Arkkitehti Lithaulle kävi kuten monelle muullekin, jolla on pohjolan
kylmäverinen luonne: vasta vaaran oltua ohitse hän pelästyi. Vasta
sitten, kun kynttilä paloi pöydällä ja kaikki näytti olevan entisellään
kamarissa, huomasi hän olevansa täydellisesti hereillä ja tunsi, miten
veri hetkeksi pakeni hänen poskiltaan. Mutta se olikin vain eräs
tuollainen tahdoton tunne, joita ei mikään järkemme voima voi
tukahduttaa, ja seuraavana silmänräpäyksenä rohkaisi jo nuori mies
mielensä.
-- Jos olento olisi ollut ruumista vailla, en olisi nähnyt sen varjoa
vuoteen uutimissa, en olisi kuullut sen astuntaa lattialla, en olisi
tuntenut sen hengitystä poskillani, sanoi hän itseään rauhoittaen. --
Katsotaanpas. Ulko-ovesta se ei ole päässyt; ovi on salvassa. Sinisestä
kamarista ei pääse muuanne kuin katolle; siis on huoneessa olemassa
kolmaskin ovi; mutta missä?
Ja kolmannen kerran hän tutki koko huoneen hyvin tarkasti, keksimättä
kuitenkaan muuta kuin yhden ainoan epäiltävän seikan.
Toinen suuren tammikaapin ovista, joka oli ollut lujasti kiinni hänen
ensi kerran huoneeseen tullessaan, oli nyt raollaan. Heti johtui hänen
mieleensä hovimestarin varoitus: pitäkää silmällä vanhaa kaappia! Jokin
syy mahtoi aiheuttaa nuo sanat. Kenties oli siinä arvoituksen ratkaisu.
Lithau avasi raskaan, vankan tammioven ja näki kaapin olevan lattiasta
kattoon asti täynnä laatikoita ja komeroita. Useimmat niistä olivat
täynnä kaikenlaisia keräelmiä: kivennäis-kokoelmia, näkinkenkiä, munia,
sinettejä ja vanhoja vaskirahoja. Vain muutamissa laatikoissa oli
vanhoja paperitukkuja: asiapapereita, kiinne- ja kauppakirjoja,
kuitteja, välikirjoja; lisäksi muutamia kirjeitä, jotka enimmäkseen
olivat muonantilauksia Ruotsin armeijalle Haminaan, Porvooseen ja
Helsinkiin 1741:n vuoden sodan aikana; ja lopuksi julistuksia,
jäljennöksiä puheista ja runoista sekä muutamia painettuja lauluja,
niiden joukossa kuuluisa satu Hiirakosta. Kaapissa oli nähtävästi osa
Linnaisten kartanon arkistoa, ja Lithau epäili, sopiko hänen, vieraan,
tunkeutua tuolle perheasioiden alueelle. Mutta hänen uteliaisuutensa
näytti niiden kummallisten seikkain tähden, joista hän oli saanut
aihetta ryhtyä tarkasteluunsa, niin täysin oikeutetulta, että kaikkien
epäilysten täytyi haihtua, ja hän jatkoi tutkimustaan.
Ylin vasemmanpuoleinen laatikko herätti hänen huomiotaan, koska se oli
vedetty hieman auki, kun taas kaikki toiset olivat aivan kiinni. Hän
veti sen kokonaan ulos; siinä oli vain samanlaisia papereita kuin
muissakin. Mutta se näytti hänestä hiukan lyhemmältä kuin toiset.
Sentähden hän nousi tuolille, valaisi kynttilällä laatikon tyhjää
paikkaa ja keksi sen pohjasta pienen raollaan olevan luukun. Hän sysäsi
sitä; se meni takaisin paikoilleen ja näytti silloin olevan eriämätön
osa kaapin kiinteää seinää. Hän veti sen uudelleen auki, pisti sinne
kätensä ja löysi oivallisesti kätketyn salakomeron. Siinä oli
ainoastaan pieni kellastunut paperitukku, joka oli sidottu yhteen
heikolla vaalenneella langalla; ei mitään muuta.
Arkkitehti Lithau epäröi vielä, tunkeutuisiko hän perhesalaisuuksiin,
joita ei kenties talon nykyinen omistajakaan tuntenut. Hänestä
näytti halpamaiselta käyttää väärin Linnaisissa nauttimaansa
vieraanvaraisuutta, ja hän päätti antaa lukematta tuon huolellisesti
säilytetyn paperin sen oikealle omistajalle, eversti Littowille.
Mutta kun hän juuri oli panemaisillaan paperin takaisin salakomeroon,
katkesi hauraaksi käynyt lanka, jolla tukku oli sidottuna, paperi
putosi lattialle, ja kun hän sen siitä otti käteensä, sattui hänen
silmäänsä nimi _Lithau_. Paperin sisällys koski siis hänen omaa
sukuaan; hän ei epäillyt enää, hän katsoi olevansa oikeutettu saamaan
tietoa salaisuudesta, ja hän luki seuraavan kummallisen kertomuksen,
joka sai hänen poskensa milloin punehtumaan heleiksi, milloin
vaalenemaan kuolon kalpeiksi:
"_Herrallemme tehty tunnustus_.
Minä Jaakko, joka nimitän itseäni von Littowiksi ja kannan tuota
nimeä kenenkään koko maailmassa sitä kieltämättä, tunnustan täten
vapaaehtoisesti omantuntoni tähden ja koska tunnen viimeisen hetkeni
lähestyvän, että minä petoksella ja vääryydellä olen omaksunut
itselleni nimen, joka ei kuulu minulle ja jonka minä pahan hengen
voimasta ja vaikutuksesta olen riistänyt saman ikivanhan nimen ja
kaikkien sen arvonimien ja arvojen oikealta omistajalta. Koska minä
inhimillisestä heikkoudesta en voi kestää petokseni ilmi tulemista
elinaikanani, panen minä tämän tunnustuksen salaiseen laatikkoon
suureen tammikaappiin, joka nykyjään on Linnaisten kartanon
Viheriässä kamarissa, jättäen täten Jumalan sallimuksen varaan,
onko tämä tunnustus milloinkaan löytyvä ja tuleva niille, jotka
nimittävät itseään minun perillisikseni, vahingoksi ja häpeäksi,
mutta Littowin nimen oikealle omistajalle kunniaksi ja
koroitukseksi.
Minä tunnustan siis täten, niin totta kuin toivon saavani anteeksi
syntini, jotka ovat monet ja suuret, että minä olen syntynyt
14:ntenä päivänä helmikuuta 1699 Pähkinälinnan linnassa
Inkerinmaalla, missä isäni oli räätäli nimeltä Jaakko Lithau,
sukua, jonka oli vanhastaan katsottu olevan sukulaissuhteissa
Littoweihin. Kun moskovalainen hyökkäsi suurine sotajoukkoineen
maahan ja piiritti linnan -- mikä tapahtui syyskesällä 1702
-- lähetettiin minut äitini mukana turvaan Riikaan, ja siellä
minä olin siihen asti, kunnes vihollinen valtasi senkin linnan
1710, jolloin minä pakenin äitini kanssa Stettiniin. Sillä
aikaa oli isäni kuollut vankeudessa. Ja sattui heti, kun
tulimme Riikaan, että äitini sai hoidettavakseen nuoren Jaakko
Littowin, jonka isä oli kaatunut Klissowin taistelussa ja äiti
kuollut Puolassa; ja me olimme siihen aikaan, nuori Littow ja minä,
vasta neljännellä vuodella ja hän oli kuusi viikkoa vanhempi minua.
Silloisten suurten sotalevottomuuksien tähden ei kukaan hänen
sukulaisistaan tullut moneen vuoteen häntä kysymään, minkä tähden
äitini elätti häntä kauan aikaa köyhyydestään huolimatta, ja kun hän
oli tullut meille niin nuorena, ei hän tiennyt mitään suvustaan,
vaan luuli minun äitiäni omaksi äidikseen, ja se seikka sekä nimien
ja iän yhtäläisyys herätti äidissä syntisen ajatuksen vaihtaa meidät
hankkiakseen siten minulle, omalle pojalleen, vast'edes suuren
ylennyksen. Joten hän, sikäli kuin me kasvoimme vierasten ihmisten
keskuudessa, oli pitävinään minua oikeana Littowina ja toista omana
poikanaan, Lithau-nimisenä; emmekä me pojatkaan muuta tienneet, kuin
että niin todellakin oli. Tuo vaihdos kävi vieläkin täydemmästä
Stettinissä, missä me molemmat kävimme koulua, hän Lithaun, minä
Littowin nimellä. Kun minä olin kahdenkolmatta vuoden vanha, kuoli
äitini Stettinissä, mutta kun hän vielä eli viimeisiä hetkiään,
kutsui hän minut luokseen ja sanoi: niin ja niin on laita, sinä olet
minun poikani, vaikka sinulla on toisen nimi. Minutta olisi hän
kuollut puutteessa ja kurjuudessa; minä olen pelastanut hänen
henkensä, ja palkaksi minä olen pidättänyt hänen nimensä oman
poikani varalle. Jumala antakoon minulle anteeksi, että niin
olen tehnyt, mutta kaiken sen olen sinun tähtesi toimittanut.
Tee sinä sitten asialle niinkuin omatuntosi käskee.
Siitä tuli kova kiusaus kahdenkolmatta vuoden vanhalle
nuorukaiselle, joka oli tottunut ylhäisenä herrana olemaan
korkea-arvoisen ja vapaasukuisen Pommerin aateliston parissa
ja jota sellaisena kunnioittaen kohdeltiin. Jos kasvinkumppanini
olisi ollut kotona, olisin minä kenties antanut hänelle takaisin
hänen laillisen perintönsä, johon ei muuta kuulunutkaan kuin
nimi ja muutamia vanhoja miekkoja, mutta hänet oli siihen aikaan
lähetetty Suomeen, enkä minä enää häntä koskaan nähnyt omilla
silmilläni. Minustakin kävi Pommerin ranta vastenmieliseksi,
koska pelkäsin jälkinäytäntöä, jos sillä puolen merta olisi
ollut joku, joka oli nähnyt minut Riiassa silloin, kun en
vielä ollut aatelisnuorukainen ja jolloin minua ei siksi
nimitetty. Minä matkustin siis Ruotsiin ja sitten Suomeen,
haudattuani ensin äitini, ja olin siellä monen kovan kohtalon
leikkikaluna, niin että minun yhteen aikaan täytyi elättää itseäni
räätälin työllä, kuten isäni teki; mutta lopulta tuli minusta
ylhäinen Linnaisten kartanon herra, saavutin kuninkaallisen
majesteetin suosion, ja Stettinin ajasta asti käytin von Littow
nimeä, vielä syventääkseni juopaa itseni ja Lithau-suvun välillä.
Moninaisia myöhempiä elämänkokemuksiani en tässä tahdo kertoa,
paitsi että minä viidenkymmenen vanhana otin aviopuolisokseni
Anna Ahlekorsin, josta tuli turmioni ja Herran vitsa syntieni
rangaistukseksi, sillä hän tuli minulle uskottomaksi Kaarle Jaakko
Lithaun tähden, joka oli entisen petetyn kasvatusveljeni vanhin
poika. Ja minä mainitsen sen ainoastaan siksi, että hän, jota
nimitetään minun pojakseni tai hänen jälkeläisensä (jos Jumala
sallii tämän paperin joutua heidän käsiinsä), nöyrtyisivät
kummallisen sallimuksen alle, joka johti pojan hänen tietämättään
kostamaan sen pahan työn, minkä olin tehnyt hänen isälleen,
ja että siten suuri rikos vielä suuremmalla maksettiin.
Ja kanna siis sinä, joka tätä luet, jos olet Littow, nimeäsi
sekä suurimmalla oikeudella että suurimmalla vääryydellä.
Se on riistänyt kokonaiselta suvulta perinnön, mutta Anna
Ahlekorsilta kunnian ja hengen ja minulle tuottanut tuhansia
sydäntuskia, joten ei mikään nykyinen nimi ole niin vääryydellä
saatu ja niin kalliilla hinnalla lunastettu, kuin tämä Littowin
nimi. Mutta minä olen lukenut tähdistä, jotka Jumalan tahdon
mukaan ennustavat tulevia asioita, että tästä pahasta siemenestä
on vielä kasvava Jumalalle ja ihmisille otollinen suku, jos vain
hajaantuneet ja toisiaan kieltävät Littowin nimen haarat,
sekä synnyltään kunniallinen että synnin tahraama, kunnialliseen
liittoon yhtyvät. Sentähden minä panen tämän tunnustuksen mainittuun
säilytyspaikkaan todistukseksi jälkimaailmalle, vahvistaen tämän
kaiken nimelläni ja sinetilläni, minkä myös tähän liitetty
kastekirja täydellisesti todistaa. Mutta jottei kukaan uskoisi
minun missään mielenhäiriössä tunnustaneeni ja kirjoittaneeni
sellaista, mitä ainoastaan jonkinlainen kuvittelu tai
omantunnontuska on mieleeni johdattanut, olen minä antanut
seurakunnan kirkkoherran todistaa tämän, kun hän virkavalallaan
on vakuuttanut, ettei hän kenellekään elävälle olennolle
ilmoita, mitä tässä edellä on kirjoitettu. Jumala olkoon
minulle armollinen ja kääntäköön kaikki hyväksi.
Linnaisissa 17:ntenä marraskuuta 1767.
_Jaakko von Littow_,
asessori."
(Sinetti)
Paperin mukana oli lisäksi vielä kastekirja, joka oli päivätty
Pähkinälinnassa 16:ntena päivänä helmikuuta 1699, sekä näin kuuluva
todistus:
"Että asessori herra Jaakko von Littow on yllä olevan kirjoittanut
vapaasta tahdosta ja aivan täysijärkisenä ja minulle tunnustanut
sen oikeaksi ja totuuden mukaiseksi, todistetaan.
Linnaisissa kuten yllä.
_Ulrik Gabr. Arosenius_.
N. N. seurakunnan kirkkoherra."