Kun hovineuvoksetar Winterloolle juolahti mieleen hyvä ajatus _comme il
faut_, upeilla päivällisillä haihduttaa epäedullinen muisto poikansa,
kapteenin, viimeisestä urheudesta Linnaisissa, otti hän edeltäkäsin
Eusebiukseltansa juhlallisen lupauksen, että hän sinä päivänä oli
peloton ja moitteeton ritari.
-- Muista -- varoitti hän -- että olet Winterloo, äitisi puolelta
Ahlekors, ja että sinusta itsestäsi riippuu, pääsetkö Littowin perheen
jäseneksi.
Kapteeni lupasi sanoin ja kättä lyöden; mutta itsekseen hän päätti olla
paljon parempikin kuin äiti toivoi.
Ja niin saivat vasikat ja porsaat astuskella Syrjänkoskella
teurastuspenkkiin, ja läheisestä herraskartanosta, Virolasta,
kutsuttiin vanha ontuva luutnantti von Weder ja hänen yhtä vanha
sisarensa, neiti Renata, Littowien seuraksi. Mutta ei oltu Lukkilan
kylän Lorusta, ruununvouti Hirmusta, nimismies Grönforsista eikä edes
rovasti Malistakaan katsottu kyllin arvokkaiksi pääsemään seuraan --
mikä seudun aatelittomien ylhäisten halveksiminen tuli sittemmin
kapteeni Winterloolle hyvin kalliiksi.
Syrjänkoski ja Winterloot olivat näihin hienoihin päivällisiin
käyttäneet kaikki voimansa, saadakseen aikaan sellaisen loiston, mikä
himmentäisi kaikkien pahain kielten kuiskutukset heidän kohdakkoin
tapahtuvasta häviöstään. Wederiläisiltä oli lainattu korkeat,
hopeiset kynttilänjalat; paras hevonen oli juossut kaupunkiin
muuttuakseen viineiksi ja mausteiksi. Saliin oli pantu kuusia
rikkinäisten seinäpaperien peitteeksi; matot oli otettu kaupungista
purkamiskaupalla, ja lukkarin väeltä oli lainattu juhlapuvut
"kamarineitsyeille", jotka edellisenä päivänä olivat olleet vain
viattomia palvelijattaria, mutta joilla nyt näkyi olevan valkoiset
esiliinat edessä, kiiltokaulukset kaulassa ja kammat hiuksissa. Mamseli
Nylanderin kokkikirjaa oli tutkisteltu viikon aikaa kuin parasta hienon
ruoanlaittamisen neuvojaa hovineuvoksettaren vähän hataroituneen
muistin elvykkeeksi. Kelpo rouvalla oli yllään sama keltainen
silkkihame, joka tehtiin viisikolmatta vuotta sitten suuriin keisari
Aleksanterille ja Ruotsin perintöprinssille pidettyihin tanssiaisiin.
Koska paikat päivällispöydässä olivat tarkoin määrätyt kullekin arvon
ja sukuperän mukaan, niin oli aivan luonnollista, että arkkitehti
Lithau joutui vaatimattomasti istumaan naisensa, opettajattaren, neiti
Triste-Rubanin viereen. Mutta siitä pöytäpaikasta, vaikka se ehkä
muutamia tunteja aikaisemmin olisi ollut hänestä hyvin kiusallinen, ei
hän nyt ollut millänsäkään. Hän oli lujasti päättänyt kohta murskata
kaikki nuo pienet ennakkoluulot ja hymyili entiselle tukalalle
pulalleen. Toisinaan hän luuli huomaavansa, että Ringan katse etsi
häntä, mutta hän ei antanut sen häiritä itseään. Triste-Ruban raukka
koetti kostaa kärsimänsä tappion, milloin osoittaen teeskenneltyä
välinpitämättömyyttä, milloin purevaa ivaa. Arkkitehtiin ei pystynyt
mikään; hän odotti aikaansa ja oli niin levollinen, niin ujostelematon
kuin ei olisi mitään tapahtunut.
Jo oli onnellisesti päästy porsaan- ja vasikanpaisteista, kun kapteeni
Winterloo huomattavan juhlallisesti pyyhki viiksiänsä ja nousi
puhumaan. Hovineuvoksettaren sydän sykki kuuluvasti. Totta puhuen hän
odotti, kuten kaikki muutkin, kapteeni Eusebiuksen kaunopuheisuudesta
joko lyhyttä lorua tai pitkää tyhmyyttä. Mutta lopusta näkyi, että
kapteenilla oli toisinaan älykkäitä mieleenjohtumia.
Iloisena ja punakkana hän tarttui lasiinsa ja esitti aivan lyhyesti
arvokkaiden vieraittensa maljan.
-- Mutta -- sanoi hän -- tänään on niin suuri kunnia tapahtunut
Syrjänkoskelle, että tätä päivää, kissa vieköön, muistelevat lapsemme
ja lastemmekin lapset. Hyvä herrasväki, me vietämme tänään Waterloon
taistelun muistoa -- minä muistelen, että se tapahtui keskikesällä,
mutta samantekevä, ovathan kaikki päivät yhtä hyviä kunnian
niittämiseen. Otaksukaa, että minä olen Napoleon; kiitän nöyrimmästi,
kuka hemmetissä on sanonut, etten minä _voisi_ olla Napoleon? Pyydän
naisilta anteeksi, että kirosin, mutta se ei, tuhat tulimmaista,
enää toiste tapahdu. Mitä aioinkaan nyt taas sanoa lapsista ja
lapsenlapsista? Niin, minun piti kaikkein nöyrimmästi omistaa malja
armolliselle serkulleni, neiti Ringalle, joka keksi Waterloon
taistelun, ja selittää -- hm, hm -- että hän voitti siinä ja että minä
luovun aseista -- hm, hm -- äiti kulta on niin kuumissaan, juokaa lasi
samppanjaa Waterloon kunniaksi! Mutta palatakseni taisteluun, niin
vakuutan minä, Eusebius Winterloo, täten aatelisen vaakunani kautta,
että minä annan Syrjänkosken senkin lemmolle (ai perhana, nyt kirosin
taaskin) ja nimitän neiti Ringan kunniaksi suuren herraskartanoni
tästälähin Waterlooksi, ja jos henkikirjuri murisee, on hän, niin totta
kuin minulla on espanjanruokoinen keppi, saava siitä selkäänsä. Siis,
armollinen herrasväki, kapteeni Winterloo, Waterloon herra,
vieritteleikse tomussa neiti Ringan jalkojen juuressa ja juo hänen
maljansa, eläköön!
-- Eläköön! sanon minä -- toisti kunnon kapteeni, kun vieraat hämillään
vain nimeksi maistoivat laseistaan eivätkä yhtyneet riemuhuutoon --
eläköön... Rosengren vetelys, esiin ilvekuva!
Viimeiset sanat käänsivät seuran huomion jotakuinkin odottamatta
Rosengreniin, joka salin päässä koki kaikin voimin kiskoa ylös
vastahakoista ja siihen asti kuusien peitossa ollutta esirippua. Se
onnistui viimein, ja kas, seuran huviksi näkyi kuultokuva,
paksuvartaloinen kruunupäinen mies polvillaan pitkän, hontelon ja
siveellisen naisen edessä, joka oikealla kädellään ojensi hänelle
tavattoman suurta seppelettä ja näytti hirveän pitkällä vasemmalla
kädellään tarttuvan polvistuvan miehen kaulukseen. Kapteeni Winterloo
oli ylen ihastuksissaan sukkelasta yllätyksestä, jota ei edes
hovineuvoksetarkaan näyttänyt aavistavan, ja otti itse vaivakseen
selittää kuvan hieman vaikeatajuista merkitystä.
-- Ajatus on minun, vaikka minä itse sanon, mutta taulun maalasi
Partanen, pitäjän maalari, joka on nuorena ollut kisällinä Viipurissa.
Tuo sankari on keisari Napoleon, senhän herrasväki kai ymmärtänee; hän
on hieman tanakka, kuten minäkin, ja tuo armollinen neiti on voiton
jumalatar, joka antaa hänelle palkinnoksi myrttiseppeleen ja sanoo
hänelle: suuri Napoleon, sinä olet vankini, mutta sitä et, lempo vie,
ole katuva!
Niin sanoen kapteeni iski tarkoittavasti silmää Ringa neidille, joka
samassa taas oli tulvillaan entistä veitikkamaisuuttaan ja selitti,
että serkku Waterloo ja Napoleon olivat niin toisensa näköisiä kuin
kaksi marjaa; mieheltä puuttui vain historiallinen hännystakki ja
sotainen katse. Mutta voiton jumalattaren selkä oli jonkinverran liian
pitkä.
-- Hän kasvaa, armollinen serkkuni, hän kasvaa pelkistä voitoista,
kuten muut nuoret naiset kasvavat rieskamaidosta ja mannaryynipuurosta.
Hän kasvaa vielä sittenkin, kun hänestä on tullut rouva!
Seura ihaili yksimielisesti onnistunutta laitetta ja vahvisti
vakuutuksensa kahvikupilla. Vain hovineuvoksettaren levottomista
kursailuista ja alati onnistumattomista kokeista saada kapteenin
suorasukaiset kohteliaisuudet hieman hienommiksi saattoi aavistaa, että
hän itsekseen toivoi koko päivälliset kaikkine vieraineen Napoleonin
mukana S:t Helenan saarelle.
Lithausta alkoi lopulta sisässä tuntua liian tukahduttavalta. Hänen
täytyi koota ajatuksensa tehtävään päätökseen. Käyttäen hyväkseen
hetkeä, jolloin seura hajaantui sivuhuoneisiin, hän otti ylleen
päällystakkinsa ja meni ulos.
Päivälliset olivat kestäneet hyvinkin kolme tuntia, ja oli jo kauan
aikaa ollut pimeä. Talvi oli sinä vuonna aikainen ja ankara, illalla
oli alkanut pyryttää miltei yhtä kovasti kuin jokin aika sitten, kun
lumituisku peitti Linnaisten jään ja keskeytti Ringan luistinretken.
Siinä muistossa ei ollut mitään vastenmielistä. Pyry pieksi raikkaana
ja viileänä nuorukaisen polttavia poskia, hän nautti siitä ja lähti,
pitäen samantekevänä, mihin kulkisi, astelemaan ensi polkua, minkä hän
pimeässä tapasi.
Pian nousi polku korkealle, metsäiselle harjulle, joka oli lähellä
kartanoa Syrjänkosken puoleisena järven rajamuurina ja erottajana
pohjoisempana olevista vesistä. Koska ne olivat korkeammalla, oli kapea
joki uurtanut itselleen tien harjussa olevaa rotkoa myöten ja syöksyi
alempana sijaitsevaan järveen pienenä, mutta kuohuvaisena putouksena,
mistä Syrjänkoski oli saanut nimensä. Pakkanen ei ollut vielä voittanut
koskea; selvästi kuului sen kohina talvi-illan myrskyssä, näkyipä vielä
lumen himmeässä heijastuksessa veden välkkyminen kinosten keskellä,
jotka peittivät kosken vastaisen rannan.
Maisema, vaikka se olikin synkkä ja myrskyinen, miellytti Lithauta. Hän
nousi harjanteen korkeimmalle harjalle ja kuunteli mielihyvin tuulen
huminaa korkeissa hongissa. Luonnon jylhä suuruus herätti vastakaikua
hänen rinnassaan, samalla kuin tuo elämä, elämä siinä seurassa, josta
hän juuri oli lähtenyt, näytti hänestä pieneltä, mitättömältä.
-- Aateli? sanoi hän itsekseen. -- Mitä onkaan Suomen aateli tähän
aikaan? Mitä suuria pyrintöjä se harrastaa eturivissä käyden? Mitkä
suuret ajatukset oikeuttavat sen etusijan meidän muiden rinnalla? Mitä
hedelmiä, muita jalompia, versoo noiden vanhentuneiden vaakunakilpien
juuresta? Mitä urotöitä, kaikkien muiden urotöitä loistavampia on
kerran piirrettävä sen hautapatsaisiin? Mitä on Suomen aateli?... Mitä
se on ollut, tietää jokainen koulupoika, mutta mitä se on, sitä en
toden totta voi käsittää.
-- Minä tiedän toisen aateliston -- jatkoi hän -- jolla ei ole muuta
aateliskirjaa kuin luonnon ikuinen suuruuden leima korkealla otsallaan.
Nämä hongat, jotka nyt juhlallisesti humisevat ympärilläni talvisen
illan myrskyssä, ne ovat sitä aatelistoa. Sattuma on kylvänyt niiden
siemenet tälle harjulle, missä katajakin on kyllin korkealla nähdäkseen
kauas alhaalla avartuvan seudun yli. Mutta vaikkapa ne seisoisivat
kaikkein syvimmässä notkossakin, olisi niissä ylevyyden leima
sielläkin, ja yhtä rohkeasti, yhtä ylpeästi silmäilisivät ne maassa
matelevia kasveja. Nämä hongat ovat sentään muurina myrskyssä ja
suojaavat maata; ne ottavat vastaan salamat, ne kokoavat ympärilleen
pilvet siunausta tuottavine sateineen, jotka hedelmöittävät maan.
Näistä hongista tehdään kattopalkkeja ja mastoja, kun taas niiden
juurella olevat katajat väännetään notkeiksi vanteiksi onteloastiain
ympärille. Antakaa anteeksi, paroni Littow; antakaa anteeksi, jalot
kreivit ja ritarit -- nämä hongat ovat pohjolan, ovat Suomen
todellista, ainoata todellista aatelia.
-- Te ette saata enää sanoa minulle, että sanani ovat vain
aatelittomain säätyjen tavallista kateutta. Olenhan minäkin nyt teidän
joukkoanne. Onhan minulla ikivanha aateliskirja taskussani, milloin
vain tahdon. Samapa se, mitä teen sillä, ellen käytä sitä ulottuakseni
pienen, viehättävän tytön jalkojen juureen?
-- Käytänkö minä sitä? Nousenko uhitellen onneeni? Koko
Littowin perheen kohtalo on minun käsissäni. Muutamilla vanhoilla
paperilehtisillä, jos ne ihmisten näkösälle veisin, riistäisin tuolta
perheeltä nimen, esi-isät, aateliuden, ylpeyden, ja ylenisin itse sen
sijalle ottaen takaisin sen, mikä oikeuden mukaan on omaani. Mitä?
Ylenisinkö? Mikä musta hengetär kuiskaa taas korvaani tuon kiusauksen?
Olisinkohan Littow, olisinko tuon ikivanhan nimen arvoinen, jos olisin
kurjan varkaan tavoin tullut Linnaisten kartanoon riistämään ihmisiltä
heidän kunniansa ja palkitsemaan heidän vieraanvaraisuutensa heidän
perikadollaan? Ansaitsisinko Ringan rakkautta, jos tahtoisin uhmaillen
vaatia häntä omakseni aseilla, jotka sattuma on käsiini saattanut?
-- Sattumako! Oliko se sattuma? Eikö kostotar itse käske minua
kostamaan Sigismund Littowin pojan, isoisäni ja hänen jälkeensä isäni
ja koko sukuni puolesta, joilta on häpeällisesti ryöstetty heidän
laillinen perintönsä?... Ei! Ei! Ei! Tämä ilta on pimeä, tämä myrsky on
kammottava, ja pahat ajatukset syntyvät pimeydessä. Minä palaan Ringan
luo, taistelemaan hänestä, jos taistelua tarvitaan, mutta taistelemaan
kirkkain asein, niinkuin miehen, todellisen Littowin sopii.
Littow kääntyi lähteäkseen alas harjulta. Hänen silmänsä etsivät
Syrjänkosken kartanoa kaukaa järven rannalta. Vähää ennen hän oli
nähnyt tulien välkkyvän pimeässä; nyt ne näkyivät paljoa kirkkaammin
kuin äsken. Hän pysähtyi. Jokainen nuorukainen on joskus seisonut,
kuten hänkin seisoi, pimeänä iltana katsellen kaukaista valoa mielessä
yksinäisyyden kaihoisa, suloinen ajatus: tuolla on _hän_!
Mutta yhä kirkkaammin tulet alkoivat loistaa Syrjänkoskelta. Pienet
ikkunat ikäänkuin hohtivat kokonaan tulessa.
-- Kapteenilla on tekeillä jokin uusi kuje, arveli Lithau ja astuskeli
hitaasti edelleen.
Mutta valo kävi lopulta niin suureksi, ettei mikään pila voinut olla
kyseessä. Koko kartano oli valoisa; punainen tulenkieleke leimahti ulos
ikkunasta; hätähuutoja kuului selvästi myrskyn ja lumipyryn halki. Ei
enää epäilemistä: pila oli totta, Syrjänkoski -- äsken Waterlooksi
ristitty -- oli tulessa.
-- Littowit! Ringa! Salin kuuset! Tätä tappiota ei Napoleon ole
muistanut ottaa lukuun Waterloon taistelussa! -- ja yöllinen kulkija
riensi nopein askelin palavaa herraskartanoa kohden.