Oli joulukuun alkupuoli. Äsken satanut lumi ja kirkas talviaurinko
houkuttelivat Linnaisten asukkaat ulos raittiiseen ilmaan. Kapteeni
Winterloo oli kutsunut koko perheen päivällisille, ja koska ne
tapaukset, joista puhuttiin tämän kertomuksen kahdessa edellisessä
luvussa, olivat sattuneet aamulla ja aamupäivällä, oli jo aika lähteä
matkaan, sillä järven yli Syrjänkoskelle oli lähes peninkulman verran.
-- Toivoakseni rupeaa arkkitehti mielelläänkin neiti Triste-Rubanin
ritariksi? kysyi eversti leikillisesti, juuri kun suuri kuomireki,
jonka eteen oli valjastettu kaksi komeaa hevosta, ajoi pihaan ja sen
perästä pieni, kaunis kasanilainen reki, Linnaisten paras juoksija
edessä. Ja vastausta odottamatta eversti nousi tyttärineen suureen
kuomirekeen, kun taas opettajatar parka onnestaan hämmästyksissään
asettui paksuihin turkkeihin kääriytyneenä pikku rekeen. Lithaulla ei
ollut varaa valita. Hän istuutui naisensa viereen ja tarttui ohjaksiin.
Muissa oloissa tämä järjestys olisi näyttänyt hänestä niin
luonnolliselta, että mistään muusta tuskin olisi saattanut olla
puhettakaan. Mutta nyt se loukkasi suuresti hänen synnynnäistä
ylpeyttään. Se näytti hänestä selvältä viittaukselta, joka oli
tarkoitettu osoittamaan korkeasukuisten neitien ja hänen välillään
olevaa juopaa, ja samalla hän huomasi everstin leikillisessä äänessä
viittauksen hänen otaksuttuun mieltymykseensä. Mikään ei ihmistä
suututa niin suuresti kuin pelko siitä, että hän näyttää naurettavalta
niistä, joiden silmissä hän toivoisi olevansa ihan toisessa valossa, ja
naurettava oli todellakin tuon nuoren miehen tila sinä hetkenä. Hän
uskaltaa kohottaa katseensa aina neiti Littowiin saakka, ja hänen
luullaan mieltyneen neitien opettajattareen, vieläpä loukataankin häntä
siten, että hoivataan hänen luultua taipumustaan, ja hänen täytyy
mukautua siihen, samalla kuin se, jota hän rakastaa, saa ylhäiseen
tapaan sijoittua korkeampaan piiriin ja tulee vielä entistään
varmemmaksi siinä väärinkäsityksessä, joka nöyryyttää häntä, miestä.
Tuo ajatus kiusasi nuorta arkkitehtiä sietämättömästi.
-- Kummalla meistä on toisen onni käsissään? sanoi hän itsekseen. -- He
kohtelevat minua kuin henkilöä, joka on paljon alempana heidän
korkeasukuisuuttaan; tekisipä toden totta mieleni vaihtaa paikkaa
heidän kanssaan, vaikkei muun vuoksi, niin sentähden, että he luulevat
olevansa niin paljon minua korkeammalla.
Niin ajatellen Lithau tuskin huomasi, että kaikkeen siihen aivan syytön
Triste-Ruban, joka oli odottamistaan odottanut kohteliasta sanaa
äänettömältä retkikumppaniltaan, lopulta aloittaakseen keskustelun
kysyi häneltä, mitä hän pitää talvipukuisten kuusten kaunistamasta
maisemasta.
Vähitellen tyyntyi hänen ajajansa sen verran, että saattoi tehdä
päätöksen, ja hän tiesi, että hänessä oli miestä sen toimeenpanemiseen.
Hän päätti alkaa silloisesta naiskumppanistaan.
-- Nämä kuuset -- vastasi hän -- ovat oikeita pohjolan luonnon poikia.
Lunta on niiden oksilla, mutta mehua ytimessä. Ne viheriöivät
silloinkin, kun kaikki niiden ympärillä kuihtuu. Täällä pohjolassa ei
aina saa päättää ulkomuodon mukaan. Meidän tulemme on usein jäätä,
mutta yhtä usein on meidän jäämme tulta.
-- _Comme je l'aime ce beau pays du nord_, kuinka minä rakastan tätä
kaunista pohjolan maata! huokasi opettajatar luoden häneen katseen,
joka ei suinkaan ollut jäätä.
-- Mutta te ette vielä ymmärrä meitä, hyvä neiti. Te ette tiedä,
minkälaisia teeskentelijöitä me olemme. Kun esimerkiksi rakastamme,
rakastamme tavallisesti niitä, joita vähimmin uskallamme lähestyä.
Genèvessä pidettäisiin samassa reessä ajamista melkein varmana
kihlauksena.
-- Genèvessä ajetaan harvoin reellä, vastasi Triste-Ruban hämillään ja
tietämättä, miten hänen oli käsitettävä tuo avomielisyys.
Arkkitehti hymyili. Häntä miltei säälitti harhaluulo, jonka
hävittämistä hän piti velvollisuutenaan.
-- Genèvessä ollaan onnellisia, jatkoi hän; siellä nähdään talvi
melkein yksinomaan vain lumihuippuisilta vuorilta. Täällä tapaatte sen
usein sydämestäkin. Älkää koskaan rakastako pohjolaista, hyvä neiti,
hän pettää teidät, ja te olette liian hyvä petettäväksi.
Tyttö raukka ei vastannut mitään. Hän ei vieläkään tiennyt, miten hänen
tuli kaikki tuo selittää.
-- Vaikka te usein tuntenettekin itsenne hyvin yksinäiseksi -- jatkoi
arkkitehti -- olisi petetyksi joutuminen kaksin verroin tuskallista, ja
julma olisi se teeskentelijä, joka hennoisi sen tehdä. Pidättekö minua
luottamuksenne arvoisena, hyvä neiti?
-- En ymmärrä teitä, vastasi tyttö katsahtaen pelokkaasti ja kysyvästi
häneen.
-- Jos katsotte minun ansaitsevan luottamuksenne, niin ette saa
myöskään kieltäytyä ottamasta vastaan minun luottamustani. Näettekö
kuusta ja koivua tuolla rinteellä. Niitä voisi luulla yhtä korkeiksi,
ja niin ne ovatkin. Ja kuitenkin ovat kuusen juuret syvällä alhossa ja
koivu kasvaa korkealla, päivänpaisteisella rinteellä. Pidättekö kuusta
liian rohkeana, jos se rakastaa koivua?
-- Ne ovat niin erilaiset, herra...
-- Juuri sentähden, näettekö, juuri sentähden. Kaukana täältä on tyttö,
jota minä rakastan. Hän on vaaleaverinen.
Triste-Ruban vapisi. Hän oli tummaverinen.
-- Hän on vaalea kuin vihreä keväinen koivu, ja hän kasvaa kunnaalla
päivänpaisteessa, ja minä olen syntynyt syvällä laakson varjossa. Minä
annan arvoa teidän mielipiteellenne, hyvä neiti. Sanokaa, onko rikos
kohottaa katseensa aurinkoon?
-- Enhän minä tiedä sitä, hyvä herra. Tehkää mielenne mukaan!
Eikä tyttöparka voinut, vaikka olisi kuinka koettanut, pidättää
kyyneleitä, jotka valuivat pitkin hänen poskiaan. Salatakseen niitä hän
käänsi päänsä toisaanne ja oli syventyvinään ihailemaan tuon suuren
järven rannoilla olevia ihania seutuja, järven, jonka ulappa ulottui
Linnaisista Syrjänkoskelle. Lithau oli siksi hienotunteinen, ettei
häirinnyt häntä. Vain silloin tällöin hän virkahti jonkin ystävällisen
sanan, selitellen suuren pohjolan luonnon salaisuuksia, ja niin
kunnioittavainen, niin miltei veljellinen oli hänen äänensä hänen
puheenaihetta vaihtaessaan, että hänen seuralaisensa oli vieläkin
hetkisen epätietoinen siitä, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Ehkäpä hän
odotti, että aikaisempi oli vain sukkela käänne, jonka avulla pääsisi
vaaleaverisestä tummaveriseen. Mutta kun hänen odotuksensa oli turhaa,
selvisi hänelle lopulta tarkoitus kokonaan, ja silloin vaihtui hänen
etelämainen tulisuutensa kuin itsepäisen lapsen kiivaus kyynelistä
pistosanoihin ja pistosanoista taas kyyneliin. Kaikki muuttui nyt hänen
silmissään inhoittavaksi, maisemat olivat ikäviä ja yksitoikkoisia,
taivas oli harmaa, kylmyys kiusallinen ja kaikki pohjolan asukkaat
vielä kiusallisempia. Mutta Lithau ei muuttanut kasvojensa ilmettä eikä
ääntään, ei ollut mitään huomaavinaan ja jatkoi vain puhettaan metsästä
ja järvistä. Sillä välin hän ajoi yli kivien ja kantojen monta kertaa
suuren kuomireen ohitse; retki oli hengenvaarallinen, mutta huima varsa
tunsi hänen voimakkaan käsivartensa ja totteli pienintäkin ohjasten
käskyä. Siten saavuttiin onnellisesti Syrjänkoskelle, matkan jälkeen,
joka "rakastuneista" tuntui ainakin kahdeksan peninkulman pituiselta.
Rosengren seisoi tuloportilla tilaisuutta varten paikkaillussa puvussa,
kukon sulka hatussa ja kapteenin vanhat saappaat jalassa, varret
polviin asti vedettyinä. Piha oli koristettu kuusilla ja rappeutuneet
portaat katajanoksilla. Siinäpä oli jo kapteeni Winterloo itsekin
univormuun puettuna auttamassa sievästi neitejä reestä, kun taas
arkkitehti tarjosi käsivartensa hylätylle lemmitylleen. Hovineuvoksetar
katsoi soveliaisuuden vaativan, että hän oli eteisessä vastassa
vieraitaan ja kursaili loppumatta ovella, kunnes kaikki vapaasukuiset
olivat asianmukaisesti saapuneet saliin. Vain arkkitehti ja hänen
naisensa olivat vielä kenenkään huomaamatta portailla. Triste-Ruban
valitteli, etteivät hänen silmänsä sietäneet lumen loistoa, ja viipyi
muutaman silmänräpäyksen kostuttaakseen niitä hajuvedellä.