-- Hyvät herrat! huusi paroni Littow portailta. -- Lasi punssia
maistunee nyt mainiolta. Tervetuloa, serkku Winterloo! Minä toivoisin
vain, että tulonne syy olisi ollut iloisempi.
-- Mitä punssiin tulee -- vastasi kapteeni -- niin olisi kai oikeastaan
minun pitänyt tarjota tänä iltana, mutta, hyvät herra, olenpa
satulanlyöttämä, hampaaton valakka, jos minä siihen mitään mahdan.
Neljätoista pulloa paloi Syrjänkosken kellariin; avaamattomina, hyvät
herrat, avaamattomina -- jollei vain Rosengren lurjus... Mutta mitä
kannattaa puhua juoduista viineistä ja saaduista suuteloista?
Iloisempiko syy? Hm, saammepa nähdä, minä tuumin asiaa... Hän on ihan
hullaantunut minuun, hän aivan varmaan tahtoo minua vävykseen, jatkoi
kapteeni matalammalla äänellä äidilleen hovineuvoksettarelle. -- Mutta
minäpä en tartukaan onkeen niin helposti kuin luullaan, ja sitäpaitsi,
kuka takaa, etten tee hänelle eräänä päivänä aika kepposta.
-- Ei mitään tyhmyyksiä, Eusebius! kuiskasi hovineuvoksetar varoittaen.
Niinkuin et niitä jo tänään olisi tehnyt kylliksi!
-- Minäkö? Niin, minä voisin kertoa äidille jotakin. Se ei ole niinkään
tyhmää, ei ole. Kyllä minä opetan ylpeän paronin panemaan minut kuin
renkinsä, mihin vain tahtoo, mutta perhanasti hän ällistyy, kun saa
nähdä, että minä olen kostanut...
-- Eusebius! Muista, että olemme puilla paljailla!
-- Siitä viisi, niinhän olisi käynyt kuitenkin jonakin päivänä. Mutta
odottakaas, minä olen tehnyt kaupan. No, äiti kyllä saa vielä kuulla
sen aikanansa. Nyt olen janoissani kuin lukkari hautajaisissa.
Linnaisten autiohkot salit eivät olleet koskaan tuntuneet vieraista
niin lämpöisiltä ja miellyttäviltä kuin nyt pyryisen matkan jälkeen.
Eversti pakotti kaikki, naisetkin, heti juomaan lasillisen punssia
lääkkeeksi vilustumista vastaan, ja sitten seura hajaantui puoleksi
tunniksi muuttamaan vaatteita, sillä kaikki olivat nokisia ja märkiä
Syrjänkosken retkestä.
Kotvasen kuluttua kokoonnuttiin taas teepöydän ääreen kaikki hilpein
mielin, kuten on tavallista, kun on suoriuduttu jostakin oudosta
tapahtumasta. Kapteeni oli ylen määrin iloinen ja naureskeli alinomaa
salaperäisille viittauksilleen, joita ei kukaan ymmärtänyt.
Hovineuvoksettareen koski päivän tappio enimmän, mutta jollakin tavoin
lohdutti häntä kuitenkin kaikkien niiden kaunisten kapineiden ja
tavarain luetteleminen ja kuvaaminen, jotka olivat joutuneet tuhon
omaksi Syrjänkoskella, kaikki suvun vanhat hopeat, kaikki suvun
vanhat jalokivikoristukset hän mainitsi, kertoili suuresta
liinavaatevarastosta ja kallisarvoisesta Diana-puvusta, jota
hänen äitinsä, syntyjään Baggehufvud, oli käyttänyt eräissä
naamiaisissa Haagassa Kustaa III:n aikana -- puhumattakaan hienosta
illallisesta, joka oli palanut keittiössä kaikkine ravunpyrstöineen,
multasienipiirakkoineen jne., jne., jne., joista kaikista oli enää vain
surullinen, mutta suloinen muisto jäljellä. Olipa Triste-Rubankin sinä
iltana erittäin hilpeä. Kun hänen katseensa kohtasi arkkitehdin, oli
siinä jonkinlaista salaperäistä voitonriemua, jonka merkitystä ei
Lithau kuitenkaan viitsinyt ruveta arvailemaan. Hän yksin, hän ja
iloinen Ringa neiti olivat sinä iltana tavallista äänettömämmät. Ja
niin kului tunti teepöydän ääressä. Sitten eversti ehdotti, että
mentäisiin lepäämään päivän vaivoista.
-- Annoin laittaa itselleni vuoteen Viheriään kamariin -- kuiskasi hän
Lithaulle -- ja pyydän arkkitehtiä tyytymään minun makuuhuoneeseeni
tänä yönä; mutta siitä ei muiden toistaiseksi tarvitse saada vihiä.
Luullaan teidän nytkin makaavan Viheriässä kamarissa; vain Holming
yksin tietää vaihdon. Jos kuultaisiin minun ärsyttävän kummituksia
siellä, saisivat siitä joutavat lorut vain yllykettä, ja minua
luultaisiin kyllin narrimaiseksi uskomaan niitä.
-- Suvaitseeko herra paroni minun puhua hetkisen kanssanne
kahdenkesken? Työni pakottavat minut lähtemään täältä huomenna.
-- Joko? Arkkitehti on siis ikävystynyt meihin? Mutta vaikka minusta
olisikin sangen mieluista pitää teidät täällä vankina joulupyhien ajan,
en kuitenkaan voi olla niin itsekäs, että käyttäisin enää väärin
vieraani kärsivällisyyttä. Saatamme mennä yhdessä hetkiseksi _champ de
bataille'iini_, taistelupaikalle Viheriään kamariin. Siellä voimme
juoda lasin vanhaa Hochheimer-viiniä ja vielä kerran häiritsemättä
neuvotella suunnitelmistamme.
-- Miten tahdotte, herra paroni.
-- Hyvää yötä, hyvä herrasväki, hyvää yötä, lapseni! Nukkukaa hyvin
kaikkien seikkailujenne jälkeen. Arkkitehti on oleva tänä yönä
etuvartijanamme Linnaisten kummituksia vastaan.
Ja eversti suuteli sydämellisesti tyttäriänsä otsalle, kuten hänen oli
tapana.
-- Mefisto, sanoi Ringa, seuraa herra Lithauta!
Koira katsoi häneen kysyvästi suurilla, viisailla silmillään.
-- Seuraa herra Lithauta, ole hänen luonaan tänä yönä ja valvo, kun hän
nukkuu!
Mefisto heilutti häntäänsä merkiksi, että se ymmärsi, ja seurasi
Lithauta.
-- Tyttö on viisaampi kuin kumpikaan meistä, sanoi eversti hymyillen.
Olisipa arkkitehdillä ensi yönä ollut Mefisto liittolaisena, niin
epäilen, olisiko mikään kummitus uskaltanut hyökätä asemanne kimppuun.
Se saa todellakin olla tänä yönä etuvartijana.
Seura hajosi. Kohta sen jälkeen olivat eversti, paroni Littow ja
arkkitehti Lithau äsken sytytetyn pystyvalkean ääressä Viheriässä
kamarissa. Heidän jalkainsa juuressa loikoi Mefisto, mukavasti
ojennellen itseään tulen lämpimässä, ja heidän välillään oli pieni
pöytä ja sillä vanhaa reininviiniä ja kaksi viheriätä lasia.
-- Viini -- sanoi eversti -- on isävainajani kellarista otettua, ja
siinä on vuosiluku 1789. Se on vallankumouksellista, mutta siinä on
voimaa, pullossa on Ruotsin akatemian mielilauselma: neroa ja makua.
-- Viini on hyvää. Se on kuningasmielistä eikä vielä tasavaltalaista.
Se on Mirabeau eikä vielä Robespierre.
-- Onneksi ei; mutta Mirabeaukin on mennyt monelle päähän.
-- Ja Ranskan aateliston jalkoihin.
Eversti nauroi.
-- Niin, toden totta, jos tämä viini olisi ranskalaista eikä
saksalaista, ei sitä pitäisi olla minun kellarissani. Kun nämä rypäleet
kypsyivät, kumosi Ranskan kansalliskokous aateliston etuoikeudet. Onpa
jo aika tehdä niin vaaralliset periaatteet vahingottomiksi ja tyhjentää
pullo.
Arkkitehtikin hymyili.
-- Jos niin helposti saataisiin 1789:n vuoden periaatteet hävitetyiksi,
luopuisi moni herra ja jalosukuisuus raittiudesta.
-- Meidän aikamme, hyvä herra arkkitehti, on omaksunut, mitä 1789:llä
oli hyvää ja järjellistä, mutta karkoittanut muun kansanvillitsijäin
harhakuvittelujen joukkoon. Aatelisto on meidän päivinämme luopunut
siitä mielettömästä vaatimuksestaan, että se olisi kaikki kaikessa,
mutta sillä on vielä jäljellä kohtuullinen toivo, ettei sitä silti
panna aivan mitättömäksi.
-- Suokaa anteeksi, herra paroni, että teen kysymyksen, joka voinee
näyttää liiankin suoralta minun asemassani: mitä on aatelisto meidän
päivinämme?
-- Suoruus suoruudesta: aatelisto on meidän päivinämme valtakunnan
ensimmäinen sääty, sen kunniakkaimpain muistojen ja sen historiallisten
perintötapojen kilvenkantaja.
-- Mutta mitä on sääty, joka ei koskaan esiinny säätynä eduskunnassa?
Suomessahan, herra paroni, täytyy sen säätynä olemisen olla jo
unohduksissa.[23]
-- Sääty on jäljellä perustuslaissamme, ja sillä on ritarihuone.
-- _De jure_, lain sanan mukaan. Aatelisto katsoo kuitenkin,
kuten herra paroni aivan oikein huomautti, itseänsä etusijassa
historiallisten perintötapojen kannattajaksi. Mitkä ovat nuo
perintötavat? Ne eivät muodosta säätyä eivätkä yhteisöä, ne ovat
koko meidän hallitusmuotomme, koko sivistyksemme, lakimme,
yhteiskuntalaitoksemme, tapamme. Niin kauan kuin aatelisto yksin
kannatti niitä kaikkia -- valtiota, yhteiskuntaa, sivistystä,
lainlaadintaa, säädyllisiä tapoja -- niin kauan aatelisto oli
todellakin historiallisten perintötapojen kilvenkantaja, kieltämätön
todellisuus ja välttämätön valtion ja sivistyksen elinehto. Nyt, herra
paroni, on se kunnia aateliston ja kaikkien säätyluokkien yhteinen
kunnia.
-- No kunniani kautta, johan Mirabeau on noussut vähän päähämme; siinä
ovat nyt seuraukset 1789:n vuoden rypäleistä. Aateluus, hyvä herra
Lithau, perustuu samalle pohjalle kuin lainmukainen yksinvalta. Sillä
on pysyväinen, kieltämätön oikeusperuste kaikkien sattuman oikkujen ja
mielipiteiden vaihtelun varalle, jotka järkyttävät muita yhteiskunnan
jäseniä. Aatelisto myöntää nyt kyllä kenen hyvänsä voivan nousta yhtä
korkealle; mutta kaikkien muiden etuudet ovat tosiasioita, sattumia;
aateliston etuus on periaate, _voilà tout_, siinä kaikki!