Syntyi vaitiolo. Holming huomasi, että vanhat kaidepuut vain natisivat
tuulessa, ja jatkoi kuiskaten: -- Asessori oli, kuten sanottu, usein
katolla, ja enimmäkseen öisin. Jotkut sanoivat hänen silloin
seurustelevan armollisten rouva-vainajien kanssa ja kiusaavan heitä
vielä toisessakin maailmassa. Toiset uskoivat hänen oleskelevan
paholaisen seurassa ja opettelevan tekemään kultaa. Mutta Strömin
muori, joka vielä palveli talossa, väitti hänen tarkastelevan tähtiä ja
alinomaa mietiskelevän jonkin oikaisemista, minkä hän ennen oli
saattanut hullulle tolalle. Poikaansa hän ei kärsinyt koskaan, mutta
rahaa hän lähetti niin paljon kuin se nuori herra konsanaan tahtoi.
Tytär Justina, joka silloin vielä oli lapsi, oli usein hänen luonansa
Viheriässä kamarissa, ja lieneekö hän silloin opettanut lapsi raukalle
velhotemppujaan vai miten lienee ollut laita, mutta armollinen neiti on
koko ikänsä ollut vähän kummallinen, niin että hän, huolimatta kaikista
rahoistaan ja joltisenkin sievästä ulkomuodostaan, jäi, kuten sanotaan,
naimarajan taakse. Ja ollakseni nyt rohkea minä sanon, miten
asessorille kävi. Hänet löydettiin eräänä aamuna kuolleena katolta, ja
kiikari hänen vierestänsä, ja kattolaudassa oli poltettu merkki, ja --
hovimestari katsahti arasti ympärilleen -- se oli _hevosen jalan_ kuva.
Arkkitehti oli siksi varomaton, että hymyili. Se koski kertojan
arimpaan kohtaan.
-- Niin -- jatkoi hovimestari äreästi -- armollinen prefehti saattaa
kyllä nauraa tänään; saammepa nähdä, nauraako hän huomenna nukuttuaan
yön Viheriässä kamarissa. Minäkin olen maannut yhden yön tässä
huoneessa, jos sitä voi makaamiseksi sanoa, kun on seurana sellaisia,
joiden kanssa elävät kristityt ihmiset eivät tahdo olla missään
tekemisissä.
-- Mutta siitähän Holmingin pitää kertoa minulle. Tuleehan minun
tietää, mitä minulla on odotettavana, voidakseni olla varuillani.
-- Nyt on myöhä, makuu on tarpeen prefehtille ja minulle myöskin,
prefehti saa kyllä ajoissa sekä nähdä että kuulla ehkä enemmänkin kuin
toivoisi. Sellaista eivät nuoret tähän aikaan usko, vaikka kuolleet
nousisivat kääriliinoissaan, ja miksi kannattaisi minun ruveta niin
rohkeaksi ja kertoa sellaista? Sen verran saatan sanoa, että on parasta
antaa kynttilöiden palaa, ja pitäkää silmällä tuota kaappia, jos
pysytte valveilla. Ja jos pieni, harmaa ukko viittaisi tulemaan
perässään, niin varokaa kaikin mokomin tekemästä sitä; sitä voisitte
saada katua, eikä tiedä, mitä saattaa tapahtua. Hyvää yötä nyt ja
nukkukaa, jos voitte, mutta nukkukaa vain toisella silmällä, enempää
minulla ei enää ole sanottavaa.
Eikä enää lähtenytkään enempää Holming vanhuksesta, joka oli, kuten
kaikki vanhat palvelijat, hyvin arka arvostaan eikä niinkään pian
antanut naurua anteeksi, kun hän kerran oli kunnioittavasti uskonut
toiselle semmoista, mitä hän piti hyvin tärkeänä. Hänen nuori
kuulijansa antoi hänen sentähden lähteä ja lepytti hänet jo puoleksi
siten, että saattoi häntä toiseen kerrokseen asti, mistä ukko, jonka
todellakin oli onnistunut saattaa itsensä pelkäämään kolkkoa
paluumatkaa, näytti olevan sangen hyvillään.
Lithau palasi sitten yksinään vaaralliseen kamariin hieman tuntien
kammoa vanhuksen kertomuksen johdosta, mutta lujasti päättäen olla
jättäytymättä ajatusten valtaan, joita kiihoittunut mielikuvitus
helposti synnyttää tuollaisissa tilaisuuksissa. Hänen ensi huolenaan
oli lukita ulko-ovi ja sitten tarkoin tutkia huone, joka hovimestarin
puheen mukaan ei olisi suova hänelle mitään kadehdittavaa yölepoa.
Huone oli melkoisen suuri, seinät olivat verhotut viheriäisillä, ajan
turmelemilla seinäpapereilla, joista se olikin saanut nimensä; siinä
oli vanhanaikuinen avotakka ja kaksi neliruutuista ikkunaa, joista oli
laaja näköala kuutamon heikosti valaisemaan, lehdettömään puistoon ja
etäämpänä olevalle jäätyneelle järvelle. Vastapäätä ikkunoita oli sänky
raskaine viheriäisine kirjosilkkiuutimineen, eikä sen lähellä näkynyt
mitään epäiltävää. Oven vastaisen seinän peitti puolittain suuri ja
raskas maalaamaton, kauniilla puuleikkauksilla koristettu tammikaappi,
tuommoinen pyhä jäännös, jommoisia vielä toisinaan tapaa vanhoissa
taloissa ja jotka luonteenomaisesti osoittavat menneiden aikain
kauneusaistia. Sen ovet olivat lujasti lukittuina, sen takaseinä oli
aivan kiinni kamarin seinässä, ja ylinnä kaapin päällä oli saviastia.
Lisäksi oli huoneessa ainoastaan pienehkö kirjoituspöytä, sekin
tammesta, täytetty nahkatuoli, jonka kuluneesta päällisestä näkyi, että
sitä oli kauan käytetty, ja neljä tai viisi korkeanojaista tuolia.
Seinillä sitä vastoin riippui koko joukko erilaisia esineitä, joten
huone näytti muinaisjäännösten säilytyspaikalta. Lähinnä kaappia
riippui tavattoman suuri kalpa puoleksi hajonneessa huotrassaan; sitä
likinnä kaksi pitkää ratsupistoolia ja kaksi sellaista raskasta,
epämukavaa ampuma-asetta, joita nimitettiin väkipyssyiksi, kaksi hyvin
hienotekoista sapelia pahasti ruostuneine kahvoineen, luultavasti
muinoin sotasaaliina Puolasta anastettuja; neljä tomun peittämää
tekotukkaa; sitten kokonaista kolmetoista hyvin erimuotoista keppiä ja
viisi tai kuusi ratsuraippaa; neljä metsästystorvea; kolmet tai neljät
hirvensarvet; neljä kolmikolkkaista hattua; kaksi pitkää tikaria
("miekkapuukkoa") ja kaksi lyhyttä; vihdoin viisi tai kuusi
erisuuruista puukkoa messinkiheloilla koristetuissa tupissaan.
Kun Viheriän kamarin uusi asukas pikemmin kuin me olemme voineet kertoa
oli tarkastanut tämän kaluston, jossa oli niin omituisesti sekaisin
rauhallisia ja sotaisia esineitä, pysähtyi hän pienen oven eteen, jota
hän ei ennen ollut huomannut, koska se oli aivan sängyn vieressä ja
peittyi puoleksi sen uutimien varjoon. Ovi oli suljettu vahvalla
salvalla, mutta sen sai helposti auki, koska avain oli sisäpuolella.
Kun ruosteiset saranat kääntyivät koukuissaan, kuului niistä pitkä,
valittava ääni. Kylmää, ummehtunutta ilmaa tuli vastaan. Ovi johti
soikeaan, pienehköön, siniseinäiseen huoneeseen, jossa nähtävästi ei
pitkään aikaan ollut asuttu ja joka oli täynnä mattoja ja muita tieltä
raivattuja talouskapineita. Yksi ainoa pieni, melkoisen korkealla oleva
kaksiruutuinen ikkuna oli aiottu niukasti valaisemaan tuota synkkää
vankilaa. Tässä siis, ajatteli Lithau, tässä piti Viheriän kamarin
muinainen hirmuvaltias nuorta puolisoaan teljettynä. Mikä sydämetön
julmuus!
Eräässä huoneen nurkassa näkyi jäännöksiä rappeutuneista portaista,
joiden sijaan oli luultavasti myöhemmin pantu tikapuut. Niiden astuimet
olivat lahonneet, mutta Lithau uskalsi kuitenkin kiivetä niitä ylös.
Hän tuli katossa olevan luukun luo; se aukeni, vaikka vähän
vaikeanlaisesti, ja noustuaan luukusta Lithau oli edellä mainitulla
laakealla rakennuksen katolla. Ihana, vaikka alakuloinen näky oli siinä
hänen silmiensä edessä. Hänen yllään oli tähtikirkas marraskuun taivas,
hänen ympärillään hämärä maisema puolikuun valossa, joka välkkyi
himmeästi äsken sataneelta lumelta. Surulliset tunteet täyttivät nuoren
katselijan mielen. Siinähän oli muinoin istunut suruineen tuo onneton
nuori rouva; hän oli lähestynyt rautakaiteita, joiden ulkopuolella oli
syvyys; kaiteet olivat vieläkin siinä, vaikka ne jo olivat niin
irrallaan liitteistään, ettei niistä ollut mitään varmaa tukea. Niiden
kaiteiden yli hän oli vihdoin epätoivon synkkänä hetkenä syöksynyt ja
kuollut puutarhan kukkien keskeen.
Nuo ajatukset valtasivat nuoren miehen mielen niin kokonaan, että hän
aivan unohti etsiä kummallista hevosen jalan merkkiä, jos sitä muuten
olisikaan puolihämyssä näkynyt kattolaudoista. Vihdoin alkoi yöilma
tuntua hänestä liian viileältä, ja hän palasi kamariin.
Palatessaan hän huomasi heti erään tuommoisen vähäpätöisen seikan,
jotka eivät muuten herätä ollenkaan huomiota. Siniseen kamariin
mennessään hän oli jättänyt oven auki ja pannut toisen kynttilän
Viheriän kamarin lattialle, kenties siksi lähelle uutimia, että tuuli
olisi voinut ulotuttaa ne tuleen. Sitäpaitsi olisi huone kai liiaksi
jäähtynyt kylmästä kamarista. Hänen palatessaan oli ovi kiinni; se oli
kyllä ilmanvedostakin voinut sulkeutua. Mutta molemmat kynttilät olivat
pöydällä. Valkea, jonka hän oli jättänyt hoitamatta, paloi taas
iloisesti kahdesta äsken sinne pannusta puusta.
Lithau tarkasteli ulko-ovea, arvellen Holmingin mahdollisesti palanneen
ja tehneen hänelle sen palveluksen. Ovi oli lukossa, ja avain oli
sisäpuolella. Sitä tietä ei siis kukaan ollut päässyt huoneeseen.
Nuori arkkitehti oli niin vähän taikauskoinen kuin suinkin kukaan nuori
mies hänen aikanaan, mutta hän ei sittenkään voinut kieltää, että
kaikki tuo oli hänestä hieman kummallista. Hän tutki huoneen vielä
kerran erittäin tarkkaan. Ei mikään huonekalu ollut hiukkaakaan
siirtynyt paikaltaan. Kaikki oli entisellään.
-- Kah -- arveli hän hymyillen tutkimukselleen -- seikkailu alkaa
ennemmin kuin odotinkaan. Kuka tuo tonttu lieneekin, vihamielinen ei se
näytä olevan, kun on pyytämättäni ruvennut pitämään huolta
turvallisuudestani ja mukavuudestani.