-- Suvaitseeko arkkitehti lähteä kanssani Viheriään kamariin, niin
murratan heti kaapin auki, sanoi eversti paroni Littow nuorelle
vieraalleen.
Lithau seurasi häntä. Kartanon seppä otti mukaansa tarpeelliset aseet,
ja kun oli turhaan koetettu kaikenlaisia avaimia ja tiirikoita,
käskettiin hänen käyttää väkivaltaa.
-- Minun on sääli vanhaa kapinetta, virkkoi eversti. Niinkauan kuin
muistan, on se tuossa kenenkään häiritsemättä seisonut ja nauttinut
etuoikeuksiaan kuin se olisi perheen jäsen. Mutta se ei saa olla mikään
lohikäärme, joka kätkee salaisia aarteita herransa vahingoksi.
-- Jospa hän tietäisi, mitä siinä on ollut! ajatteli Lithau, ja hänen
sydämensä sykki kiivaasti.
-- Niin tosiaankin, hyvä herra arkkitehti -- odottakaa vähäisen, seppä!
-- muistuupa jotakin mieleeni. Te ette ole vielä sanonut, mitenkä yksin
te kaikista Linnaisten asukkaista olette päässyt lohikäärmeen kätköä
tarkastamaan. Jos tiedätte taikasauvan niin voimallisen, että sillä
pihdeittä ja sorkkaraudatta pääsee lohikäärmeen luolaan, niin olisi se
minusta hyvin mieluista. Olette vaiti? Liittyisikö tämä kaappi ehkä
jollakin tavoin tämän Viheriän kamarin kuuluisaan kummitteluun?
-- En saata kieltää, että se on minun luuloni, vastasi Lithau
hymyillen.
-- Siinäpä vielä syy lisää loihtia lohikäärme esiin, vaikkapa se
täytyisi tehdä terävällä teräksellä. Mutta mitä näen. Isoisäni suuri
sapeli on vedetty huotrastaan ja kiilloitettu niin, etten koskaan ole
nähnyt sitä sellaisena! Holming ... mitä hullutuksia sinä olet tehnyt,
vanha narri?
Holming vakuutti mieluummin koskevansa hehkuvaan rautaan kuin siihen
jaloon aseeseen, ja hän saattoi vielä vähemmän käsittää, kuka oli
uskaltanut tehdä sen, kun kamari oli ollut suljettuna ja hänellä,
Holmingilla, oli ollut avain aina siitä asti, kun prefehti makasi
huoneessa.
-- Se, joka on kiilloittanut miekan, sanokoon nimensä, jos sen hyväksi
näkee, mutta ei sitä ole varsin vaikeata arvata, mutisi vanha palvelija
katsahtaen arasti ympärilleen, vaikka olikin valoisa päivä.
Eversti tuskin kuuli hänen pakinaansa. Hän oli ottanut seinältä
puolalaisen sapelin ja tarkasteli kallista muistoa nähtävästi siihen
mieltyneenä.
-- Tässä -- sanoi hän -- on kantaisäni nimi Jagiel, jonka hän kasteessa
sai herransa ja suuriruhtinaansa mukaan. Se oli ennen vain puoleksi
näkyvissä; nyt erottaa sen aivan selvästi terään piirrettynä. Ja tässä
-- kaksitoista nuolta toisella puolen ... kummallista! Minä en ole
koskaan ennen huomannut niitä. Teidän tulee tietää, nuori vieraani,
että nämä nuolet liittyvät erääseen sukutaruun; minä ehkä toiste kerron
sen, jos se huvittaa teitä. Holming, pöllö, kuka on kirkastanut
sapelin?
-- Armollisen paronin pitäisi arvata hänen nimensä, vastasi hovimestari
vääntäen hyvin naurettavasti suutaan, minkä tuli tehdä vastaus
leikillisen tapaiseksi, mutta mistä kyllin selvään näkyi, että
sanojalla oli toinen ajatus asiasta.
Eversti nauroi.
-- Arkkitehti tuntee ehkä Grillparzerin murhenäytelmän "Kantaäiti",
_Die Ahnfrau_? Anna kertoi, että sitä näyteltiin viime talvena
Helsingissä Weylandtin saksalaisessa teatterissa. Muistaako arkkitehti,
mitä kaikkea vallatonta Jaromir ryöväri sai kokea ollessaan ensimmäistä
yötä kreivi Borotinin linnassa?
-- Muistan ne kohtaukset varsin hyvin.
-- Kuvittelen mielessäni, minkä suloisen yön arkkitehti niitä muistaen
lienee viettänyt tässä Viheriässä kamarissa. Linnaisten kartano
ansaitsee todellakin kummituslinnan nimen, ja päättäen siitä, mitä on
tapahtunut, voisitte te olematta mikään ryöväri pitää itseänne
todellisena Jaromirina.
Kuin salama välähti ajatus Lithaun mieleen.
-- Jos herra paroni on lukenut näytelmän, muistaa herra paroni ehkä
syyn, _miksi_ Jaromir ensi kerran linnassa käydessään niin kietoutui
linnan onnettomaan salaisuuteen ja miksi häntä kaikki nuo hirmunäyt
kiduttivat, sanoi hän empien.
-- Minä muistelen, että Jaromir oli vanhan kreivin oikea poika, jonka
rosvot olivat ryöstäneet lapsena.
-- Jos olisin taikauskoinen, herra paroni, saattaisin luulla, että
Linnaisten kummitukset jonkin sellaisen syyn tähden muistavat minua...
-- Sen sanotte te aivan sen näköisenä kuin...
Everstin äsken vielä hymyilevä muoto synkistyi.
-- Murtakaa auki kaappi! huudahti hän äkkiä.
Lithau ymmärsi hänet. Paroni Littow oli muistanut hänen isoisäänsä.
Seppä käytti kaikkea käsivoimaansa, ja hänen onnistui vihdoin murtaa
ovi auki, jolloin kuitenkin melkoinen kappale lähti irti lukon mukana.
Kaapin sisus oli muuttumattomana samassa kunnossa, jossa Lithau oli sen
yöllä nähnyt. Keräelmät ja paperit olivat laatikoissaan. Sigismund
Littowin varmennettu kuittikin oli kuin olikin paperien joukossa.
Everstiä kummastutti kaapista löytyvä Linnaisten kartanon tärkeiden
asiakirjojen paljous.
-- Olen aina luullut -- sanoi hän -- näiden paperien hukkuneen 1788:n
vuoden sodassa. Tästäkin löydöstä tulee minun kiittää herra
arkkitehtiä.
-- Ei minua, herra paroni, vaan sitä salaperäistä olentoa, joka käy
tässä huoneessa. Minä pyydän, että tämä kaappi tutkitaan tarkoin, sillä
minulla on syytä luulla, että se voidaan avata sisältäpäin ja että
siellä voi olla ihminen piilossa.
-- Sitä minä en todellakaan enää saata käsittää, huomautti eversti. Ovi
sulkeutuu niin lähelle laatikoita, että tuskin paperiarkkia mahtuisi
väliin. Mutta vetäkäämme pois laatikot.
Laatikot vedettiin kaapista. Tutkittiin kaapin takaseinä. Se näytti
olevan aivan kiinteä ja oli sitä paitsi niin lähellä huoneen seinää,
että oli mahdotonta kenenkään olla sen takana kätkössä.
-- Menkää tiehenne, Holming, ja viekää seppä mukananne, käski eversti
miettiväisenä. -- Kohta hän oli kahden kesken Lithaun kanssa Viheriässä
kamarissa.
-- Arkkitehti on ennakkoluuloton mies, enkä minäkään ole niitä, jotka
uskovat kaikkia akkain juttuja kuin kirveen silmään. Mutta minä
tunnustan, että nämä kujeet kummastuttavat minua. Minä en voi sallia
minkään osan talostani olevan sellaisten juttujen näyttämönä, jotka
muistuttavat Anjalan kummitteluja. Tahdotteko olla hyvä ja kertoa, mitä
tapahtui sinä yönä, jonka olitte tässä huoneessa? Siitä ehkä voisimme
päästä vähän jäljille.
Lithau kertoi yöllisen seikkailunsa, vielä kuitenkaan mainitsematta
mitään asessori von Littowin tunnustuksesta, joka oli hänen
povitaskussaan.
-- Minä en saa päästäni, ettei vanha Holming peijakas olisi tässä
kaikessa osallisena, jatkoi eversti. Eikö teillä ole mitään syytä
epäillä häntä?
-- Kaikesta siitä päättäen, mitä hän kertoi sekä ennen että jälkeen, on
minulla syytä luulla hänen olevan liitossa kummitusten kanssa; mutta
minä tunnustan, etten voi keksiä mitään perusteellista vaikutinta
siihen.
-- En minäkään, ellei syynä ole se, että hän haluaa esiintyä tärkeänä
henkilönä. Tutkikaamme nyt sininen kamari ja tasakatto.
Herrat lähtivät sinne. Oli kirkas talvipäivä; vaikka sisimmän huoneen
ainoasta ikkunasta tuleva valo oli heikko, näkyivät kaikki esineet
kuitenkin selvästi. Mutta mitään epäiltävää ei ollut huomattavissa, ei
kamarissa eikä katolla. Ainoastaan epäselvä, hevosen jalan jäljen
muotoinen poltinmerkki näkyi puoleksi lahonneissa laudoissa, jotka
olivat tasakaton pohjana.
-- Minä höyläytän pois tuon tyhjänpäiväisen merkin, sanoi eversti
närkästyneenä. Se on luultavasti kulunut siihen rautakaiteita
taottaessa, joka työ tehtiin kotona Linnaisissa, mutta siitä kansa saa
aihetta kaikenlaiseen taikauskoon... Tulkaa, menkäämme alas. Jotakin
vastenmielistä on näissä huoneissa. Väkisinkin tuntuu minusta, kuin
olisi täällä ympärillämme näkymättömiä olentoja. Mutta minun täytyy
saada tietää, mikä meille ilvettä pitää; minä aion maata tulevana yönä
Viheriässä kamarissa.