Päiviä kului. Kaksi viikkoa oli jo vierinyt arkkitehti Lithaun tulosta
Linnaisiin, ja yhä vielä hän viipyi siellä. Hänen varsinainen työnsä
oli loppunut, mutta hän teki täydellistä piirustusta uuteen
rakennukseen. Totta puhuen olisi se työ valmiin suunnitelman mukaan
voitu suorittaa missä tahansa, mutta eversti Littow pyysi arkkitehtiä
ystävällisesti valmistamaan sen hänen omain silmäinsä nähtävissä.
Vaikka jonkinlainen ylhäinen etevämmyys toisinaan vieläkin pilkisti
everstin vieraanvaraisen kohteliaisuuden takaa ja vaikka olikin
vaikeata saada kapinallista ylpeyden tunnetta ja porvarillisen,
_vihatun_ nimen kaikua sovintoon keskenään, oli nuori mies kohonnut yhä
korkeammalle isäntänsä suosioon, ja hänen seuransa oli tullut
everstille välttämättömän tarpeelliseksi pitkinä syysiltoina.
Tytärtensä puolesta oli eversti Littow aivan huoletta. Hänen mieleensä
ei edes juolahtanut, että jokapäiväinen tuttavallinen seurustelu nuoren
miehen kanssa, jolla oli niin alhainen asema yhteiskunnassa, vaikkapa
hän olisikin ollut vielä kyvykkäämpi ja sivistyneempi kuin arkkitehti
Lithau todella oli, voisi millään lailla järkyttää Littow-neitien
rauhaa.
Mutta samassa määrin kuin eversti osoitti vieraallensa yhä
avomielisempää ystävyyttä, näyttivät tyttäret vetäytyvän erilleen.
Yhä suljetummaksi ja ylpeämmäksi kävi tummasilmäinen Anna, ja
ikäänkuin hänen voimakkaampi sielunsa olisi vaikuttanut nuoremman
sisaren hetkelliseen luonteeseen, tuli Ringakin viime päivinä
äänettömämmäksi kuin ennen ja karttoi jonkinlaisella arkuudella entistä
tuttavallisuutta. Leikillinen ääni ja iloiset kepposet olivat lakanneet
eikä Mefistokaan enää aina saanut "keskustelua noudetuksi".
Lithau huomasi sen, ja hänen oma ylpeytensä, joka ei suinkaan ollut
vähäinen, kuohahti ajatuksesta, että häntä mahdollisesti pidettiin
liikaa olevana. Joka ilta hän päätti lähteä seuraavana päivänä, mutta
joka aamu hän päätti taas vielä viipyä. Viheriän kamarin salaisuus
painosti hänen rintaansa, hänellä oli vielä sana sanottavana Linnaisten
perheelle, mutta se tarttui hänen huuliinsa kuin kiinni puristettuna.
Eräänä päivänä hän istui tapansa mukaan työnsä ääressä ja eversti istui
hänen vieressään tuumiskellen kartanon pääsivulle tehtäviä koristuksia,
kun ovi nopeasti avautui ja sisään astui aivan odottamatta kuurilainen
kreivi.
Eversti tunsi verensä samassa kiehahtavan, mutta hän hillitsi itsensä
ja kysyi kylmästi, miten hän saattoi olla vieraalle hyödyksi.
-- Suvaitseeko herra paroni suoda minun puhua muutaman sanan kanssanne
kahden kesken? kysyi kreivi ujostelematta, kuin ei olisi ollenkaan
muistanut, että hänet kerran oli ajettu ulos ovesta.
-- Mitä herra kreivillä on sanottavaa minulle, saatetaan vallan hyvin
sanoa tämän herran saapuvilla ollessa, vastasi eversti, ja sitä
suurempi syy on tehdä niin siksi, etten aio kuluttaa herra kreivin
kallista aikaa pidättämällä häntä kauan.
-- Miten suvaitsette, vastasi kreivi huolettomasti. Asia ei missään
tapauksessa ole enää kauan salassa. Te tiedätte, herra paroni, ettei
Sigismund Littowin perillisillä milloinkaan ole ollut mitään kuittia
todistuksena siitä, että nuo neljätuhatta tukaattia todellakin olisi
käytetty Ruotsin kruunun tarpeiksi.
-- Te erehdytte. Sen todistuksen on asessori Jaakko von Littow tässä
riidassa kahdestikin näyttänyt oikeudessa, mutta siitä puuttui silloin
vielä Ruotsin valtioarkiston asianmukainen vahvistus. Sittemmin tuo
kuitti on hävinnyt.
-- Sitä kuittia ei ole koskaan ollut olemassakaan, herra paroni, taikka
se on ollut väärä, ja katsokaa, todistuksena siitä on tämä oikeaksi
todistettu ote danzigilaisen juutalaisen Salomon Ruthin tilikirjoista,
ja siitä näkyy, että Sigismund Littow saatuaan nuo neljätuhatta
tukaattia Gelderniltä seuraavana päivänä suoritti melkein yhtä suuren
yksityisen velkansa Ruthille. Sen jälkeen kun minulla viimeksi oli
kunnia käydä Linnaisissa minä pyysin kirjallisesti Danzigista tämän
äskettäin löydetyn, epäämättömän todistuksen, että esi-isänne
todellakin on ottanut riidanalaiset rahat omiksi tarpeikseen. Mutta
ennen kuin oikeudessa käytän tätä todistusta, joka epäilemättä
laillisesti sitoo teidät suorittamaan velan, katsoin paremmaksi vedota
yksityisesti teidän ritarilliseen kunniaanne. Ja vaikka olisikin
mahdollista perästäpäin laillisesti kieltää velka, jonka oikeudesta
teidän täytyy olla siveellisesti vakuutettu, niin olen varma, ettei
teidän aatelismieskunnianne salli teidän tehdä sitä, ja nyt minä pyydän
saada tietää, mitä päätätte.
Eversti oli hämmästyksissään. Tarkastipa hän kuinka perinpohjaisesti
tahansa onnetonta paperia, joka oli saattava hänet kokonaan häviöön, ei
hän voinut löytää mitään syytä epäilyyn, ettei se olisi ollut oikea. Se
oli laillisesti todistettu, ja sen alla oli Danzigin maistraatin
sinetti. Kreivi oli sitä paitsi viisaasti osannut koskettaa hänen
arinta puoltaan.
-- Minun päätökseni on heti valmis, vastasi eversti hyvin liikutettuna.
-- Mikään Littow ei ole vielä tinkinyt kunniansa puolesta, ja jos velka
on oikea, maksan minä sen koko omaisuudellani. Se tosin ei riittäne
aivan täydellisesti, mutta enempäähän ette voi pyytää. Minä en kiellä
summaa, mutta vastustan vain laittomia korkoja ja oikeudenkuluja.
-- Te tiedätte, herra paroni, että velka on alimmankin arvioimisen
mukaan vähintäänkin miljoona ruplaa Venäjän pankkorahaa. Oletteko
valmis suorittamaan tuon summan?
-- Hankkikaa minulle varma selvitys velan suuruudesta, niin Linnaisten
kartano on teidän omanne. Saatatte olla tyytyväinen siihen korvaukseen.
Onko vielä jotakin, millä voin palvella teitä?
-- Muutama sana kahden kesken, jos suvaitsette.
Lithau nousi mennäkseen.
-- Minä pyydän teitä pysymään täällä, sanoi eversti. Tällä herralla ei
ole sanottavana minulle mitään, mitä teidän läsnäolonne saattaisi
millään lailla haitata.
Kreivi puri huultaan.
-- Herra paroni, sanoi hän, minun ei tarvitse toistaa ensimmäistä
ehdotustani, mutta teidän pitäisi nyt ymmärtää, että mitä vilpittömin
mielenkiinto, jota tunnen perhettänne kohtaan, on saattanut minut
tekemään sen. Minä olen valmis unohtamaan väärinkäsityksen, jonka
perusteita minun täytyy kunnioittaa, ja minä ojennan vielä kerran
käteni sovintoon, niinkuin kahden ritarin kesken sopii.
Eversti tulistui.
-- _Kahden_ ritarin! toisti hän kääntyen Lithaun puoleen. -- Tuo mies
on, toden totta, hävytön. Minä heitin hänet ulos ovesta, kun hän
uskalsi ehdottaa, että hän ostaisi neiti Littowin mitättömällä
miljoonalla, ja sen sijaan, että olisi lävistänyt minut miekalla, kuten
jokainen aatelismies olisi hänen asemassaan tehnyt -- jos aatelismies
olisi voinut alentua tekemään semmoista tarjousta -- sen sijaan hän
tulee vielä kerran, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja tarjoaa
minulle kätensä muka sovintoon! Hänkö ritari! Tiedättekö, herra
arkkitehti, mitä hän tarkoittaa sovinnolla? Hän on varma siitä, että
kun hän on riistänyt minulta viimeisen leipäpalani, minä epäilemättä
ilomielin alennun sanomaan häntä vävykseni -- uhraamaan lapseni
kurjalle kaupustelijalle, joka on ostanut aatelisvaakunan ja
kreivinnimen muutamalla sadalla tukaatilla joltakin jalkavaimojensa
elättämiseen rahaa tarvitsevalta saksalaiselta pikkuruhtinaalta. Ja
tuommoinen lakeija, joka kantaa nimeään kuin palvelijan pukua, saamatta
siitä muuta kuin ulkonaisen kiillon, sanoo itseään ritariksi!
Kreivi lähestyi varovasti ovea. Hän oli nähtävästi ampunut sivu ja
mietiskeli ajoissa pakoa. Mutta Lithau, joka jo hetkisen oli tarkoin
tarkastellut häntä, astui silloin päättävästi väliin ja sulki
paluutien.
-- Herra paronin luvalla rohkenen kysyä tältä mieheltä, joka sanoo
itseään kreivi Spiegelbergiksi, onko hän itse kyhännyt Danzigin
maistraatin sinetin ja allekirjoitukset, vai onko hän teettänyt tuon
todistuksen Homburgin pelipankissa.
Kreivi koetti turhaan säilyttää oivallista malttiaan.
-- Herra, huudahti hän, luuletteko rankaisematta saavanne herjata minun
laistani miestä?
-- Teidänkö laistanne miestä! toisti arkkitehti halveksivasti. Jo on
teidän aika heittää naamarinne, herra Spiegelberg. Jo ensi kerran
katsahtaessani teihin heräsi minussa hämäriä muistoja eräästä
seikkailijasta, jonka sattumalta näin matkoillani neljä vuotta sitten.
Nyt olen täysin varma, etten ole erehtynyt. Teillä ei ollut siihen
aikaan kreivin nimeä, herra Spiegelberg; te olette samannimisen kreivin
nuorin poika, olette saanut hyvän kasvatuksen ja palvelitte Grodnon
husaarirykmentissä, mutta te turmelitte nimenne, kumppaninne pakotti
teidät ottamaan eron, kun petitte pelissä...
-- Mitä uskallatte...
-- Kohta pääsen loppuun. Siitä pitäen olette ollut ammattipeluri, kurja
onnenonkija, jolle entiseltä uralta jäi vain ylhäinen kerskailu ja joka
vaihtelun vuoksi matkusteli Frankfurtin arpalippujen kaupittelijana.
Kas siinä on teidän todellinen suhteenne Geldernin kauppahuoneeseen;
mutta te tahdoitte käyttää sitä eduksenne ja korjata asianne
loistavalla naimiskaupalla. Taaskin olette pelannut väärin, sehän onkin
teidän ammattinne, mutta tällä kertaa olette hävinnyt.
Vieras pisti raivoissaan kätensä povitaskuun, mutta toinen ehti häntä
ennen.
-- Nuo vanhat temput saatte jättää sikseen; niitä ei käytetä täällä
Suomessa -- ja niin sanoen riisti Lithau häneltä kaksi pientä, taskuun
kätkettyä pistoolia, laukaisi ne uuniin ja antoi ne sitten takaisin
omistajalle. -- Teette viisaasti, jos katsotte, missä ovi on, lisäsi
hän, sillä te olette tottunut pääsemään ulos vapaalla kyydillä. Minä
muistelen, että Homburgin portaat olivat hieman tämän talon portaita
korkeammat.
-- Minä olen Geldernin kauppahuoneen asiamies ja vien teiltä
viimeisenkin kopeekan, huusi entinen kreivi vimmoissaan.
-- Voitte säästää koko vaivanne, sillä paitsi sitä, että Danzigin
todistus on väärä, saattaa paroni Littow koska tahansa näyttää kuitin,
jossa Sigismund Littowin velka on siirretty kruunulle...
-- Todisteita! Näyttäkää toteen!
-- Kyllä, kun oikeus sitä tahtoo. Herra paronin luvalla annan minä
teille aikaa kymmenen minuuttia poistua Linnaisten alueelta. Jos
viivytte minuuttiakaan kauemmin, otetaan teiltä danzigilainen paperinne
ja viedään asianomaiseen paikkaan tarkastettavaksi...
Entinen kreivi livahti sukkelasti käpälämäkeen. Mutta vanha Holming,
joka luultavasti oli kuunnellut oven takana ja näki miehen jo
toistamiseen saavan lähteä pikemmin kiireesti kuin kohteliaasti, ei
voinut olla tekemättä pientä koiran kuria. Lumi oli suojaa, ja
renkipojat olivat juuri lumisilla.
-- Hopearaha sille, ken antaa tuolle herralle aimo pallon selkään!
kuiskasi Holming lähimpänä seisoville.
Heille ei tarvinnut sanoa sitä kahdesti, lumipalloja alkoi lennellä
kuin rakeita katkeroituneen pakolaisen ympärillä.
-- Se hänelle siitä, että hän tekeytyi kreiviksi. Niinkuin me emme
tietäisi, minkä näköinen kreivi on! mumisi ylimysmielinen vanha
palvelija suutuksissaan säädyn arvon loukkaamisesta.
Paroni Littow puristi arkkitehdin kättä.
-- Te olette paljastanut konnan ja huojentanut kunniallisen miehen
sydämen, sanoi hän. Mutta kuittia, josta puhuitte, ei ole olemassa.
-- On, herra paroni!
-- Mahdotonta. Minä olen etsinyt sitä kaksikymmentä vuotta.
-- Se on tammikaapissa Viheriässä kamarissa.
-- Kuinka? Te olette ... toisin sanoen, joku on avannut tammikaapin?
Minä koetin turhaan avata sitä, ja kun minä vanhasta kalustokirjasta
tiesin, että siinä oli ainoastaan isoisäni kivennäiskokoelmia, annoin
sen olla sinään.
-- Siinä on myöskin tärkeitä papereita ja niiden joukossa kaivattu
kuitti, laillisesti oikeaksi todistettuna. Saatatte olla huoletta
Sigismund Littowin velasta, jos Geldernin kauppahuone näkisi hyväksi
pitkittää vaatimuksiaan.