa esittämällä
kirjallisesti yhteiskuntaoppeja, mutta kyllä sovelluttamalla niitä
käytäntöön.
-- Minä en voi käsittää, mikä sovelluttaminen...
-- Herra paronin valistunut avomielisyys on suonut minun olla yhtä
avomielinen. No siis: onko herra paroni kerran tyttäriään kihlatessaan
toimiva saman perinnäisen määrätietoisuuden mukaan, johon herra paronin
mielipiteet perustuvat tässä asiassa -- asiassa, mistä minä äsken sain
kunnian lausua omat mielipiteeni.
-- Minun on myönnettävä, hyvä herra Lithau, että se kysymys todellakin
on minusta hieman odottamaton. Voin vastata siihen vain, että
menettelyni siinä, kuten muussakin, on oleva periaatteitteni mukainen.
-- Ja kuuluuko niihin periaatteisiin, ettette koskaan aio kunnioittaa
aatelitonta miestä, olipa hän ken hyvänsä, antamalla hänelle vaimoksi
toisen Littowin-neideistä?
-- Herra arkkitehdin kysymys on todellakin suora. Mutta en näe
kuitenkaan mitään syytä vastata siihen. Tyttäreni, herra arkkitehti,
eivät ole mitään keskustelunaiheita.
-- Eivät olekaan, herra paroni; mutta kun tein kysymyksen, joka saattaa
näyttää odottamattomalta, niin tein sen pyytääkseni herra paronin
suostumusta siihen, että saisin koettaa ansaita neiti Littowin
vaimokseni.
Eversti puri huultaan. Niin varmaa, lujaa, avomielistä puhetapaa hän ei
ollut odottanut nuorelta mieheltä, joka olematta suurta sukua tai
korkea-arvoinen tai rikas, uskalsi tavoitella liittoa erään
ylhäissukuisimman perheen kanssa, mitä maassa oli.
-- Herra Lithau -- sanoi hän vähän epäröityään ja ehkä tietämättään
lausuen aatelittoman nimen hieman omituisella tavalla -- minä olisin
mieluummin toivonut, ettei mies, jota pidän kunniassa -- sallikaa sanoa
ystävänäni -- olisi saattanut minua tukalaan asemaan, jossa minun
täytyy sanoa tuntuvan arveluttavalta...
-- Älkää jatkako, herra paroni, minä pyydän (ja paperit polttivat
arkkitehdin taskussa). Älkää puhuko arveluttavasta, kun on ihmisarvo
punnittavana! Minä en ole siksi rohkea, että pyytäisin herra paronin
varmaa suostumusta -- enhän tiedä, olenko edes niin onnellinen, että
saisin hänen suostumuksensa, josta onneni riippuu. Minä pyydän vain
lupaa saada koettaa ansaita sen. Linnaisten vieraanvaraisuus on minusta
siksi kallis, etten ilman herra paronin lupaa uskaltaisi toivoa
sellaista, mikä minun asemassani on tavallisuudesta poikkeavaa.
Eversti muisti sanat, jotka Ringa oli lausunut, kun Anna hylkäsi kreivi
Spiegelbergin tarjouksen: "sillä hän rakastaa toista", ja hän oli varma
siitä, että arkkitehdin rakkaus kohdistui hänen vanhempaan tyttäreensä.
-- Minä en tahdo päättää -- sanoi hän -- ovatko nuoruuden tavalliset
harhaluulot kenties saattaneet sokaista toista tai toista, mutta
arkkitehti lienee kyllin oikein ajatteleva käsittämään, että sellainen
liitto on mahdoton.
Lithau oli ylpeä, ehkä ylpeämpi kuin nuori mies, joka ei voi mitään
vaatia, saa olla, mutta hän jatkoi:
-- Herra paroni, sattuma on johtanut meidät tähän huoneeseen, missä
muinoin aatelismies, teidän isoisänne, vietti mitä onnettominta
perhe-elämää. Jos sukuperä tai rikkaus tekevät ihmisen onnelliseksi,
mikä olisi estänyt häntä olemasta onnellinen? Nyt pyytää mies, jolla ei
ole kumpaakaan niistä eduista, mutta joka sensijaan on kunniallinen
mies ja toivoo paljon tulevaisuudestaan, tytärtänne tai oikeammin
mahdollisuutta ansaita hänet. Antakaa nykyisyyden sovittaa menneisyyden
onnettomuudet, ja minä lupaan, mikäli minusta riippuu, ettei herra
paronin koskaan tarvitse katua sitä, että on kerran murtanut vanhat
ennakkoluulot, jotka aikamme hylkää ja joita valistunut ihminen ei voi
hyväksyä.
-- Herra Lithau nimittäköön vain ennakkoluuloksi sitä, mitä minä pidän
periaatteena. Minä pyydän, ettemme jatka puhetta tästä asiasta, ja
toivotan arkkitehdille kaikessa ystävyydessä mieluisaa hyvää yötä.
Miten ne polttivat, miten ne polttivat nuo onnettomat paperit
arkkitehdin povitaskussa! Kerran toisensa jälkeen kuiskailivat ylpeyden
pahat henget hänen korvaansa: hän hylkää sinut halvan syntyperäsi
tähden, hän, joka on varastanut sinun nimesi ja jonka kaikki oikeudet
ovat lainmukaisesti sinun! Mikset ojenna hänelle tuota paperia, joka
musertaisi hänet, ja sano hänelle: lukekaa ja tuomitkaa, kumpi meistä
on Littow!... Mutta arkkitehti tukahdutti vielä kerran kapinoitsevat
tunteensa ja sanoi ihmeteltävästi itseään hilliten:
-- Herra paroni, peruuttakaa nuo sananne! Oppikaa tuntemaan minua
paremmin! Määrätkää mikä aika hyvänsä, jolloin saan näyttää, että
todella ansaitsen onneni, mutta älkää riistäkö minulta toivoa, että
kerran saan teidän suostumuksenne, jos ensin tyttärenne suostuu!
-- Palatkaa takaisin sadan vuoden kuluttua, herra Lithau. Ehkä ovat
teidän aatteenne silloin jo saavuttaneet voiton, ja sittenhän saamme
nähdä.
Samassa nosti Mefisto hiljaa muristen päätään ja vainusi.
-- Ei sadan vuoden kuluttua, vaan sata vuotta takaperin, herra paroni!
huudahti arkkitehti suuttuneena, ja hänen kätensä pujahti povitaskuun.
Kiusaus oli vastustamaton; minuutti vielä, ja Littowit olisivat
kadottaneet nimensä.
-- Mitä herra Lithau tarkoittaa sillä? virkahti eversti; vihan puna oli
hänenkin korkealla otsallaan.
Arkkitehti horjui, mutta vain silmänräpäyksen ajan.
-- Minä tarkoitan -- sanoi hän levollisemmin, mutta kuitenkin hieman
katkerasti -- että asessori von Littowin pojanpojan pitäisi tässä
huoneessa mieluummin kuunnella menneisyyden varoituksia kuin uhitella
tulevia aikoja.
Mefisto lähti, yhäti muristen, paikaltaan uunin luota ja kierteli
nuuskien suurta kaappia, mutta ei uskaltanut mennä paria askelta
lähemmäksi sitä. Herrat olivat niin kiintyneet keskusteluunsa, etteivät
huomanneet uskollisen villakoiran epäluuloa.
-- Ja ken uskaltaa puhutella minua sillä tavoin ja tässä huoneessa!
huudahti eversti silmittömästi suuttuneena. -- Ei ainakaan pitäisi niin
tehdä Lithaun, sen miehen pojanpojan, joka katkeroitti onnettoman
isoisäni vanhuuden päivät ja jonka nimeä ei koskaan olisi pitänyt
lausua näiden seinien sisäpuolella. Tietääkö herra arkkitehti, miten
täysin oikeutetut syyt on Littowin suvulla siihen, että se vähimmin
kaikista voi millään tavoin liittyä Lithau-nimeen?
-- Liian tarkoin tunnen minä ne.
-- Jos tunnette ne, niin sallikaa minun sanoa: minua kummastuttaa, että
teidän kaltaisenne kunniallinen ja hienotunteinen mies on hetkeäkään
saattanut olla sen mielettömän toivon mairittelevassa lumossa, että hän
saisi Littowin omaksensa. Ennen antaisin tyttäreni Linnaisten
köyhimmälle torpparille, jos hänellä vain on rehellinen sydän ja puhdas
nimi.
Vielä kerran musteni maailma arkkitehdin silmissä. Vielä kerran
kuiskailivat pahat hengettäret hänen korvaansa: ansaitseeko armahdusta
tuo mies, joka ylpeilee varastetusta nimestään? Muserra hänet! Vielähän
sinä voit sittenkin osoittaa hänelle sääliäsi.
Mutta Lithau pyyhkäisi kädellään polttavaa otsaansa, katsoi everstiä
vakavasti silmiin ja huudahti:
-- Herra paroni, te ette tiedä, mitä sanotte. Te kielsitte minulta
tyttärenne; teillä on oikeus tehdä niin, vaikka Littowin suvun pitäisi
tyytyä yhteen Katarina Szistovoon! Minä en kerjää onneani siinä, missä
sen voisin ottaakin. Jääkää hyvästi, me emme ehkä enää koskaan näe
toisiamme. Minä lähden huomenna ennen päivän sarastusta. Jos
tietäisitte, mitä olette sanonut, vaatisin minä teitä vastaamaan siitä;
nyt saatan minä vain surkutella teitä ja itseäni!
Ja peläten lopultakin joutuvansa hirveän kiusauksen valtaan, jos vielä
viipyisi, arkkitehti riensi kiireesti pois, jättäen everstin
kummastuksiinsa ja suutuksiinsa.
Paroni Littow asteli mieli kuohuksissa edestakaisin pitkin lattiaa.
-- Millainen verraton uskaliaisuus! sanoi hän itsekseen. -- Tuo
metsistä tullut papinpoika käyttäytyy niinkuin häntä suurisukuisempaa
ei olisi olemassa. Ja kuitenkin on tuossa röyhkeässä, uhmaavassa
äänessä jotakin, joka miellyttää minua, en tiedä miksi... Mitä vielä,
hän on Lithau, _c'est cela_, siinä kaikki. Jos on totta, että se suku
alkujaan on haara meidän suvustamme, niin täytyyhän senkin suonissa
virrata jonkin verran Jagielin villiä verta. Sääli vain tuota nuorta
miestä! Miksi kiintyy sydämeni häneen huolimatta kaikesta hänen
hävyttömyydestään ja kaikesta vastenmielisyydestä, mitä hänen nimensä
herätti minussa, kun ensi kerran kohtasimme toisemme? Ei, täytyy uskoa
ensi vaikutelmaa, se pettää harvoin. Siitä miehestä voi vielä tulla
vihan sytyttäjä sukuumme... Jos Anna rakastaa häntä! Tiedän, että hänen
ylevä sydämensä on vapaaehtoisesti hylkäävä hänet ... mutta entä jos se
murtuisi siitä? _Grand dieu_, suuri Jumala, miksi hän onkin Lithau? Ja
miksi nuo Lithaut polvi polvelta alinomaa vainoavat meitä?
Eversti heittäytyi tuiki uupuneena täysissä pukimissaan vuoteelle. Hän
oli kokonaan unohtanut olevansa Viheriässä kamarissa. Hetkisen perästä
vei päivän vaivojen tuottama väsymys voiton ja hän nukkui sikeästi.
Mefisto vain valvoi loikoillen pitkällään lattialla, kuono syvällä
etukäpälien välissä, ymmärtäväiset silmät lakkaamatta suuntautuneina
vanhaan kaappiin.
Niin kului ehkä kaksi tuntia. Eversti nukkui levottomasti ja uneksi
kantaisästänsä Jagielista. Tuo jättiläiskokoinen soturi seisoi hänen
edessään puoliraakalaisen sotilaspuvussa ja suunnattoman suuri sapeli
iskuun kohotettuna ... äkkiä hän kutistui kokoon, tuli yhä lyhyemmäksi,
yhä laihemmaksi, kirkas kypärä muuttui pieneksi, mitättömäksi
tekotukaksi, peloittava asepuku koristuksilla kaunistetuksi
hännystakiksi, miekka silmäneulaksi, jättiläinen pieneksi, kalpeaksi,
asessori Littowin näköiseksi ukoksi, ja ukko ojensi hänelle
kellastunutta paperia...
Samassa Mefisto alkoi haukkua kiivaasti, ja eversti heräsi unestaan.
Kynttilä oli sammunut; vain himmeästi hehkui hiillos liedestä valaisten
synkkää pimeyttä, ja eversti luuli näkevänsä varjon, pimeyttäkin
pimeämmän, kulkevan huoneen läpi. Enemmän kummastuneena kuin
säikähdyksissään hän hypähti vuoteesta, sytytti tulen vartavasten
mukaan otetusta rikkihapolla ja platinasienellä varustetusta
lasiastiasta, tuosta jo mainitusta, ennen tulitikkujen keksimistä
käytännössä olleesta ylellisyyskapineesta, ja huomasi, etteivät
kynttilät olleet itsestään sammuneet, vaan sammutetut. Niiden vieressä
oli pöydällä kellastunut paperi, jota ei ollut siinä ennen. Siinä oli
vain neljä latinalaista säettä -- sama sukuennustus, jonka eversti
tämän kertomuksen alussa mainitsi tyttärilleen ja joka päättyi
salaperäisiin sanoihin: _Decimi sed tertii, cave, Szistove, acum!_