14. MILJOONA.

Päiviä kului. Kaksi viikkoa oli jo vierinyt arkkitehti Lithaun tulosta

Linnaisiin, ja yhä vielä hän viipyi siellä. Hänen varsinainen työnsä

oli loppunut, mutta hän teki täydellistä piirustusta uuteen

rakennukseen. Totta puhuen olisi se työ valmiin suunnitelman mukaan

voitu suorittaa missä tahansa, mutta eversti Littow pyysi arkkitehtiä

ystävällisesti valmistamaan sen hänen omain silmäinsä nähtävissä.

Vaikka jonkinlainen ylhäinen etevämmyys toisinaan vieläkin pilkisti

everstin vieraanvaraisen kohteliaisuuden takaa ja vaikka olikin

vaikeata saada kapinallista ylpeyden tunnetta ja porvarillisen,

_vihatun_ nimen kaikua sovintoon keskenään, oli nuori mies kohonnut yhä

korkeammalle isäntänsä suosioon, ja hänen seuransa oli tullut

everstille välttämättömän tarpeelliseksi pitkinä syysiltoina.

Tytärtensä puolesta oli eversti Littow aivan huoletta. Hänen mieleensä

ei edes juolahtanut, että jokapäiväinen tuttavallinen seurustelu nuoren

miehen kanssa, jolla oli niin alhainen asema yhteiskunnassa, vaikkapa

hän olisikin ollut vielä kyvykkäämpi ja sivistyneempi kuin arkkitehti

Lithau todella oli, voisi millään lailla järkyttää Littow-neitien

rauhaa.

Mutta samassa määrin kuin eversti osoitti vieraallensa yhä

avomielisempää ystävyyttä, näyttivät tyttäret vetäytyvän erilleen.

Yhä suljetummaksi ja ylpeämmäksi kävi tummasilmäinen Anna, ja

ikäänkuin hänen voimakkaampi sielunsa olisi vaikuttanut nuoremman

sisaren hetkelliseen luonteeseen, tuli Ringakin viime päivinä

äänettömämmäksi kuin ennen ja karttoi jonkinlaisella arkuudella entistä

tuttavallisuutta. Leikillinen ääni ja iloiset kepposet olivat lakanneet

eikä Mefistokaan enää aina saanut "keskustelua noudetuksi".

Lithau huomasi sen, ja hänen oma ylpeytensä, joka ei suinkaan ollut

vähäinen, kuohahti ajatuksesta, että häntä mahdollisesti pidettiin

liikaa olevana. Joka ilta hän päätti lähteä seuraavana päivänä, mutta

joka aamu hän päätti taas vielä viipyä. Viheriän kamarin salaisuus

painosti hänen rintaansa, hänellä oli vielä sana sanottavana Linnaisten

perheelle, mutta se tarttui hänen huuliinsa kuin kiinni puristettuna.

Eräänä päivänä hän istui tapansa mukaan työnsä ääressä ja eversti istui

hänen vieressään tuumiskellen kartanon pääsivulle tehtäviä koristuksia,

kun ovi nopeasti avautui ja sisään astui aivan odottamatta kuurilainen

kreivi.

Eversti tunsi verensä samassa kiehahtavan, mutta hän hillitsi itsensä

ja kysyi kylmästi, miten hän saattoi olla vieraalle hyödyksi.

-- Suvaitseeko herra paroni suoda minun puhua muutaman sanan kanssanne

kahden kesken? kysyi kreivi ujostelematta, kuin ei olisi ollenkaan

muistanut, että hänet kerran oli ajettu ulos ovesta.

-- Mitä herra kreivillä on sanottavaa minulle, saatetaan vallan hyvin

sanoa tämän herran saapuvilla ollessa, vastasi eversti, ja sitä

suurempi syy on tehdä niin siksi, etten aio kuluttaa herra kreivin

kallista aikaa pidättämällä häntä kauan.

-- Miten suvaitsette, vastasi kreivi huolettomasti. Asia ei missään

tapauksessa ole enää kauan salassa. Te tiedätte, herra paroni, ettei

Sigismund Littowin perillisillä milloinkaan ole ollut mitään kuittia

todistuksena siitä, että nuo neljätuhatta tukaattia todellakin olisi

käytetty Ruotsin kruunun tarpeiksi.

-- Te erehdytte. Sen todistuksen on asessori Jaakko von Littow tässä

riidassa kahdestikin näyttänyt oikeudessa, mutta siitä puuttui silloin

vielä Ruotsin valtioarkiston asianmukainen vahvistus. Sittemmin tuo

kuitti on hävinnyt.

-- Sitä kuittia ei ole koskaan ollut olemassakaan, herra paroni, taikka

se on ollut väärä, ja katsokaa, todistuksena siitä on tämä oikeaksi

todistettu ote danzigilaisen juutalaisen Salomon Ruthin tilikirjoista,

ja siitä näkyy, että Sigismund Littow saatuaan nuo neljätuhatta

tukaattia Gelderniltä seuraavana päivänä suoritti melkein yhtä suuren

yksityisen velkansa Ruthille. Sen jälkeen kun minulla viimeksi oli

kunnia käydä Linnaisissa minä pyysin kirjallisesti Danzigista tämän

äskettäin löydetyn, epäämättömän todistuksen, että esi-isänne

todellakin on ottanut riidanalaiset rahat omiksi tarpeikseen. Mutta

ennen kuin oikeudessa käytän tätä todistusta, joka epäilemättä

laillisesti sitoo teidät suorittamaan velan, katsoin paremmaksi vedota

yksityisesti teidän ritarilliseen kunniaanne. Ja vaikka olisikin

mahdollista perästäpäin laillisesti kieltää velka, jonka oikeudesta

teidän täytyy olla siveellisesti vakuutettu, niin olen varma, ettei

teidän aatelismieskunnianne salli teidän tehdä sitä, ja nyt minä pyydän

saada tietää, mitä päätätte.

Eversti oli hämmästyksissään. Tarkastipa hän kuinka perinpohjaisesti

tahansa onnetonta paperia, joka oli saattava hänet kokonaan häviöön, ei

hän voinut löytää mitään syytä epäilyyn, ettei se olisi ollut oikea. Se

oli laillisesti todistettu, ja sen alla oli Danzigin maistraatin

sinetti. Kreivi oli sitä paitsi viisaasti osannut koskettaa hänen

arinta puoltaan.

-- Minun päätökseni on heti valmis, vastasi eversti hyvin liikutettuna.

-- Mikään Littow ei ole vielä tinkinyt kunniansa puolesta, ja jos velka

on oikea, maksan minä sen koko omaisuudellani. Se tosin ei riittäne

aivan täydellisesti, mutta enempäähän ette voi pyytää. Minä en kiellä

summaa, mutta vastustan vain laittomia korkoja ja oikeudenkuluja.

-- Te tiedätte, herra paroni, että velka on alimmankin arvioimisen

mukaan vähintäänkin miljoona ruplaa Venäjän pankkorahaa. Oletteko

valmis suorittamaan tuon summan?

-- Hankkikaa minulle varma selvitys velan suuruudesta, niin Linnaisten

kartano on teidän omanne. Saatatte olla tyytyväinen siihen korvaukseen.

Onko vielä jotakin, millä voin palvella teitä?

-- Muutama sana kahden kesken, jos suvaitsette.

Lithau nousi mennäkseen.

-- Minä pyydän teitä pysymään täällä, sanoi eversti. Tällä herralla ei

ole sanottavana minulle mitään, mitä teidän läsnäolonne saattaisi

millään lailla haitata.

Kreivi puri huultaan.

-- Herra paroni, sanoi hän, minun ei tarvitse toistaa ensimmäistä

ehdotustani, mutta teidän pitäisi nyt ymmärtää, että mitä vilpittömin

mielenkiinto, jota tunnen perhettänne kohtaan, on saattanut minut

tekemään sen. Minä olen valmis unohtamaan väärinkäsityksen, jonka

perusteita minun täytyy kunnioittaa, ja minä ojennan vielä kerran

käteni sovintoon, niinkuin kahden ritarin kesken sopii.

Eversti tulistui.

-- _Kahden_ ritarin! toisti hän kääntyen Lithaun puoleen. -- Tuo mies

on, toden totta, hävytön. Minä heitin hänet ulos ovesta, kun hän

uskalsi ehdottaa, että hän ostaisi neiti Littowin mitättömällä

miljoonalla, ja sen sijaan, että olisi lävistänyt minut miekalla, kuten

jokainen aatelismies olisi hänen asemassaan tehnyt -- jos aatelismies

olisi voinut alentua tekemään semmoista tarjousta -- sen sijaan hän

tulee vielä kerran, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja tarjoaa

minulle kätensä muka sovintoon! Hänkö ritari! Tiedättekö, herra

arkkitehti, mitä hän tarkoittaa sovinnolla? Hän on varma siitä, että

kun hän on riistänyt minulta viimeisen leipäpalani, minä epäilemättä

ilomielin alennun sanomaan häntä vävykseni -- uhraamaan lapseni

kurjalle kaupustelijalle, joka on ostanut aatelisvaakunan ja

kreivinnimen muutamalla sadalla tukaatilla joltakin jalkavaimojensa

elättämiseen rahaa tarvitsevalta saksalaiselta pikkuruhtinaalta. Ja

tuommoinen lakeija, joka kantaa nimeään kuin palvelijan pukua, saamatta

siitä muuta kuin ulkonaisen kiillon, sanoo itseään ritariksi!

Kreivi lähestyi varovasti ovea. Hän oli nähtävästi ampunut sivu ja

mietiskeli ajoissa pakoa. Mutta Lithau, joka jo hetkisen oli tarkoin

tarkastellut häntä, astui silloin päättävästi väliin ja sulki

paluutien.

-- Herra paronin luvalla rohkenen kysyä tältä mieheltä, joka sanoo

itseään kreivi Spiegelbergiksi, onko hän itse kyhännyt Danzigin

maistraatin sinetin ja allekirjoitukset, vai onko hän teettänyt tuon

todistuksen Homburgin pelipankissa.

Kreivi koetti turhaan säilyttää oivallista malttiaan.

-- Herra, huudahti hän, luuletteko rankaisematta saavanne herjata minun

laistani miestä?

-- Teidänkö laistanne miestä! toisti arkkitehti halveksivasti. Jo on

teidän aika heittää naamarinne, herra Spiegelberg. Jo ensi kerran

katsahtaessani teihin heräsi minussa hämäriä muistoja eräästä

seikkailijasta, jonka sattumalta näin matkoillani neljä vuotta sitten.

Nyt olen täysin varma, etten ole erehtynyt. Teillä ei ollut siihen

aikaan kreivin nimeä, herra Spiegelberg; te olette samannimisen kreivin

nuorin poika, olette saanut hyvän kasvatuksen ja palvelitte Grodnon

husaarirykmentissä, mutta te turmelitte nimenne, kumppaninne pakotti

teidät ottamaan eron, kun petitte pelissä...

-- Mitä uskallatte...

-- Kohta pääsen loppuun. Siitä pitäen olette ollut ammattipeluri, kurja

onnenonkija, jolle entiseltä uralta jäi vain ylhäinen kerskailu ja joka

vaihtelun vuoksi matkusteli Frankfurtin arpalippujen kaupittelijana.

Kas siinä on teidän todellinen suhteenne Geldernin kauppahuoneeseen;

mutta te tahdoitte käyttää sitä eduksenne ja korjata asianne

loistavalla naimiskaupalla. Taaskin olette pelannut väärin, sehän onkin

teidän ammattinne, mutta tällä kertaa olette hävinnyt.

Vieras pisti raivoissaan kätensä povitaskuun, mutta toinen ehti häntä

ennen.

-- Nuo vanhat temput saatte jättää sikseen; niitä ei käytetä täällä

Suomessa -- ja niin sanoen riisti Lithau häneltä kaksi pientä, taskuun

kätkettyä pistoolia, laukaisi ne uuniin ja antoi ne sitten takaisin

omistajalle. -- Teette viisaasti, jos katsotte, missä ovi on, lisäsi

hän, sillä te olette tottunut pääsemään ulos vapaalla kyydillä. Minä

muistelen, että Homburgin portaat olivat hieman tämän talon portaita

korkeammat.

-- Minä olen Geldernin kauppahuoneen asiamies ja vien teiltä

viimeisenkin kopeekan, huusi entinen kreivi vimmoissaan.

-- Voitte säästää koko vaivanne, sillä paitsi sitä, että Danzigin

todistus on väärä, saattaa paroni Littow koska tahansa näyttää kuitin,

jossa Sigismund Littowin velka on siirretty kruunulle...

-- Todisteita! Näyttäkää toteen!

-- Kyllä, kun oikeus sitä tahtoo. Herra paronin luvalla annan minä

teille aikaa kymmenen minuuttia poistua Linnaisten alueelta. Jos

viivytte minuuttiakaan kauemmin, otetaan teiltä danzigilainen paperinne

ja viedään asianomaiseen paikkaan tarkastettavaksi...

Entinen kreivi livahti sukkelasti käpälämäkeen. Mutta vanha Holming,

joka luultavasti oli kuunnellut oven takana ja näki miehen jo

toistamiseen saavan lähteä pikemmin kiireesti kuin kohteliaasti, ei

voinut olla tekemättä pientä koiran kuria. Lumi oli suojaa, ja

renkipojat olivat juuri lumisilla.

-- Hopearaha sille, ken antaa tuolle herralle aimo pallon selkään!

kuiskasi Holming lähimpänä seisoville.

Heille ei tarvinnut sanoa sitä kahdesti, lumipalloja alkoi lennellä

kuin rakeita katkeroituneen pakolaisen ympärillä.

-- Se hänelle siitä, että hän tekeytyi kreiviksi. Niinkuin me emme

tietäisi, minkä näköinen kreivi on! mumisi ylimysmielinen vanha

palvelija suutuksissaan säädyn arvon loukkaamisesta.

Paroni Littow puristi arkkitehdin kättä.

-- Te olette paljastanut konnan ja huojentanut kunniallisen miehen

sydämen, sanoi hän. Mutta kuittia, josta puhuitte, ei ole olemassa.

-- On, herra paroni!

-- Mahdotonta. Minä olen etsinyt sitä kaksikymmentä vuotta.

-- Se on tammikaapissa Viheriässä kamarissa.

-- Kuinka? Te olette ... toisin sanoen, joku on avannut tammikaapin?

Minä koetin turhaan avata sitä, ja kun minä vanhasta kalustokirjasta

tiesin, että siinä oli ainoastaan isoisäni kivennäiskokoelmia, annoin

sen olla sinään.

-- Siinä on myöskin tärkeitä papereita ja niiden joukossa kaivattu

kuitti, laillisesti oikeaksi todistettuna. Saatatte olla huoletta

Sigismund Littowin velasta, jos Geldernin kauppahuone näkisi hyväksi

pitkittää vaatimuksiaan.

Talvi-iltain tarinoita 1 Kuninkaan hansikas. Linnaisten kartanon viheriä kamari. · 第 42 / 56 题