Noin viikko oli kulunut siitä, kun arkkitehti Lithau tuli Linnaisten
kartanoon. Hovineuvoksetar Winterloo oli palannut poikineen
Syrjänkoskelle; kuurilaista kreiviä ei enää kuulunut. Päivät olivat
kuluneet niiden suurten muutosten rakennussuunnitelmiin ja
kustannusarvioihin, joihin oli ryhdyttävä seuraavana keväänä, illat
vietettiin tuttavallisesti keskustellen, eikä, mikä oli kylläkin
harvinaista, ketään muuta vierasta silloisen kelirikon aikana käynyt
vieraanvaraisessa Linnaisten kartanossa. Kummittelu ei enää ollut
häirinnyt talon nuorta vierasta, koska hän heti seuraavana päivänä
muutti siihen huoneeseen, missä kreivi oli hänen tullessaan asunut.
Tuttavallisuus, joka hyvin helposti syntyy maalla olevan herraskartanon
tarkoin eristetyssä seurapiirissä, oli lähentänyt Lithaun Linnaisten
perheeseen. Molemmin puolin he olivat oppineet tuntemaan ja
kunnioittamaan toisiaan. Pienessä nelihenkisessä seurassa,
johon opettajatar neiti Triste-Ruban kuului vaatimattomasti
viidentenä, oli todellakin siinä määrin rehellisyyttä, sivistystä,
suloutta ja luonnonlahjoja, ettei kukaan menettänyt mitään
lähemmästä tutustumisesta, vaan jokainen hyötyi. Mutta huolimatta
hyväntahtoisuudesta ja hienosta kohteliaisuudesta, jota kaikki perheen
jäsenet osoittivat Lithaulle, ja juuri sinä hetkenä, jolloin tuttavuus
näytti kasvavan ystävyydeksi, sattui toisinaan, että jokin kylmä tunne
tuli heidän välilleen. Silloin suoreni äkkiä everstin ryhti entistään
suoremmaksi, Anna neiti vaikeni ja loi katseensa maahan, arkkitehti
tapaili sanoja ja vetäytyi syrjemmä. Ainoastaan Ringa neiti pysyi
muuttumattomana, yhtä iloisena, yhtä lapsellisena, ja lähetti silloin,
kuten hän sanoi, Mefiston "noutamaan keskustelua".
Lithaulla oli mielessä jotakin, joka häneltä monesti poisti halun
leikinlaskuun, häntä painosti tuon onnettoman perhesalaisuuden
tunteminen, salaisuuden, josta ei kukaan muu luultavasti tiennyt
mitään. Turhaan hän oli etsinyt sopivaa tapaa ilmoittaakseen sen
everstille; pelkästään se nöyryytys, minkä hän pelkäsi tuottavansa
vieraanvaraiselle isännälleen, jos tämä saisi tietää, että vieraan,
erään Lithaun, hallussa oli asiapaperi, josta riippui koko perheen
olemassaolo, esti häntä joka kerta uskaltamasta viitatakaan niin
arkaluontoisiin asioihin, joissa häntä vielä lisäksi hyvällä syyllä
voitiin pitää puolueellisena.
Omituinen sattuma näytti tulevan hänelle avuksi ja itsestään johtavan
keskustelun alaiseksi tuon aineen. Innokkaasti kiintyneenä mainion
sukunsa historiaan eversti alkoi taas viimeisinä iltoina, kun hän oli
lähemmin oppinut tuntemaan vierastaan, jatkaa isoisänsä muistelmien
lukemista ja oli niin kohtelias, että silloin kertoi hänelle osan
siitä, minkä me jo olemme tunteneet ensi illasta alkaen, kun
tutustuimme Littowin perheeseen. Paljon selvisi nyt semmoista, mitä
Lithau ennen oli vain aavistanut; mutta samassa määrin kävi myös
vaikeammaksi tunnustaa, että hän tiesi Jagielin suvun kummallisesta
kolmannestatoista jälkeläisestä enemmän kuin eversti itse. Hänestä
tuntui, kuin eversti olisi erikoisen painokkaasti kertonut tarun
Katarina Szistovosta ja puolalaisen satulasepän pojasta. Selvää oli,
ettei vieläkään mikään neiti Littow voisi tulla halpasukuisen miehen
vaimoksi ja ehkä kaikkein vähimmin kenenkään Lithaun omaksi!
Mutta sellainen on ihmissydän, että mahdottomalta näyttävä ajatus, joka
ei ehkä muuten olisi koskaan johtunut oman arvonsa tuntevan nuoren
miehen mieleen, juuri toteutumattomuutensa takia alinomaa palasi hänen
ajatuksiinsa, vaikka hän miten olisi koettanut tukahduttaa vaarallista
mietettä. Tuo sivumennen lausuttu ennustus johtui asessori von Littowin
tunnustuksesta alinomaa hänen mieleensä, hän voi tuskin torjua
käsitystä, että salaperäinen sallimus oli johtanut hänet, juuri hänet
saamaan haltuunsa Viheriän kamarin salaisuuden ja valinnut hänet taas
yhdistämään toisistaan eronneet, vihamieliset saman suvun haarat,
joista toisen täytyi ilman sellaista yhdistystä välttämättömästi
kukistua, jos totuus joskus tulisi ilmi. Ja silloin harhaili hänen
katseensa toisesta nuoresta, rakastettavasta sisaresta toiseen, Annasta
Ringaan, Ringasta Annaan, ja hänen sykkivän sydämensä syvyydestä kohosi
tuon tuostakin hiljaa kummallinen kysymys: kumpiko heistä?
-- Mieletön kysymys! sanoi hän itsekseen. -- Tiedänkö edes, että
kumpikaan heistä rakastaa minua?
Ja vielä kerran siirtyi hänen katseensa mustakiharaisesta,
tummasilmäisestä, ylväästä Anna neidistä vaaleaan, iloiseen,
lapselliseen Ringaan ja taas takaisin; yön tähdistä aamuruskon riemuun,
ylhäisyydestä viattomuuteen, tytöstä, jonka sielu oli syvä ja voimakas,
tyttöön, jonka sydän vielä oli umpussaan -- sillä sellaiseksi hän oli
jo oppinut tuntemaan heidät. Mutta vaali näytti hänestä yhtä
mahdottomalta kuin itse tarkoitusperä.
-- Kumpikin heistä voi luoda ihmiselämän onnen -- sanoi hän itsekseen
-- mutta kumpi luo minun elämäni onnen?
Eräänä sellaisena epäilyksen hetkenä tuli neiti Triste-Ruban mukanaan
muutamia kanavaompelukaavoja arkkitehdin luo ja pyysi häntä valitsemaan
oman aistinsa mukaan niistä kauneimman, jonka hän sitten valmistaisi
jouluksi. Tyttö parka saattoi tuskin enää salata, minkä vaikutuksen
Linnaisten vieras oli tehnyt hänen tuntehikkaaseen sydämeensä aina
tämän ensimmäisestä tavallisesta, luistinretken jälkeisillä
päivällisillä hänelle osoittamasta kohteliaisuudesta saakka. Ja kun
Triste-Rubania seurassa missä hyvänsä, paitsi Littow-neitien parissa,
saattoi pitää sangen miellyttävänä olentona ja kun Lithau, säälien
hänen muista riippuvaa asemaansa, edelleenkin oli ollut hänelle
kunnioittavan huomaavainen, niin ei ollutkaan ihmeellistä, että hän ja
toiset neiditkin käsittivät tuon kohteliaisuuden toisin kuin se
oikeastaan oli tarkoitettu.
Anna neiti valmisteli helmineulosta ompelupöydän ääressä, ja Ringa
leikkeli paperista varjokuvia. Lithau valitsi kaavan ja sai palkinnoksi
silmäyksen, joka oli ehkä kiitollisempi kuin mitä niin vähäisestä
palveluksesta olisi sopinut olla, kun hän sattumalta katsahti ylös ja
näki Annan katseen, samalla niin synkän, suruisen ja uhkaavan, että se
kuin lävisti hänen sydämensä. Vain kahdennenkymmenennen osan sekuntia
se kesti, ja Annan silmät kohdistuivat heti taas työhön, mutta tuo
nopea silmäys oli kuin salama pimeydessä, se hajoitti kaiken
epätietoisuuden, repäisi verhon nuoren sydämen mitä huolellisimmin
kätkettyä salaisuutta peittämästä.
Neiti Triste-Ruban ymmärsi luultavasti väärin neuvottomuuden, joka
näkyi hänen ritarinsa kasvoista, sillä hän hyväksyi hänen valintansa
kasvot säteilevinä hellyydestä ja onnen tunteesta, joka hänessä ei
ollut varsin tiheän verhon peitossa; Lithau tunsi mielensä uhkuvan
samalla kertaa suuttumusta ja sääliä tyttöparan anteeksi annettavan
erehdyksen vuoksi. Hän nousi jokseenkin äkisti ja meni Ringa neidin
luo, koska hän oli ainoa puolueeton, johon hän nyt saattoi kääntyä,
sillä eversti ei ollut silloin läsnä.
Ringa tuli häntä jo puolitiessä vastaan ja pyysi ujostelematta saada
hetkisen käyttää hänen päätään. Sitten hän otti kynttilän, asetti sen
niin, että Lithaun varjo sivultapäin näkyi seinällä ja huudahti
voitonriemuisena.
-- Nyt onnistuin! Minä sain kuvan hänestä!
Huolimatta sisarensa tyytymättömästä katseesta hän näytti sitten
oivallisesti onnistunutta varjokuvaa: Lithaun miehekästä päätä
reippaassa, pystyssä asennossa, mistä se sai lujan luonteen leiman.
-- Anna -- jatkoi hän -- väitti eilen, etten voisi leikata arkkitehdin
varjokuvaa arkkitehdin itsensä tietämättä; mutta katsokaa nyt itse!
Eikö se ole näköisenne, sanokaa?
Kaikkien täytyi tunnustaa, että se oli täydellisesti onnistunut. Vain
neiti Triste-Ruban huomautti, ettei otsa ollut kyllin korkea ja että
ilme oli hieman liian synkkä.
-- Se johtuu siitä -- sanoi Ringa -- että arkkitehti oli juuri
valikoimassa opettajattaren kaavoja, kun minä leikkasin hänen kuvansa.
Niin tukalassa työssä ei voi näyttää muuta kuin synkkämieliseltä. Jos
olisin kuvannut hänet silloin, kun tapasimme toisemme jäällä eikä hän
löytänyt kotiin, olisi minun täytynyt leikata nenä hiukkasen
pitemmäksi, ja siitä olisi muoto tullut melkoista iloisemmaksi.
Vastaus ei miellyttänyt neiti Triste-Rubania. Mutta valitettavasti oli
se aika jo ohi, jolloin hänen varoituksensa olivat tehonneet Ringaan,
eikä hänellä siis enää ollut mitään sanomista.
-- Minä en pidä varjokuvista, virkkoi Anna neiti keskeyttääkseen tuosta
aineesta puhumisen. -- Silmättömät kuvat näyttävät sieluttomilta
ihmisiltä ja sisällyksettömiltä pinnoilta. Varjokuvat ovat
yksipuolisimpia kuvia, mitä tiedän. Niissä on vain puolet muodosta ja
tuskin aavistustakaan luonteesta, ne koroittavat nenän ja leuan
henkilön tärkeimmiksi tuntomerkeiksi ja ovat sentähden vain irvikuvia
niistä, joita ne kuvaavat.
-- Luonne, neiti Anna -- sanoi Lithau -- näkyy kaikkialta siinä
henkilössä, jossa sitä on. On ihmistuntijoita, jotka saattavat sanoa,
millainen olette, näkemättä milloinkaan muuta kuin muutaman kätenne
piirron.
-- Onko arkkitehtikin sellainen ihmistuntija?
-- Sitä en tahdo väittää; mutta mielelläni tahtoisin olla sellainen.
Silloin voisi välttää monta erehdystä.
-- Ja ehkä monta harhaluuloa?
-- Kenties. Mutta minä pidän harhaluuloja parempina, sillä ilman niitä
olisi elämä erämaa.
-- Ja minä pidän parempana totuutta, jatkoi Anna ylpeästi, mikä sopi
hänelle erittäin hyvin. -- Parempi on selvä, vaikka katkerakin totuus
kuin houkkamaisesti pettävä toivo.
Lithau koki ymmärtää hänen katsettaan, mutta se oli vakava ja
tutkimaton. Vihdoin Anna hymyili ja sanoi:
-- Myöntäkää kuitenkin, että teidän ihmistuntemisenne on toisinaan
tähteintutkijan kaukoputken kaltainen: mitä lähemmäksi hän koettaa
saada kiintotähteä näköpiiriinsä, sitä pienemmältä ja epäselvemmältä se
näyttää hänestä.
-- Tähdillä on oikeus tehdä pilaa tutkimuksistamme, vastasi arkkitehti
vältellen. Hän ei tahtonut jatkamalla saattaa kiistaa vaaralliselle
alalle.
Mutta Ringa, ymmärtäen väärin hänen ensimmäisen lauseensa, ei tahtonut
päästää häntä niin vähällä.
-- Koska arkkitehti osaa ennustaa kädestä, sanoi hän, niin olkaa hyvä
ja ennustakaa minulle! Tässä on käteni!
-- Minä aavistan, että ma bonne mielellään pyytäisi teiltä samaa
suosiota, keskeytti taas Anna, kenties miettimättä, sillä se kuului
ilkeältä, vastoin hänen tapaansa.
Hänen äänensä ylhäinen sävy teki vuorostaan Lithaun vastauksen
teräväksi.
-- Neiti Ringa kunnioittaa minun vähäistä taitoani liiaksi, vastasi
hän. Mutta otaksukaa, että minä olen ennustaja; luuletteko minun
tarvitsevan kaunista kätöstänne sanoakseni, kuka te olette ja mistä
silkistä kohtalottaret ovat kehränneet teidän elonlankanne? Kenties
onnistuu minun joskus lukea -- tähdistäkin. Sallikaa minun sentähden
alkaa neiti Annasta. Minä näen hänen kulmakarvainsa kaarteesta, ettei
Katarina Szistovon kohtalo koskaan tule hänen osakseen.
Anna punastui.
-- Olipa tuo jokseenkin keskinkertainen ennustus, virkahti hän, mutta
minä otaksun sen salliman päätökseksi.
-- Entä minä sitten? huudahti Ringa. Onko minut määrätty rakastamaan
satulaseppää ja kuolemaan luostarissa.
Ennustaja oli hetkisen vaiti. Uusi tunne virtasi hänen sieluunsa,
samanlainen tunne, joka syntyy, kun kevään ensi tuulahdus henkii
vastaan avatusta ikkunasta.
-- En tiedä, -- vastasi hän -- ketä Ringa neiti kerran on rakastava,
mutta näen hänen huultensa hymystä ja silmiensä vielä syntymättömästä
kyynelestä, että hän on tuleva onnelliseksi ja rakastetuksi. Hänen
elämänsä on kuin päivänpaiste; sitä ei voida käsittää, ei kuvata, ei
sanoin kertoa; ja kuitenkin ymmärtää lapsikin, mitä se on...
-- Ei, nyt arkkitehti puikkelehtii pakoon; eihän se ollut mikään
ennustus ollenkaan, huomautti Ringa hämillään. Se vaiva, jota minä näin
kuvatessani arkkitehdin nenää, olisi kyllä ansainnut paremmankin palkan
kuin päivänpaistetta ja kaunista ilmaa.
-- Tyytykää siihen, Ringa neiti, ja kun varjot tulevat, on päivänpaiste
vain sitä kirkkaampana loistava pilvistä.
-- Mutta mitä arkkitehti ennustaa ma bonnelle?
-- Minä näen hänen valkoisesta kädestään, että hän on kerran saava
kunniamerkin "_pour le mérite_", "ansioista".
Hyvä Triste-Ruban koetti turhaan miettiä tuon ennustuksen tarkoitusta.
Mutta koska hänellä todellakin oli erinomaisen valkoiset kädet,
juolahti hänen mieleensä, että arkkitehti tahtoi sanoa hänelle
kohteliaisuuden, ja tuon ajatuksen lohduttamana hän meni yksinäiseen
huoneeseensa koko yöksi uneksimaan ruusuisia unia tulevaisuudesta.
Lithau loi salaa katseensa Annaan ja oli huomaavinaan häädetyn kyynelen
merkin sisimmässä silmän nurkassa. Ehkä hän pettyi, sillä Annan koko
käytös oli lopun iltaa hyvin levollinen, tyyni, kohtelias, mutta
samalla myöskin hieman kylmä.
Joka tapauksessa hän oli nyt ratkaissut valintansa. Oikullinen sydän!
Juuri sentähden, että Anna, tuo ylpeä tyttö, rakasti häntä, kääntyi
hänen sydämensä hänestä toiseen, joka ei tuntenut rakkautta enempää
kuin suruakaan ja joka kenties ei koskaan suostuisi sitomaan
hetkellistä olemustaan häneen. Anna Littow tulisi hänen omaksensa,
vaikka olikin ylväs kuin ruhtinatar, sen hän tiesi nyt, sillä hänen
ylpeytensä kukistaja oli sallimuksen tavoin hänen kädessään; mutta
siitä varmuudesta hälvenikin Annan viehätys. Ringa taas ei antaisi
hänen nimensä itseensä vaikuttaa, vaan noudattaisi vain sydäntään, ja
se sydän oli vielä nimetön kirja. Sen ensimmäiselle puhtaalle lehdelle
hän tahtoi kirjoittaa nimensä ja onnistua siinä, minkä hän itse oli
sanonut mahdottomaksi -- päivänpaisteen sitomisessa.