Linnaisten kartanon päärakennus oli, kuten jo kuulimme everstin
huomauttavan, tavattoman eriskummallinen laitos, jota tehdessään
rakennusmestari näytti noudattaneen yksinomaan omia päähänpistojaan.
Alkujaan lienee rakennusta aiottu keskikokoiseksi, kaksikerroksiseksi
kivirakennukseksi, joka vieläkin oli keskuksena ja ytimenä ja jonka
alakerrassa eversti asui ja yläkerrassa, jossa paitsi suunnattoman
suurta salia oli vain kolme asuttavaa huonetta, molemmat Littowin
neidit, neiti Triste-Ruban ja kamarineitsyt. Mutta perustaja ei
ollut tyytynyt kivirakennukseen, vaan oli tehnyt lisäksi kaksi
kylkirakennusta puusta, joista toinen, yksikerroksinen, oli palvelijain
asuntona. Toinen, päinvastaisella puolella oleva, oli kummallinen
kolmikerroksinen puurakennus, jonka ylin kerros tornin tavoin kohosi
muuta kartanoa korkeammalle ja päättyi tasaiseen, rautakaitein
ympäröityyn kattoon. Se oli jo hyvin rappeutunut ja ränsistynyt,
joten ainoastaan alakerran kahdessa huoneessa asui everstin
yhdeksänkymmenvuotias täti, Justina neiti, vanhoine uskollisine
palvelijattarineen. Tuon kylkirakennuksen ylimmässä kerroksessa oli
niin sanottu Viheriä kamari, asessori Jaakko von Littowin muinainen
työhuone, joka sillä kertaa oli tarpeen mukaisesti lämmitetty.
Arkkitehti Lithau sai nuo tiedot mennessään huoneeseen Holmingin
saattamana, vanhuksen, joka oli talossa tuommoinen "kaikki kaikessa",
hovimestari, puutarhuri, tallimestari ja kaikenlainen mestari aina
tarpeen ja vuodenaikojen mukaan, vieläpä koulumestarikin muutamia
viikkoja ennen kylänlukusia. Nuoren miehen tottunut silmä oli jo hänen
tullessaan taloon aamupäivällä pääpiirtein huomannut tuon rakennuksen
kummallisen muodon, ja hän oli jo ajatuksissaan tehnyt suunnitelman,
miten se perinpohjaisesti korjattaisiin uuteen asuun. Sitä enemmän
huvitti häntä eriskummallisen ja epämukavasti sisustetun talon
näkeminen sisältäkin päin.
Puurakennuksen yhdisti välittömästi kivirakennukseen kapea käytävä,
joka vei yläkerran suuresta salista alakertaan. Sieltä oli mentävä
neljän, viiden hyvin pienen huoneen läpi, kunnes kapeita, mutkikkaita
portaita myöten saavuttiin kolmanteen kerrokseen, missä vihdoin kahden
suurenlaisen huoneen läpi päästiin matkan perille, Viheriään kamariin.
Koko tuo vaeltaminen ummehtuneiden, autioiden, asumattomien huoneiden
läpi ei suinkaan ollut mitään hauskaa. Mutta arkkitehti oli noita
käytännöllisiä miehiä, jotka eivät suurestikaan pidä lukua
mielikuvituksen haihatteluista, kun ajatukset ovat kiintyneet hetken
tarpeisiin.
Hovimestari seisahtui ja tekeytyi arvokkaan näköiseksi kuin talon
vanha, uskollinen palvelija ainakin, ja valaisi lyhdyllään Viheriän
kamarin ovea.
-- Nyt olemme perillä, sanoi hän. Suokaa anteeksi, että minä rohkenen
kysyä, eikö olisi parasta lähteä samaa tietä takaisin.
-- Minä en tahdo vaivata Holmingia, vastasi arkkitehti, käsittäen
kysymyksen aivan väärin. -- Minäpäs vain sytytän kynttilän, sitten
tulen kyllä omin neuvoin toimeen, ja te saatte palata.
-- Minä arvelen -- jatkoi hovimestari -- että koska herra on nuori ja
ehkä monestikin maannut kestikievarissa, niin voisin uskaltaa tarjota
oman sänkyni tuolta alhaalta. Minä olen leskimies ja saatan yhtä hyvin
maata missä tahansa.
-- Kiitoksia, kunnon mies; olen monenakin yönä maannut paljaan taivaan
alla ja tulen siis kai toimeen täälläkin, vastasi arkkitehti ja avasi
samassa oven.
Lämmintä, ummehtunutta ilmaa ja niin sanottua kylmää häkää lehahti
häntä vastaan. -- Tästä tulee kyllä hyvä, kun vain avaan pellit, lisäsi
hän.
Hovimestari seurasi vastahakoisesti.
-- Jos rohkenen sanoa, virkkoi hän, niin makaan ennemmin lumella
taivasalla kuin asessori von Littowin kamarissa. Minä en voi ymmärtää,
mitä armollinen eversti ajatteli... Mutta vanhoilla ja viisailla ei ole
tähän aikaan mitään sanomista. Ja minä olen kuitenkin omin korvin
kuullut ja omin silmin nähnyt... Kuuteen tai seitsemäänkymmeneen
vuoteen ei ole muita maannut asessorin kamarissa kuin kaksi henkeä.
Toinen oli majuri Winterloo vainaja, armollisen kapteenin isä, ja se
tapahtui noin kaksikymmentä vuotta sitten. Häntä oli ehkä vähän liikaa
kestitty, jos rohkenen sanoa, mutta hän ei ollut turhanarka, sen tietää
ryssä ja lempo, ja hän pani eräänä iltana tuohon sänkyyn makaamaan,
mutta kun hän heräsi, oli hän puistossa, viholaisia oli päänalaisena ja
toinen jalka kalalammikossa. Minäpä juuri hänet siitä löysin aamulla
varhain; hän nukkui kuin pölkky.
-- No siitä minä kyllä varjelen itseni, huomautti arkkitehti hymyillen,
sytytti kaksi kynttilää ja katseli matkasta väsyneen nuorukaisen
mieltymyksellä hauskannäköistä vuodetta, joka oli tehty vanhanaikaiseen
uutimilla reunustettuun sänkyyn seinän viereen vastapäätä ikkunoita.
-- Hm, niin, semmoisiahan ne ovat ne nuoret tähän aikaan. Ei maksa
vaivaa puhua heille mitään, mitä vanhat ihmiset ovat sekä nähneet että
kuulleet.
-- Ka, onhan tuossa puita, minä teen uudestaan tulen uuniin, jotta
tulee raitista ilmaa, ja sillä aikaa saattaa Holming polttaa sikarin
tässä kanssani ja pakista, mitä olette nähnyt, sanoi nuori mies, jota
huvitti hovimestarin juhlallisuus ja salaperäinen kasvojenilme. Sikarit
olivat vielä siihen aikaan harvinaista ylellisyyttä.
-- Jos rohkenen, niin kiitän kaikkein nöyrimmästi, ja koska teidän
armonne ... toisin sanoen, koska herra näyttää ymmärtäväiseltä
nuorukaiselta, jolle en voi toivottaa muuta kuin hyvää, niin rohkenen
minä luvallanne kysyä säätyänne ja arvoanne...
-- Arkkitehti ... rakennusmestari.
-- Kiitän nöyrimmästi, kyllähän ymmärrän, että olette jokin suurempi
mies kuin Söderholm, joka rakensi kirkkoon uuden sakastin. Mutta kuuluu
asiaan tietää, miten asia on. Ja jos armollinen prefehti sallii minun
asetella puut uuniin, niin panen minä koivuhalot pystyyn ja tuohet
vähän taaemma niin ne palavat kauemmin, sillä metsää on meillä, Jumalan
kiitos, tarpeeksi Linnaisissa. Ja mitä nyt asessori von Littowiin
tulee, niin oli hänen laitansa niin, että kansa sanoo hänen myyneen
itsensä jollekin, jonka nimeä en viitsi lausua.
Siinä hovimestari vaikeni ja katsahti ympärilleen hieman hämmästyneenä
sanasta, joka oli vähällä päästä kuuluville. Mutta hänen kuulijansa
tyyni ja varma katse rohkaisi häntä, ja hän jatkoi vähän varovammin:
-- Minä sanon vain, mitä kansa sanoo, ja kuolleiden tulee antaa maata
rauhassa. Mutta merkillinen mies oli armollinen asessori vainaja, niin
etten ihmettelekään, että ihmiset puhuivat hänestä kaikenlaista.
Ensiksikin hän oli kasvanut Puolan pakanoiden seassa, ja Uudenkaupungin
rauhan jälkeen hän palasi tänne köyhänä kuin kirkonrotta, niin että
ihmiset sanoivat hänen elättäneen itseään paikkailemalla toisten
vaatteita; hänen oma nuttunsa ei liene ollut kovinkaan eheä siihen
aikaan. Sitten hän oppi ruotsia, jota hän ei osannut ennen, ja pääsi
kirjuriksi komisariaattiin ja haali aina jonkin roposen kokoon,
sanottiin, mutta laihat olivat päivät aina siihen asti, kunnes
Lappeenrannan sota alkoi ja asessori vainaja sai toimekseen hankkia
muonaa armeijalle. Siinä oli hänen onnensa, jos se muuten mikään onni
oli, sillä hänestä tuli parissa vuodessa upporikas. Niin hänestä tuli
mahtava mies ja asessori, hän osti Linnaisten kartanon Winterloilta,
jotka sillävälin olivat joutuneet rappiolle, ja nai köyhän neiti
Ahlekorsin. Neiti otti sen juuttaan kullan tähden -- liikkuikohan
tuolla jotakin uutimissa? -- ja ihmiset sanovat, että asessori
rakennutti tämän kummallisen kylkirakennuksen voidakseen oikein hyvin
vartioida häntä, sillä häntä varten tehtiin Viheriä kamari tänne
maailmanmatkojen päähän, ja asessori itse asui noissa huoneissa
toisessa kerroksessa, niin ettei rouva päässyt ulos mitään muuta tietä
kuin hänen huoneittensa kautta. Ilkeä hän oli kuin synti, sen taivas
tietäköön. Ja kun rouva ei kuitenkaan voinut elää ilman ilmaa, sehän on
selvää, ja kun asessori ei koskaan uskaltanut päästää häntä ulos, ellei
hän itse ollut mukana, teetti hän katon tuonne ylös tasaiseksi kuin
lattian, ja siellä hän sai kävellä mielin määrin aurinkoa, kuuta ja
tähtiä katselemassa. Tietäkäähän, minun nuorena ollessani oli vielä
ihmisiä, jotka muistivat, miten hän siellä käveli ypö yksin
edestakaisin katolla valkoinen yönuttu yllään ja pitkät, mustat hiukset
valtoinaan. Sattuipa siihen aikaan, että Syrjänkoskella oli nuori
kotiopettaja nimeltä Lithau...
-- Minun isoisäni! huudahti arkkitehti hämmästyneenä.
Hovimestari näytti joutuvan hämilleen.
-- No, jos hän oli armollisen prefehtin isoisä, niin jätämme sen
asian sikseen, jatkoi hän hetkisen vaiti oltuaan valtioviisaan
varovaisuudella. -- Sanon vain, mitä ihmiset kertoivat minun nuorena
ollessani; kuulin sen vanhalta Strömin muorilta, joka oli entisaikoina
ollut asessorilla lapsenpiikana. No niin, kaikenlaista kummallista
tapahtui Linnaisissa...
-- Kyllä Holming saattaa aivan huoletta kertoa siitä minulle. Saanko
tarjota paremman sikarin? Ensimmäinen ei luullakseni palanut hyvin.
-- Kiitoksia vain, kyllähän minulle... Koska ette pane pahaksenne, niin
rohkenen sanoa, mitä ihmiset sanovat, nimittäin että nuori armollinen
rouva raukka sai asessorin julmuuden tähden päähänsä semmoisia
ajatuksia, joita hän ei muuten koskaan olisi joutunut ajattelemaan. Ja
koska Syrjänkosken nuori kotiopettaja retkeili usein ympäristössä
kokoamassa ruohoja ja pistelemässä kärpäsiä neuloihin, niin sattui
monestikin, että hän tuli Linnaisten puistoon; mutta heti, kun asessori
sai sen tietää, joutui hän raivoihinsa ja uhkasi ampua hänet, jos hän
vielä uskaltaisi tulla puolen peninkulman päähän Linnaisista. Sanotaan
nuoren miehen olleen sitä lajia, joka ei pelkää ruutilaukausta enempää
kuin lumipalloa...
-- Sellaisen uskon kyllä isoisän olleen. Hän oli suuren Linnén oppilas,
hän kokoili kasveja ja eläimiä, mutta oli hänessä hieman soturiakin,
vaikka hänestä sittemmin tulikin pappi, eikä hänen jälkeläistensä ole
vielä tähän päivään asti oikein onnistunut saada sotilasta haihtumaan
itsestään. Jatkakaa!
-- No, silloin kävi asessori entistään hullummaksi, eikä sekään
auttanut, että armollinen rouva lahjoitti hänelle eräänä päivänä
reippaan pojan, josta sittemmin ajan pitkään tuli paroni ja korkea
herra ja meidän everstimme isä. Sen sijaan, että asessori olisi muitten
tavallisten ihmisten tavoin iloinnut sellaisesta Jumalan lahjasta,
muutti hän itse tänne Viheriään kamariin, jottei hänen tarvitsisi
minuutiksikaan päästää armollista rouvaa näkyvistään, ja rouva raukka
sai sitten istua pahemmin kuin vanki suljettuna tuohon vieressä olevaan
pieneen siniseen kamariin, ja olo kävi hänestä lopulta niin raskaaksi,
ettei hän voinut sitä kestää. Eräänä yönä tähän aikaan vuodesta istui
Strömin muori, joka silloin oli nuori tyttönen, lasta kätkyessä tuutien
tuossa ulkopuolisessa huoneessa, kun hän näki armollisen rouvan, sama
valkoinen yönuttu yllään, pitkät mustat hiukset olkapäille valuen,
tulevan hiipien kehdon luo ja suutelevan lasta. Mutta asessori, joka
oli herkkäuninen, tuli heti hänen perässään ja kysyi, mitä hänellä oli
siellä tekemistä. -- Ei mitään, vastasi armollinen rouva, tahdoin vain
suudella lastani. -- Mene makaamaan, sanoi asessori ja salpasi sitten
sinisen kamarin oven, niin ettei armollinen rouva enää päässyt ulos. No
hyvä, tai paremmin sanoen paha kylläkin. Aamulla, kun asessori meni
sinne katsomaan, miksi armollinen rouva viipyi niin kauan, oli vuode
koskematta ja huone tyhjänä. Asessori juoksi silloin heti kapeita
kiertoportaita myöten, jotka alkavat sinisestä kamarista, laakealle
katolle, ja katto oli yhtä tyhjä kuin kamarikin. Mutta kauan ei hänen
tarvinnut etsiä, sillä suoraan alhaalla puutarhassa, paikassa, mihin
paroni vainaja sittemmin istutti korkeat lehtikuuset, jotka prefehti
ehkä on nähnyt, siinä oli armollinen rouva, hienohipiäiset posket niin
kalvaina kuin hänen valkoinen yönuttunsa, eikä ollut muuta tekemistä
kuin pitää komeat hautajaiset, joihin koko palvelusväki sai
suruvaatteet lahjaksi hautajaisrinkelien lisäksi, ja kirkko oli
valaistu paksuilla vahakynttilöillä, sillä hänet haudattiin illalla ja
uuteen sukuhautaan, jonka rautaportin yläpuolella on Littowin vaakuna,
ja hän tulikin sinne ensimmäiseksi ruumiiksi. Minun pitää niistää
kynttilät, täällä on niin pimeä.
-- Millä mielin oli asessori sitten?
-- Niin oli kuin hämähäkki loukossaan. Hän lähetti pojan Tukholmaan,
sulkeutui itse Viheriään kamariin, säästi jokaikisen pennin 364 päivänä
vuodesta ja 365:ntenä päivänä piti pidot, jotka maksoivat enemmän kuin
koko pitäjän kruununverot. Eräänä sellaisena päivänä oli kuningas
asessorin vieraana, mutta senkö paremmaksi hän siitä tuli? Vihdoin hän
nai toisen kerran presidentti Gripenstormin lesken, mutta hänestä hän
sai jäykän komennettavan, joka ei antanutkaan pitää itseään kurissa;
hän oli melkoista lujempi ja asui everstin nykyisessä huoneessa. Heille
syntyi tytär, neiti Justina, ja kohta sen jälkeen meni toinen
armollinen rouva edellisen luokse muurattuun hautaan. Sitten asessori
eli vielä viisi tai kuusi vuotta, ja hänen nähtiin usein kävelevän
tuolla, samalla katolla, missä... Kuulitteko mitään? Minusta oli kuin
olisi joku kävellyt tuolla ylhäällä...