Ei ollut vielä aamu-uninen marraskuun aurinko rusottaviksi punannut
Linnaisten puiston puiden latvoja, kun jo vanha hovimestari Holming,
mukanaan palvelijatar kahvitarjottimineen, sipsutteli ylös portaita
Viheriään kamariin noutamaan nuoren vieraan vaatteita harjattaviksi ja
kenkiä kiillotettaviksi. Oli suorastaan tavatonta, että hovimestari,
joka niin mielellään piti huolta arvostaan, itse omassa persoonassaan
alentui siihen halpaan työhön; mutta tuo kunnon mies oli uneksinut
pelkkiä kummitusjuttuja ja tunsi herätessään aivan erikoista vaivaavaa
uteliaisuutta saada tietää, mitä yöllä oli tapahtunut vaarallisessa
huoneessa. Joka astuimelta, minkä hän pääsi ylemmä, näytti hänestä yhä
todenmukaisemmalta, että "prefehti" oli saanut osakseen majuri
Winterloon kummallisen kohtalon, joten hänet yöllä oli muutettu puiston
lammikon luo (mikä ei siihen vuoden aikaan olisi ollut kovinkaan hyvä
todistus Linnaisten vieraanvaraisuudesta), ellei nuori miesparka tällä
kertaa olisi suorastaan aivan päättömänä sängyssään, mikä talon arvolle
olisi ollut vielä surkeampaa.
-- Siinä tapauksessa -- lisäsi Holming viisaasti itsekseen -- on kyllä
tarpeetonta nähdä vaivaa kahvia ja saappaita kuljettamalla, mutta
jotakinhan täytyy tehdä lähimmäisensä hyväksi. Kuhnailetko siinä
tarjottiminesi, senkin nahjus!
Mutta tuskin hovimestari oli ehtinyt etuhuoneeseen, ennenkuin jo
Lithau, kuultuansa askeleet, avasi lukitun oven ja oli tulijoita
vastassa täysin puettuna ja ilmielävänä. Hän oli peseytynyt kylmällä
vedellä salatakseen unettoman yön jäljet, mutta tarkkasilmäiseltä
palvelijalta ei jäänyt huomaamatta hänen tavaton kalpeutensa.
-- Hyvä Jumala, miten huonolta armollinen prefehti näyttää! kuiskasi
hovimestari, tutusti silmää iskien. -- Saat tuoda tänne lisää puita,
Lovisa -- niin, niin, puut ovat lopussa, täällä on tänä yönä poltettu
enemmän kuin yksi uunintäysi. Saanko olla niin rohkea ja kysyä, miten
jaksetaan?
-- Mainiosti. Olen nukkunut kuin käki pöllön pesässä. Myöntäkää vain,
hyvä Holming, että te ja majuri Winterloo olitte sievoisessa hutikassa,
kun näitte näkyjä Viheriässä kamarissa.
-- Hm ... ei pidä uskotella minulle että kaikki on aivan oikealla
tolallaan. Mistä armollinen prefehti sai kolmannen kynttilän? Olihan
täällä vain kaksi.
-- Kolmannen löysin piilosta pöydän alta.
-- Vai niin, vai niin. Piilosta? Tokkopa? Ja tuo vanha, pitkä miekka,
jolla armollisen paronin esi-isä, keisari Jagiel, taisteli Jerusalemin
hävityksessä -- sehän näkyy kääntyneen toisin päin.
-- Minä katselin sitä huvikseni. Jagiel, sanoitteko niin? Minä
ymmärrän...
-- Vuode on melkein koskematta' Hm ... vanhoja kettuja ei petetä niin
helposti. Päivä valkenee jo; kyllä prefehti saattaa varsin hyvin
tunnustaa minulle, että olette rehkinyt pirun kanssa. Sehän voi sattua
kenelle hyvänsä, onhan niin käynyt minullekin.
-- Kuulkaapas, Holming; kun makasitte täällä Viheriässä kamarissa,
näittekö todellakin sen, mistä puhuitte?
-- Sepä kysymys! Niin totta kuin seison tässä. Oliko se mies vaiko
nainen, sitä en voi tarkoin sanoa. Mutta tuosta kaapista se tuli.
-- Oletteko siitä aivan varma?
-- Aivan varma. Minä olen ollut kolmekymmentä vuotta tässä talossa enkä
ole koskaan avannut kaappia kädelläni. Mutta siitä se tuli.
-- Avatkaa se nyt, niin saatte nähdä, mitä siinä on.
-- Minäkö avaisin Viheriän kamarin kaapin! Kiitän nöyrimmästi;
armollinen paroni itsekään ei ole koskaan avannut sitä. Sen on tehnyt
vain yksi minun aikanani, ja hän lienee seppä, koska hänellä on niin
kuuma ahjo.
-- Tiedättekö aivan varmaan, ettei paroni Littow koskaan ole avannut
tätä kaappia?
-- Kuinka en sitä tietäisi, koska ei täällä milloinkaan ole ollut
siihen avainta, mikäli minä muistan. Armollinen paroni tuotti kerran
tänne sepän avaamaan tiirikalla lukkoa. Kun mies oli pilannut kaikki
tiirikkansa, tahtoi hän kumauttaa oveen kirveellä, mutta armollinen
paroni kielsi ja sanoi: annetaan sen olla sinään, minä en sillä
kuitenkaan tee mitään, koska se on liian raskas siirrettäväksi.
-- Mutta minä sanon Holmingille, että se nyt on auki, väitti Lithau,
tullen mielessään yhä varmemmaksi siitä, että kaappi oli luonnollisessa
yhteydessä Viheriän kamarin kummittelujen kanssa.
Ja todistaakseen sanansa hän tarttui kaapin oveen, jonka hän ennen
hovimestarin tuloa oli työntänyt vain hieman kiinnemmäksi; mutta kas,
ovi oli taas lujasti lukittuna eikä hievahtanutkaan, vaikka hän koetti
koko voimallaan sitä avata.
Hovimestari hymyili voitonriemuisena.
-- Myöntäkää sentään, että paholainen on viisaampi kuin me molemmat
yhteensä, sanoi hän ivallisesti virnistäen. No, no, en minä sano
mitään: jos armollinen prefehti tahtoo pitää asian salassa, niin
pitäkää vain minun puolestani. Mutta kyllähän te olette nähnyt, mikä
täällä mellakoi, ja hyväpä on, että pääsitte niin hyvällä kaupalla. Ja
kun näen, ettei saappaita tarvitse kiilloittaa (täällä lienee ollut
jokin musta otus harjoineen), niin rohkenen sanoa, että armollinen
paroni on jo kauan ollut jalkeilla, jos prefehti ehkä tahtoo puhua
hänen kanssaan. Vieras kreivi on parhaillaan paronin luona.
-- Hyvä, hyvä, tulen kohta alas -- ja Lithau alkoi taas astella, kuten
hän oli astellut monta tuntia, milloin nopein, milloin hitain askelin
pitkin lattiaa, miettien itsekseen, miten hänen tulisi käyttää
vaarallista perhesalaisuutta, joka äsken oli salaperäisellä tavalla
uskottu hänelle.
Sillä välin oli kuurilainen kreivi, joka aikoi matkustaa aamulla
edelleen, jo aikaisin päässyt eversti paroni Littowin puheille hänen
makuukamariinsa, ja heidän välillään oli syntynyt keskustelu, jonka
alun lukija helposti saattaa arvata loppupuolesta.
-- Meidän pohjoismainen luonteemme, herra kreivi, ei ole siksi vilkas,
että jo muutamien tuntien tuttavuuden jälkeen voisimme ratkaista
valinnan, joka koskee koko elämämme onnea. Minä pyydän teitä olemaan
vakuutettu siitä, että tyttäreni pitää, kuten minäkin, arvossa teidän
tarjouksenne tuottamaa kunniaa, mutta nykyisin...
-- Sallikaa minun sanoa, herra paroni: neiti Anna on liian nuori
voidakseen itse tehdä päätöksensä, ja hän on epäilemättä jättävä
tulevaisen onnensa järjestämisen teidän isällisen viisautenne huoleksi.
-- Minun ei tarvitse hänelle sanella toivomuksiani hänen
seurattavikseen, herra kreivi. Tyttäreni on siinä iässä, jolloin tytön
sydän on siksi itsenäinen oikuissaankin, ettei se anna edes isänkään
pakottaa tunteitaan.
-- Ei edes omaksi onnekseen?
-- Rakkaudetta ei ole mitään todellista onnea. Ja tyttäreni tavattoman
luonteenlujuuden vuoksi on minulla hyvin vähän toivoa siinä suhteessa.
-- Herra paroni, jättäkäämme romaanihaaveilut ja puhukaamme
tosiasioista. Sana vain, Anna neiti tottelee, ja minun huolekseni jää
sitten hänen sydämensä valloittaminen, kun te olette lahjoittanut
minulle hänen kätensä.
-- Minulla on jo ollut kunnia lausua periaatteeni, eikä minulla ole
mitään syytä niitä muuttaa.
-- Kenties kuitenkin, kun herra paroni oppii paremmin minua tuntemaan.
-- Suokaa anteeksi -- epäilen sitä.
-- Mutta minä olen siitä aivan varma. Sallikaa, herra paroni, minun
kertoa eräs sangen vanha juttu. Eräs herra paronin esi-isistä,
Sigismund Littow, muudan suomalaisen ratsuväen ratsumestareja, otti
30:ntenä päivänä joulukuuta vuonna 1701 neljäntuhannen tukaatin lainan
Danzigin rahakauppiailta, Samuel Geldern & Kumpp:lta. Tuo summa...
Eversti Littow punastui.
-- Sen summan -- keskeytti hän -- otti todellakin ratsumestari Littow,
mutta hän ei ottanut sitä itselleen, vaan Ruotsin kruunulle uuden
hevosjoukon kuntoon panemiseksi silloista sotaa varten.
-- Sallikaa minun muistuttaa, että velkakirjaan oli asianmukaisesti
piirretty Sigismund Littowin nimi ja että siinä on hänen
allekirjoituksensa ja sinettinsä ja että, vaikka ratsumestarin kuoltua
hänen oikeudenomistajansa seuraavana vuonna epäsivät sen, niin Samuel
Geldernin oikeudenomistajat kuitenkin lainmukaisesti valvoivat
saamistaan sekä silloin että myöhemminkin aika-ajoin. Tätä velkaa ei
ole suoritettu, herra paroni, ja se tuomitaan epäilemättä
maksettavaksi, jos oikeusjuttu jälleen pannaan vireille. Se summa on
nykyjään, 130:n vuoden korot ja lukemattomat oikeuskulut siihen
laskettuina, noin miljoona Venäjän pankkoruplaa, ellen väärin muista.
-- Kuten jo rohkenin huomauttaa, on kylliksi selvitetty, että Geldernin
perillisten tulee hakea saatavansa Ruotsin kruunulta; enkä muuten voi
ymmärtää mitään yhteyttä Geldernien saatavien ja sen asian välillä,
josta äsken keskustelimme.
Kreivi nousi ja katsoi kelloaan.
-- _Eh bien_, no niin -- sanoi hän huolettomasti -- aika kuluu, minä
aion vielä nyt aamupäivällä käydä katsomassa kahta maatilaa muutaman
peninkulman päässä täältä. Mitäkö yhteyttä kahden niin erilaisen asian
välillä? Tietysti ei mitään. Minä tahtoisin vain _en passant_,
ohimennen, ilmoittaa herra paronille, että minä nykyjään omistan noin
puolet Geldernin saatavista ja että olen muilta perillisiltä saanut
valtuuden koko summan perimiseen. _Au revoir_, näkemiin. Sallikaa,
herra paroni, että minä huomenna palatessani rohkenen vähäksi aikaa
poiketa tänne?
Eversti Littow silmäili uskaliasta vierasta suuttunein ja ylpeän
halveksivin katsein.
-- Luulin teitä aatelismieheksi, sanoi hän, ja näen, että olettekin
kauppias. Tuossa, hyvä herra, on ovi. Ennenkuin toistamiseen ryhdytte
niin turhaan vaivaan, että avaatte tuon oven hieroaksenne kauppaa neiti
Littowista, neuvon teitä olemaan varuillanne, sillä moisiin tarjouksiin
vastaamisen jätän minä palvelijaini ratsuraippojen tehtäväksi.
-- Kauppaako hieromaan? _Fi donc_, hyi toki, hyvä paroni, luuletteko
minua niin sokeaksi, että maksaisin kokonaisen miljoonan pienestä
maalaisneidistä, jollaisia voisin poimia ilmaiseksi joka oksalta? Mutta
kunnioitus teidän henkilöänne kohtaan, pelko siitä, että saattaisin
teidät kokonaan häviöön -- ja sopiva huomenlahja... Te olette muuttava
mielenne huo...
Hieno herra ei saanut puhua loppuun, hän tunsi everstin voimakkaan
käden tarttuvan hartioihinsa ja ohjaavan hänet kursailematta portaille,
joiden edustalla reki odotti häntä. Vanha hovimestari Holming tuli
kummastellen nähneeksi äsken niin kunnioitetun vieraan nolon lähdön.