19. AALLOTAR JA KYSYMYS.

Kun arkkitehti Lithau oli muutamia minuutteja ääneti ajanut edelleen,

kysyi hän äkkiä matkakumppaniltaan.

-- Onko neidillä mitään asiaa Helsinkiin?

Ringa hämmästyi ja huudahti:

-- Lähteekö arkkitehti pois?

Lithausta tuntui kuin pimeys olisi hänen ympärillään valjennut tuosta

ajattelemattomasta huudahduksesta ja kuin lumipeitteinen talvinen metsä

olisi yht'äkkiä muuttunut kesäisen viheriäksi puistoksi.

-- Minä matkustan huomenna, vastasi hän.

-- Ja tulette takaisin keväällä rakentamaan kartanoamme?

Äänen vieno, hapuileva värinä sanoi paljoa enemmän kuin kysymys.

-- Jos Linnaisten kartano olisi koko minun maailmani, ei minua voisi

mikään pidättää palaamasta. Mutta täällä ei kukaan kaipaa minua. Minä

lähden keväällä Italiaan kahdeksi vuodeksi. Tietääkö neiti, minkä

arvoinen Italia on halvimmallekin meistä, jotka tutkimme ja rakastamme

taidetta?

-- Minä ymmärrän, että siellä voi unohtaa kaikki, yksinpä ystävänsäkin.

-- Ei unohtaa entisiä vaikutelmia, ei, vain tehdä ne ihanammiksi, vain

jalostaa niitä. Voidakseen unohtaa täytyy ihmisen olla joko hyvin

onnellinen tai hyvin onneton. Kun, kuten minä, ei olla kumpaakaan, kun

tehdään kysymys elämälle, kuten minä nyt teen, ja odotetaan vastausta,

silloin on jokainen uusi vaikutelma vain tulevaisuudelle piirretty

kysymysmerkki. Ellen minä olisi mies, ellei minun täytyisi olla mies,

tahtoisin minä olla teidän kaltaisenne, neiti Ringa.

-- Enpä olisi koskaan uskonut, että arkkitehti tahtoisi vaihtaa osaa

kanssani.

-- En minä sanokaan tahtovani. Mutta lähinnä sitä, että voi valloittaa

maailman lujalla tahdollansa, pidän sen osaa onnellisena, joka voi

valloittaa sen sydämellään.

-- Tiedättekö, tuon kaiken ymmärtäisi Anna paljoa paremmin kuin minä.

Minä olen hirveän tyhmä. Minä voisin pitää sitä imarteluna, ja siksihän

ette tarkoittanut sitä.

-- En. En tahtonut sanoa muuta, kuin että te olette lapsi.

-- Suokaa anteeksi ... sen minä olen usein, ehkä liiankin usein,

kuullut ma bonnelta.

-- On tuleva aika, jolloin olisitte onnellinen, jos saisitte kuulla

sen. Me muut olemme vain katkelmia, sirpaleita, lapsi on kokonainen,

kaikki. Ja sentähden, että olette lapsi, voitte myöskin, mitä minä en

voi -- unohtaa!

-- Arkkitehdinhän piti sanoa minulle vikani?

-- Sanoin, että olette lapsi.

-- Eikö sen pahempaa? Se vikahan poistuu vuosien kuluessa.

-- Kehittymätön, epäitsenäinen, pehmeä kuin vaha ottamaan vastaan

kaikkia vaikutelmia, kaikkien oikkujen leikkikalu...

-- Jatkakaa vain! Siinä on edes jotakin.

-- Sanoin jo pahimman, mitä tiedän hyvästä lapsesta, ja luullakseni on

siinä kylliksi.

Uuden vaitiolon jälkeen Ringa kysyi:

-- Onko sitten aivan varma, ettei kukaan kaipaa arkkitehtiä

Linnaisissa?

-- En tiedä ketään, joka kaipaisi.

-- Isähän pitää arkkitehtiä niin suuressa arvossa...

-- Hän on saava yhtä hyvän tai paremmankin rakennustöittensä valvojan.

-- Ei kukaan voi olla sellainen kuin arkkitehti, niin samanlainen

kaikkia kohtaan.

-- Neiti Ringahan on itsekin. Neitihän tietää, kuten minäkin, ettei

sääty, suku, eipä edes sivistyskään määrää ihmisen arvoa.

-- Ja sitten ... me iloitsisimme kaikki, jos arkkitehti palaisi

Linnaisiin. Mefisto unohtaa muuten kaikki temput, mitkä arkkitehti on

sille opettanut.

-- Miksei neiti mainitse Triste-Rubania?

-- Onko arkkitehti pahoillaan, että olen maininnut hänet ennen?

-- Neitihän tietää, että se on minusta aivan yhdentekevää.

-- Antakaa anteeksi! Minä en enää puhu hänestä.

-- Nyt näkyvät jo Linnaisten tulet. Muutaman minuutin kuluttua

emme enää ole, kuten nyt, kaksi vapaata olentoa, kahden kesken

lumiaavikolla. Minä en tahdo käyttää väärin aavikon oikeuksia. Sanokaa

minulle: minua paleltaa! Ja minä ajan täyttä laukkaa Linnaisten

lämpimän takkavalkean ääreen.

-- Mutta minua ei palella ollenkaan...

-- Kun nämä hanget sulavat keväällä, on Ringa neiti kuuleva peipposen

visertävän koivussa ja muisteleva, miten me kerran ajoimme tästä

Linnaisten puistoon lumikinoksissa. Minä kuuntelen satakielen laulua

Firenzessä ja olen kuitenkin kaipaava takaisin tähän lumiseen

talvi-iltaan. Minä olen ehkä katuva, etten ollut täysin suora sinä

ainoana kertana elämässäni, jolloin minulta puuttui rohkeutta siihen.

Salliiko neiti minun tehdä yhden ainoan kysymyksen?

Ringa oli vaiti, mutta reki kiiti jo veräjästä pihaan ja läheni suuria

portaita.

-- Kysykää! kuiskasi hän kiireesti ja vavisten.

-- Saanko minä, pitääkö minun tulla takaisin Linnaisiin?

Reki pysähtyi, Ringa hypähti maahan. Mefisto oli jo siinä ja hyppäsi

korkealle hänen olkapäitään vasten.

-- Tulkaa! sanoi hän nopeasti tavallisella leikillisellä äänellään,

kääntäen pois päänsä, jottei lyhtyjen valo valaisisi hänen kasvojaan,

ja juoksi kaikkia muita nopeammin ylös korkeita portaita.

Arkkitehti oli kuullut kylliksi.

Talvi-iltain tarinoita 1 Kuninkaan hansikas. Linnaisten kartanon viheriä kamari. · 第 47 / 56 题