Jos on uskomista kaikkeen, mitä kerrotaan vanhojen linnojen
kummitushuoneisiin yöksi majoitetuista matkustajista, niin ovat
sellaiset herrat aina niin varovaisia, että jättävät kynttilät palamaan
ja "panevat ladatut pistoolit viereensä yöpöydälle". Arkkitehti
Lithaulla ei valitettavasti ollut mitään pistooleja; hän oli aikoinaan
saanut kokea, että ne ovat jokseenkin tarpeettomat Suomessa
matkusteltaessa, vaikka viime aikoina on ruvettu ahkerasti käyttämään
aseena revolveria, jota ei silloin vielä ollut keksitty.
Ollakseen jossakin määrin satujen kummitusritarien kaltainen hän päätti
kuitenkin jättää toisen kynttilän palamaan; hänellä oli nimittäin vain
kaksi, ja syysyö oli pitkä. Varmuudeksi hän valitsi kolmestatoista
kepistä, jotka riippuivat seinällä, tukevan hopeapäisen ja
messinkikärkisen espanjanruo'on, asetti sen päänaluisensa viereen ja
paneutui makuulle riisuttuaan vain takin yltään.
Kaikki oli hiljaista.
Mutta vaikka sankarimme olikin äsken tuntenut olevansa sangen
väsyksissä jäämatkasta, väistyi sittenkin virkistävä uni itsepäisesti
hänen silmistään. Tuhansia kuvia tuli hänen mieleensä, eikä niitä
mikään saanut poistumaan. Hän ajatteli vanhaa äitiään ja rakasta
lapsuudenkotia. Hän palautti mieleensä kaikki silloin parhaillaan
tekeillä olevan Helsingin uuden kivikirkon asemapiirustukset, joita hän
oli tehnyt rakennusjohtaja Engelin valvoessa työtä. Hän loi mieleensä
kaaniin, tummakiharaisen tytön kuvan ja muisteli hänen lempeitä
silmiään, joiden katse oli saanut jään kerran sulamaan hänen
sydämestään; siitä oli kulunut vasta puoli vuotta, ja hän oli nähnyt
hänet toistamiseen aivan äskettäin. Mutta turhaan hän kutsui niitä
kaikkia avukseen; turhaan hän koetti taaskin tehdä uutta suurenmoista
suunnitelmaa Linnaisten kaunistamiseksi. Viheriän kamarin historia ja
Jaakko von Littowin onneton puoliso olivat vallanneet hänen ajatustensa
koko piirin. Hovimestarin kertomuksessa oli vielä paljon hämärää; siinä
oli jotakin, jota vanhus näytti tahallaan salaavan tai vain puoliksi
kertovan. Mikä oli oikeana syynä rouva von Littowin väkivaltaiseen
kuolemaan? Millä tavoin hänen isänsä oli osallisena tuohon surulliseen
kohtaloon? Oliko asessori von Littowin mustasukkaisuus aivan
perusteeton? Vai oliko hänellä jokin, oliko hänellä ehkä hirvittävä
loukkaus kostettavana? Silloinhan olisi se viha, millä hän vainosi
Lithau-sukua, jokseenkin helposti ymmärrettävä, ja silloinhan ei olisi
uskomatonta, että se viha oli jäänyt perinnöksi Littow-suvulle. Siitä
siis vastenmielinen hämmästys, joka selvästi näkyi everstin kasvoista,
kun hän kuuli tyttärensä pelastajan nimen. Littow -- Lithau,
kummallinen yhtäläisyys kahdessa nimessä, jotka tiettävästi eivät
olleet milloinkaan olleet sukua toisilleen ja jotka -- mikä aavistus!
-- ainaiseksi yhdisti ja ainaiseksi erotti jokin vielä sovittamaton
rikos!
Tuo ajatus ryösti unen Viheriän kamarin asukkaalta. Se ahdisti häntä
niin vilkkaana, niin vastustamattomana, että hän hetkisen ajan näki
selvästi edessään saman nuoren, kalvaan olennon, jonka hovimestari oli
hänelle kuvaillut, yöpukuisen valkean olennon, mustat hiukset
hajallaan. Mutta ei, se oli vain harhanäky, siinähän oli vain valkoinen
päänaluinen, jonka hän oli pannut tuolille, koska vuoteen pääpuoli oli
tehty liian korkeaksi. Suuttuneena vallattomaan mielikuvitukseensa hän
veti sängyn uutimet eteen, niin että ne estivät häntä näkemästä muuhun
huoneeseen, ja päätti nukkua.
Niin hän lepäsi hetkisen silmät ummessa, liikkumattomana, mutta unta
saamatta. Sitä tarkemmin hän kuuli pienimmätkin äänet; useimmitenhan
käy niin, että toisen aistin estyessä toimimasta toinen valvoo sitä
valppaammin.
Vastoin tahtoaan hän kuunteli ikäänkuin olisi odottanut jotakin
tavatonta. Hän olisi voinut kuulla suden astelemisen lumessa ulkoa
ikkunan alta.
Silloin hän oli kuulevinaan vähäistä töminää, kuin joku olisi astunut
sukkasillaan huoneen läpi. Hän avasi silmänsä; vuodeuutimet liikkuivat
kuin vienosta ilmanvedosta, ja hänestä oli kuin himmeää kynttilän valoa
uutimen takana olisi varjostanut jokin läpinäkymätön esine. Varjo
lankesi; Lithau odotti tarkasti kuunnellen tullakseen varmaksi siitä,
ettei hänen mielikuvituksensa toistamiseen ollut pettänyt häntä.
Hetkinen kului pienimmättäkään äänettä.
Silloin nuori mies nousi kärsimättömänä, vetäisi uutimet sivulle ja
hypähti vuoteesta. Ei näkynyt jälkeäkään kuolevaisesta olennosta, mutta
taaskin leimusi pari uutta puuta tulessa, ja _molemmat_ kynttilät
paloivat pöydällä. _Se_ ei enää voinut olla harhanäkyä. Joku oli käynyt
huoneessa sillä aikaa kun uutimet olivat olleet eteen vedettyinä.
-- No, Jung-Stillingin, kaikkein kummitusten suojeluspyhän nimessä,
minun täytyy saada kiinni tuo tuntematon ystävä, joka sekaantuu
kotoisiin asioihini! arkkitehti huudahti pikemmin kummastuneena kuin
säikähdyksissään. -- Miksi sulkeuduinkaan petollisten uudinten taa?
Lopun yötä istun tässä tuolilla tulen ääressä, jota tonttu näkyy niin
huolellisesti pitävän vireillä.
Hän istuutui siis valkean eteen ja katseli, millä voisi kohentaa
kekäleitä. Kun ei löytänyt hiilihankoa, otti hän seinältä kaapin
vieressä olevan aimo miekan, veti sen suurella vaivalla tupesta ja
käytti sitä tuohon asetta alentavaan tarkoitukseen.
-- Jos olet hyvää terästä, sietänet hieman tulta, sanoi hän; ja ellet
ole, mitä hyötyä on silloin sinun säilyttämisestäsi?
Kaikesta ruosteestaan huolimatta säilä näytti todellakin erinomaiselta.
Se oli notkea kuin joustin, kullalla koristeltu ja erittäin
hienotekoinen. Lithausta oli miltei synti häväistä sitä niin
ala-arvoiseen tarkoitukseen käyttämällä. Kummallinen tunne valtasi
hänet. Hänestä tuntui, kuin syvimmällä kaikkien hänen muistojensa ja
tunteittensa takana hänessä olisi hämärä halu tuon miekan
paljastamiseen, paljastamiseen kerran sodassa -- halu ylpeänä
karauttaen korskuvan hevosen selässä saada iskeä sillä vihollisia...
Häntä huvitti terän taivuttaminen kaareksi lattiaa vasten, terän
koetteleminen ja sillä huitaiseminen. Ja miten hyvin sen kahva sopi
hänen käteensä! Niin ei siihen ollut koskaan sopinut harppi eikä
viivoitin. Hänen täytyi hymyillä itsekseen.
-- Miten poikamainen olenkaan! ajatteli hän. Minä, köyhä papinpoika,
joka en koskaan ole paljastanut miekkaa muulloin kuin floretilla
harjoittaessani miekkailusalissa, mistäpä sain nyt yht'äkkiä sotaisen
intoni? Kiitän onneani, etten nähnyt tätä säilää kymmentä vuotta
aikaisemmin; silloin olisi minulla luultavasti nyt olkamerkit, ja
Jumala tietää, olisinko vaihdosta hyötynyt. Mikä viehätys onkaan
kätkettynä tähän vanhaan teräkseen tai minuun itseeni?
Tuli valaisi samassa selvästi säilän, ja hän huomasi siinä kirjoitusta.
Toisella puolen oli: _Sigismund Littow anno 1700_.
-- Olen kuullut -- jatkoi arkkitehti ajatuksiaan -- että eräs Sigismund
Littow kaatui Klissowin taistelussa 1702. Hän on varmaan ollut
ratsumies; hänen omansa on miekka ollut. Tässäpä on toisellakin
puolella säilää: _Ne cede usquam_, älä väisty koskaan! Lyhyesti ja
selvästi; oikea kaarlolaisen mielilauselma! Ei, tämä säilä on liian
hyvä hiilihangoksi. Minä ripustan sen takaisin oikealle paikalleen.
Hän teki niin. Mutta puolalaiset sapelit, eivätkö ne tunti takaperin
riippuneet vaarnoissaan? Nyt oli ne otettu alas ja pantu lattialle
seinän nojaan. Tuskin oli luultavaa, että ne olisivat voineet pudota
itsestään, eikä arkkitehti ollut kuullut pienintäkään melua.
-- Kas vain -- sanoi hän hilpeästi -- tässä on taas tonttuveitikka
käynyt! Hän tahtoo minulle "_das Grausen lernen_", opettaa minua
kauhistumaan. Maltas, ukkoseni, kylläpä viimein näytät kauniit kasvosi!
Tämä sapeli näyttää olevan Sigismund Littowin kalvan arvokas
sotatoveri. Mikä kauhea lyöntiase, vartavasten taottu halkaisemaan
rautapukuisen ritarin aina kypärästä satulaan saakka! Se ei enää lähde
irti, se on ruostunut kiinni lahoon huotraansa... Oh, huotra katkesi
läheltä kahvaa! Katsotaanpas -- JAG ... -- muusta ei saa selvää. JAG
(Minä)? Mikä oivallinen inhimillisen itsekkyyden mielilauselma! Miten
paljon ihmisverta olet juonut, ilkeä teräs? Ja sentään -- niin, sinäkin
sovit käteeni kuin tehty. Pois! Mikä paha henki kiusaa minua joka
kerran, kun kosken noita ruosteisia rautoja, kiusaa kuin olisi käteni
syntynyt niitä kantamaan ja synkkä kohtalo liittäisi minut niihin?
Riippukaa nyt rauhassa nauloissanne, ja minä vaadin lopettamaan kaikki
tarpeettomat kujeet!... Mutta millä nyt kuluttaisin aikaani? Antaisinpa
takkini kirjasta, vaikkapa se olisi vain Carsus tai Moderus tai satu
Lunkentuksesta ja seitsenpeninkulmaisista saappaista!
Se toive ei toteutunut. Paremman puutteessa Lithau otti esiin
taskukirjansa ja piirusti huvikseen luonnoksen rakennuksen
pitkäänsivuun, jonka hän oli suunnitellut koristamaan uutta Linnaisten
kartanoa. Noin tuntikausi kului siinä työssä ilman että mitään
huomattavaa tapahtui, ja kynttilät lähenivät loppuaan.
Tuo hiljaisuus ja yön yksinäisyys kävi lopulta yksitoikkoiseksi. Luonto
vaati osansa; lyijypiirrin vaipui sankarimme kädestä, hänen päänsä
painui pöytää vasten; hän nukkui.
Mutta hänen untaan häiritsivät levottomat näyt. Milloin hän ratsasti
puolalaisine sapeleineen sodan melskeessä; milloin hän syöksi ison
kalvan hirmuvaltiaaseen, asessori von Littowiin. Milloin hän näki
valkopukuisen, mustahiuksisen olennon, ja sillä oli elävän Anna
Littowin kasvojenpiirteet; milloin Linnaisten kartano vaipui hänen
altaan maan sisään; milloin räjähti ruutikellarin mukana ilmaan;
milloin hän kaatui Klissowin taistelussa; milloin järven jää murtui
Ringan ja hänen altaan; milloin hän nojautui katon irtonaisia
rautakaiteita vastaan ja syöksyi syvyyteen, milloin hän näki isoisänsä
avaraan sadetakkiin kääriytyneenä hiipivän puiden välissä Linnaisten
puistossa; milloin palasi taas sama valkoinen olento, kiersi
käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi häntä kovasti kylmää, hengetöntä
sydäntään vasten... Lopulta hän tunsi selvästi sen hiljaisen, jäätävän
huounnan poskillaan...
Se mielikuva kävi niin eläväksi, että arkkitehti heräsi. Toinen
kynttilä oli kokonaan loppuun palanut, toinen tuikki vain himmeästi.
Mutta tuossa hämyisessä, häilyvässä valossa, joka vaihtui joka
silmänräpäys synkkään pimeyteen ja taas leimahti liekkiin, hän näki
jotakin, mikä olisi voinut jähmetyttää jääksi veren vähänkin häntä
aremman miehen sydämessä. Aivan hänen vieressään istui pöydän ääressä
olento, josta hän saattoi erottaa vain kalvaat, kuihtuneet kasvot ja
pienet läpitunkevan terävät silmät, jotka vakavina katsoivat häntä.
Olento istui häntä niin lähellä, että sen kylmä, kostea hengitys
todellakin tuntui hänen polttavilla poskillaan.
Kuten jo olemme nähneet ei Kaarle Lithau ollut mikään vähästä
säikähtävä mies, mutta tuo näky oli kaikkien hänen unelmiensa jälkeen
niin kummallinen, että hän pysyi muutaman silmänräpäyksen
liikkumattomana, tullakseen varmaksi siitä, ettei olentokin kuulunut
niihin unikuviin, jotka äsken olivat harhailleet hänen harhailevassa
mielikuvituksessaan. Mutta hän ei enää saattanut epäillä sen
todellisuutta. Haamu, kuka se sitten lienee ollutkin, istui siinä yhtä
liikkumattomana kuin hänkin ja katsoi katsomistaan häntä jähmein, mutta
terävin silmäyksin, jotka tuntuivat pistäviltä kuin neulat.
Vihdoin Lithau hypähti pystyyn lujasti päättäen kysyä jotakin
kutsumattomalta vieraalta, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Olento
nousi samalla kertaa kuin hänkin; samassa loppui tuli sammuvasta
kynttilästä, ja Lithau joutui mitä synkimpään pimeyteen, johon
ainoastaan heikko kajastus kuun valoa tunkeutui ikkunoista.
Tulitikut eivät tosin siihen aikaan olleet aivan tuntemattomia, mutta
harvinaisia ne olivat. Joskus nähtiin kaikenlaisia epämukavia
rikkihapolla varustettuja laitteita käytettävän ylellisyyskapineina
tulen sytyttämiseen, mutta muuten tehtiin se yleensä piillä ja
taulalla. Etsiessään näitä tarve-esineitä matkalippaastaan näki Lithau
vielä suuremmaksi kummastuksekseen liekin syttyvän eräässä huoneen
nurkassa ja sytyttävän uuden kynttilän, joka oli pöydällä. Liekin
epävarmassa valossa hän näki saman olennon, joka äsken oli katsellut
häntä, tai oikeammin käden, joka sytytti kynttilän, ja heti sen jälkeen
oli huone aivan valoisa. Mutta samassa oli haamukin kadonnut. Elävän
olennon merkkiäkään ei, häntä itseään lukuunottamatta, näkynyt
huoneessa.