Kun arkkitehti Lithau oli muutamia minuutteja ääneti ajanut edelleen,
kysyi hän äkkiä matkakumppaniltaan.
-- Onko neidillä mitään asiaa Helsinkiin?
Ringa hämmästyi ja huudahti:
-- Lähteekö arkkitehti pois?
Lithausta tuntui kuin pimeys olisi hänen ympärillään valjennut tuosta
ajattelemattomasta huudahduksesta ja kuin lumipeitteinen talvinen metsä
olisi yht'äkkiä muuttunut kesäisen viheriäksi puistoksi.
-- Minä matkustan huomenna, vastasi hän.
-- Ja tulette takaisin keväällä rakentamaan kartanoamme?
Äänen vieno, hapuileva värinä sanoi paljoa enemmän kuin kysymys.
-- Jos Linnaisten kartano olisi koko minun maailmani, ei minua voisi
mikään pidättää palaamasta. Mutta täällä ei kukaan kaipaa minua. Minä
lähden keväällä Italiaan kahdeksi vuodeksi. Tietääkö neiti, minkä
arvoinen Italia on halvimmallekin meistä, jotka tutkimme ja rakastamme
taidetta?
-- Minä ymmärrän, että siellä voi unohtaa kaikki, yksinpä ystävänsäkin.
-- Ei unohtaa entisiä vaikutelmia, ei, vain tehdä ne ihanammiksi, vain
jalostaa niitä. Voidakseen unohtaa täytyy ihmisen olla joko hyvin
onnellinen tai hyvin onneton. Kun, kuten minä, ei olla kumpaakaan, kun
tehdään kysymys elämälle, kuten minä nyt teen, ja odotetaan vastausta,
silloin on jokainen uusi vaikutelma vain tulevaisuudelle piirretty
kysymysmerkki. Ellen minä olisi mies, ellei minun täytyisi olla mies,
tahtoisin minä olla teidän kaltaisenne, neiti Ringa.
-- Enpä olisi koskaan uskonut, että arkkitehti tahtoisi vaihtaa osaa
kanssani.
-- En minä sanokaan tahtovani. Mutta lähinnä sitä, että voi valloittaa
maailman lujalla tahdollansa, pidän sen osaa onnellisena, joka voi
valloittaa sen sydämellään.
-- Tiedättekö, tuon kaiken ymmärtäisi Anna paljoa paremmin kuin minä.
Minä olen hirveän tyhmä. Minä voisin pitää sitä imarteluna, ja siksihän
ette tarkoittanut sitä.
-- En. En tahtonut sanoa muuta, kuin että te olette lapsi.
-- Suokaa anteeksi ... sen minä olen usein, ehkä liiankin usein,
kuullut ma bonnelta.
-- On tuleva aika, jolloin olisitte onnellinen, jos saisitte kuulla
sen. Me muut olemme vain katkelmia, sirpaleita, lapsi on kokonainen,
kaikki. Ja sentähden, että olette lapsi, voitte myöskin, mitä minä en
voi -- unohtaa!
-- Arkkitehdinhän piti sanoa minulle vikani?
-- Sanoin, että olette lapsi.
-- Eikö sen pahempaa? Se vikahan poistuu vuosien kuluessa.
-- Kehittymätön, epäitsenäinen, pehmeä kuin vaha ottamaan vastaan
kaikkia vaikutelmia, kaikkien oikkujen leikkikalu...
-- Jatkakaa vain! Siinä on edes jotakin.
-- Sanoin jo pahimman, mitä tiedän hyvästä lapsesta, ja luullakseni on
siinä kylliksi.
Uuden vaitiolon jälkeen Ringa kysyi:
-- Onko sitten aivan varma, ettei kukaan kaipaa arkkitehtiä
Linnaisissa?
-- En tiedä ketään, joka kaipaisi.
-- Isähän pitää arkkitehtiä niin suuressa arvossa...
-- Hän on saava yhtä hyvän tai paremmankin rakennustöittensä valvojan.
-- Ei kukaan voi olla sellainen kuin arkkitehti, niin samanlainen
kaikkia kohtaan.
-- Neiti Ringahan on itsekin. Neitihän tietää, kuten minäkin, ettei
sääty, suku, eipä edes sivistyskään määrää ihmisen arvoa.
-- Ja sitten ... me iloitsisimme kaikki, jos arkkitehti palaisi
Linnaisiin. Mefisto unohtaa muuten kaikki temput, mitkä arkkitehti on
sille opettanut.
-- Miksei neiti mainitse Triste-Rubania?
-- Onko arkkitehti pahoillaan, että olen maininnut hänet ennen?
-- Neitihän tietää, että se on minusta aivan yhdentekevää.
-- Antakaa anteeksi! Minä en enää puhu hänestä.
-- Nyt näkyvät jo Linnaisten tulet. Muutaman minuutin kuluttua
emme enää ole, kuten nyt, kaksi vapaata olentoa, kahden kesken
lumiaavikolla. Minä en tahdo käyttää väärin aavikon oikeuksia. Sanokaa
minulle: minua paleltaa! Ja minä ajan täyttä laukkaa Linnaisten
lämpimän takkavalkean ääreen.
-- Mutta minua ei palella ollenkaan...
-- Kun nämä hanget sulavat keväällä, on Ringa neiti kuuleva peipposen
visertävän koivussa ja muisteleva, miten me kerran ajoimme tästä
Linnaisten puistoon lumikinoksissa. Minä kuuntelen satakielen laulua
Firenzessä ja olen kuitenkin kaipaava takaisin tähän lumiseen
talvi-iltaan. Minä olen ehkä katuva, etten ollut täysin suora sinä
ainoana kertana elämässäni, jolloin minulta puuttui rohkeutta siihen.
Salliiko neiti minun tehdä yhden ainoan kysymyksen?
Ringa oli vaiti, mutta reki kiiti jo veräjästä pihaan ja läheni suuria
portaita.
-- Kysykää! kuiskasi hän kiireesti ja vavisten.
-- Saanko minä, pitääkö minun tulla takaisin Linnaisiin?
Reki pysähtyi, Ringa hypähti maahan. Mefisto oli jo siinä ja hyppäsi
korkealle hänen olkapäitään vasten.
-- Tulkaa! sanoi hän nopeasti tavallisella leikillisellä äänellään,
kääntäen pois päänsä, jottei lyhtyjen valo valaisisi hänen kasvojaan,
ja juoksi kaikkia muita nopeammin ylös korkeita portaita.
Arkkitehti oli kuullut kylliksi.