Melua ja hälinää, huutoa ja rähinää; käskijöitä kaikkialla eikä käskyn
kuulijoita missään; huutoja: vettä, vettä, jota ei kuitenkaan ollut,
vaikka järvi oli siitä viidenkymmenen askeleen päässä; paksuja
savupilviä; tulen räiskettä; hajoavan huoneen ryskettä; karjan
ammumista; koirain ulvontaa; koko seutu laajalti valoisana palosta, ja
ympärillä raivoava myrsky ja lumipyry -- sellainen näky kohtasi
Lithauta hänen palatessaan Syrjänkoskelle, josta hän tuskin tunti
sitten oli lähtenyt talon kaikuessa kapteeni Winterloon "Waterloon
taistelun" iloista hälinää. Ensi silmäyksellä hän näki, ettei talo enää
ollut pelastettavissa. Tuli leimahti jo räystäitten alta, ja salista,
josta palo oli ensin alkanut, oli jo välikatto romahtaen pudonnut.
Meidän täytyy valitettavasti tunnustaa, ettei tämän kertomuksen sankari
saanut, sankarien kiitettävän tavan mukaan syöstä palavan talon
liekkeihin eikä pelastaa sitä eikä tätä nuorta naista, joka sitten
varmasti olisi ollut velvollinen antamaan hänelle rakkautensa ja sen
mukana kätensä ja myötäjäisensä. Mutta asian laita oli nyt vain niin
yksinkertainen ja arkipäiväinen, että talon kaikki asukkaat ja vieraat
olivat syösseet suinpäin ulos, paroni Littow tytär kummassakin
kainalossa, kapteeni Winterloo äiteineen, luutnantti Weder sisarineen ja
Triste-Ruban puolitainnuksissa Rosengrenin kantamana. Neiti Weder oli
tosin äkkiä muistanut hopeiset kynttilänjalkansa ja rynnännyt kuin
raivotar liekkeihin, huutaen: sen saa kiitokseksi siitä, kun lainaa
hopeitansa hulttioille, jotka polttavat talonsa! Hovineuvoksetar oli
juossut hänen ohitsensa, mutta seisahtunut vanhan tapansa mukaan
eteisen ovelle ja kursaillen kohteliaasti pyytänyt neitiä astumaan
sisään. Kapteeni oli syössyt heidän perässään, saanut heistä yhden
kumpaankin kainaloonsa ja laahannut heidät ulkoilmaan, jossa sitten
huomattiin, että neiti oli pelastanut pari rikkonaista tinaista
kynttilänjalkaa ja hovineuvoksetar tyhjän pullon ja tyhjän maitopytyn.
Triste-Ruban oli kaikin mokomin tahtonut päästä sisään käsipuuhkaansa
hakemaan, ja Ringa, urhoollisena, kuten ainakin, oli paljain päin ja
ohuissa vaatteissa juossut rantaan jäälle ja tuonut sieltä sangollisen
vettä. Anna neiti, joka oli yhtä rohkea, oli päästänyt hevoset
tallista. Luutnantti von Weder oli tavannut käsiruiskun ja valeli sillä
itsepäisesti palavia ikkunapieliä, eikä häntä millään tavoin saatu
luopumaan ruiskusta, jota kyllä olisi muualla paremmin tarvittu.
Eversti lähetti noutamaan apua lähimmistä kartanoista, ja kapteeni
Winterloo kuritti omin käsin paria poikavetelystä, jotka katsoa
töllistelivät tulta eivätkä olleet millänsäkään hänen komennuksistaan.
Mutia kaikki olivat kuitenkin pelastuneet, eikä kellekään ollut
henkilökohtaisesti tapahtunut mitään hengenvaarallista tai vahinkoa,
jollei siksi lueta sitä, että kipinät olivat polttaneet reikiä Anna
neidin hameeseen, että Ringa neidin jalat ja kädet olivat niin märät
kuin olisi hän ollut pyykkiä pesemässä, että Triste-Ruban oli noennut
valkoiset kätensä ja että Renata von Weder yhä vain syyti suustaan
verrattoman rumia haukkumasanoja hovineuvoksetar paralle menettämistään
kynttilänjaloista, nimittäen häntä kärryrämäksi ja kerjäläisakaksi,
mihin hovineuvoksetar suuttuneena vastasi, että sellaiset nousukkaat,
joiden isoisä oli ollut vain halpa kihlakunnan tuomari ja joiden äiti
oli ollut köyhä pappilan mamseli, voisivat hieman kunnioittavammin
puhutella heitä itseään parempisukuisia ihmisiä. Lisäksi kaikki olivat
lumisia kuin talvikyyhkyset, ja kapteeni kiroili kuin turkkilainen,
että tämähän ei ollut mikään Waterloo, vaan Moskovasta palaaminen.
Nähtyään, että Syrjänkosken asukkaat olivat kaikki turvassa, ja ollen
muita kylmäverisempi Lithau käski heti miesten asettua ketjuksi
rannasta pihaan mahdollisesti pelastaakseen jäljellä olevat
rakennukset. Vaunuvajaa ei saatu varjelluksi, se paloi kaikkine
ajokaluineen, mutta häthätää kyhätyllä palopurjeella saatiin vihdoin
tulen vauhti hillityksi juuri, kun se oli käydä navettaan ja talliin
käsiksi. Kaikki riippui siitä, miten saatiin lähinnä tuulen alla
oleva sivuseinä suojelluksi, kun Lithau istuen katolla näki
hovineuvoksettaren suuttuneena tempaisevan alas erään läpimärän maton,
joka suojeli nurkkaa.
-- Se on otettu purkamiskaupalla, huusi hän; vai tulette te tänne vain
turmelemaan minun mattojani!
-- Antaa rievun roihuta! huudahti kapteeni tullen juuri parahiksi
estämään sopimatonta säästäväisyyttä. -- Ellei yleinen paloapuyhtiö
olisi tinkinyt puolta talon arvosta, nauraisimme me, tuhat tulimmaista,
koko kokolle. Mutta samapa se, päivää aikaisemmin tai myöhemmin;
Grönforsin katselmusluetteloon olisit sinä kuitenkin joutunut,
Syrjänkoski parka. Eläköön, Syrjänkoski on _perdu_, mennyttä kalua,
eläköön Waterloo! Onko arkkitehdillä mitään juotavaa siellä katolla?
-- Vettä tarpeeksi! vastasi Lithau istuen siellä läpimärkänä kiireestä
kantapäähän.
-- Vettä vain, mies parka. Kaksitoista pulloa samppanjaa palaa sisällä,
ja täällä ulkona saamme juoda pelkkää kirkasta järvivettä.
-- Sinun pitäisi hävetä, Eusebius, niin, hävetä sinun pitäisi! huokasi
hovineuvoksetar. Sinun joutava kuultokuvasihan sytytti tuleen kuuset ja
saattoi meidät keppikerjäläisiksi.
-- Se asia voidaan vielä auttaa, äitiseni, vastasi kapteeni sävyisästi.
Se voidaan auttaa, sanon minä. Ensiksi pölytän minä Rosengrenin selän;
hän joi neitien samppanjalasien loput päivällisen jälkeen ja unohti
voitonjumalattaren, kunnes tuli pääsi sen siipiin. Ja sitten, uskokaa,
äiti, minä nain Ringa Littowin! Lisää vettä tuonne katolle; ensi Marian
päivänä on juokseva yhtä paljon samppanjaa Linnaisissa kuin nyt juoksee
vettä Syrjänkoskella.
Puoli kartanoa pelastui kuitenkin. Toinen puoli oli parissa tunnissa
tuhkana. Yö ja paha sää pakottivat majattomat ajattelemaan paluumatkaa.
Luutnantti von Weder, avulias mies, pyysi Winterlooeja luokseen
Virolaan, jonne oli tuskin puolta peninkulmaa, mutta hovineuvoksetar
oli niin syvästi loukkautunut, ettei hän saattanut ottaa tarjousta
vastaan, vaan päätti lähteä Littowien kanssa Linnaisiin, vaikka
sinne olikin pitempi matka. Naiset saivat tyytyä lähimmistä
talonpoikaistaloista lainattuihin turkkeihin, koska heidän
päällysvaatteensa olivat palaneet, ja niin varustauduttiin lähtemään.
Mutta tuli vielä uusi pulma eteen. Paroni Littowin suuri kuomireki oli
palanut vaunuvajassa, johon se aivan tarpeettomasti oli työnnetty, ja
herrasväen oli pakko jakautua pienempiin rekiin. Mukavimpaan, mitä oli
jäljellä, sijoitettiin hovineuvoksetar ja neiti Anna, ja eversti rupesi
heidän ajajakseen. Peläten jättää Ringaa kapteeni Winteerloon raakojen
kohteliaisuuksien alaiseksi eversti määräsi tällä kertaa kapteenin
suojelemaan Triste-Rubania eikä ollut kuulevinaankaan hämmästyneen
ritarin häikäilemätöntä vastustelemista: mitä p--a minä teen
ranskalaisella mamselilla?
-- Kuulkaas, appivaari, eiköhän soveltuisi paremmin, että minä saisin
Ringa serkun osakseni? Hyvä, rakas appivaari, minä pitelisin häntä
varovasti kuin mämmirovetta, jatkoi kapteeni hyvin tyytymättömänä
saamaansa osaan.
-- Anna mennä, serkku Winterloo, hevoset käyvät levottomiksi ja neiti
Triste-Ruban pelkää, että ne pillastuvat! huusi eversti kiirehtien.
-- Pelkää, että ne pillastuvat! mutisi Winterloo suuttuneena. Kyllä
minä, lempo vie, opetan hänet pillastumaan!
Ja sitten hän lyödä läimäytti hevosta koko voimallaan ja hävisi
lumipyryyn onnettomine naisineen, jonka kova kohtalo siten saattoi
toiselta hyvältä rekiretkikumppanilta toiselle, ojasta allikkoon.
Aivan vastoin odotusta Lithau sai siis Ringan osakseen. Pikku
neiti näytti sangen hauskan näköiseltä mustassa, lumisessa
lammasnahkaturkissaan ja hyppäsi iloisesti kapeaan talonpoikaisrekeen,
ja arkkitehti istuutui hänen viereensä.
-- Meidän kohtalomme näyttää olevan vain harhailla pyryssä, huomautti
Ringa hämillään, mikä sopi hänelle mainiosti.
-- Ja kuitenkin päästä onnellisesti satamaan, vastasi arkkitehti,
antaen hevosen juosta aivan lähellä everstin rekeä. -- Linnaisten
päivänpaiste ei olisi puoleksikaan niin kaunis, ellei se paistaisi
pilvisen ilman jälkeen, lisäsi hän. Hyvät tähdet valaisevat Ringa
neidin polkuja.
-- Jospa meillä sentään olisi Mefisto mukanamme! Minä pelkään, että
eksymme pyryssä.
-- Pelkääkö neiti ajaa minun kanssani?
-- Enpä juuri ... en ollenkaan; mutta katsokaa, kuinka kipinöitä vielä
lentelee Syrjänkoskelta!
-- Pysyttelemme aivan everstin perässä. Silloinhan neidillä on oikea
suojelijansa aina lähellä.
-- Minä surkuttelen, että arkkitehti menetti naisensa ja hyötyi niin
vähän vaihdosta.
-- Luulenpa tuskin kummankaan meistä, Triste-Rubanin tai minun, katuvan
kauppaamme. Me kiistelimme melkein koko ajan, kun ajoimme yhdessä.
-- Tosiaanko -- kuka uskaltaisi kiistellä arkkitehdin kanssa?
-- Olenko minä sitten niin peloittavan näköinen?
-- Eipä juuri. Mutta hieman ankaran. Mistä kiistelitte sitten?
-- Valko- ja tummaverisistä. Minä sanoin hänelle, että sen, jota minä
olen rakastava, tulee olla vaaleaverinen.
-- Hän on sentään hyvä tyttö, tuo Triste-Ruban, vaikka mekin
kiistelemme toisinaan. Mutta silloinkin vain säännöttömistä verbeistä,
joita en voi koskaan saada päähäni. Ja sitten on minulla niin hirveän
monta vikaa, ja hän on niin hirveän täydellinen.
-- Minä luulen todellakin, että neidillä on vikoja.
-- Varmasti on. Arkkitehdin pitäisi kerran sanoa minulle kaikki vikani.
Silloin arkkitehti olisi vilpitön ystävä, ja minä saisin kerran oikein
tietää ne. Minulla on niin ilkeä luonne, että minä melkein aina suutun,
kun ma bonne rupeaa moittimaan.
-- Lapsella on oikkuja, naisella sydäntä ja miehellä periaatteita.
-- Minulla ei varmaankaan ole koskaan muuta kuin oikkuja, vastasi
Ringa. Milloin hyviä, milloin pahoja, ja enimmäkseen aivan syyttä.
Tietäkää, arkkitehti, minua värisytti, kun luin paroni Motte-Fouqué'n
Aallottaren. Sellainen hetkellinen olento minäkin olen, ilman
todellista sielua.
-- Aallotar oli sielutta syntynyt luonnon alkuhaltiatar. Mutta hän
rakasti ja muuttui kuolemattomaksi.
-- Ritari Huldebrand, Lempi, petti hänet kuitenkin.
-- Ritari ei ollut hänen arvoisensa. Ja kuitenkin Aallotar uhrasi
kaikkensa rakkautensa tähden. Neiti ei ole valinnut itselleen huonoa
esikuvaa. Jokainen Aallotar voi tulla kuolemattomaksi.
-- Mutta koska hän on luonnon alkuolento, ei hän voinut kuolla ennen
alkuaineita. Rakastaessaan Huldebrandia hän tuli kuolevaiseksi niinkuin
me muutkin.
-- Emmekö me elä paljon kauemmin kuin alkuaineet? Aallottaren satu on
yhtä syvällinen kuin rakastettavakin. Lukekaa se uudelleen vielä
kerran. Tämä myrsky on tyyntyvä, tämä maa on häviävä, nuo tähdet
sammuvat, mutta todellinen rakkaus ei kuole; se seuraa sielujamme
ikuisuuksien tuolle puolen.
Ringa oli vaiti. Syntyi äänettömyys, eikä kuulunut muuta kuin kulkusten
helinä lumipyryssä metsän keskellä.