Kapteeni Winterloon palaaminen vaikutti hovineuvoksettareen, hänen
äitiinsä, niin kummallisesti, että hän hetkeksi unohti kaikki kursailut
ja syleili lumista poikaansa melkein niinkuin mikä äiti hyvänsä olisi
tehnyt hänen sijassaan. Mutta pian hän sai uusien huolten aihetta siitä
häikäilemättömästä eikä ollenkaan ylhäisestä tavasta, jolla kunnon
kapteeni ja ikävöity poika katsoi hyväksi kertoa seikkailunsa.
-- Niin, olipa hän aika talviharakka, tuo pikku armollinen Ringa
serkkuni! huudahti kapteeni tyhjentäessään aimo lasin hopeamaljan
lämmittävää sisällystä. -- Meidän piti tavata saarella; se aie meni
ihan helkkariin, hän kierteli kuin tullilaiva virolaisen viinajaalan
ympäri, ja vihdoin painui tuulen mukana ja levitti kaikki purjeensa
aivan myötäiseen! No niin, ei nyt hyödytä, rakas äiti, iskeä silmää.
Maljanne, äiti! Minä arvelin alussa: menköön vain, kyllähän höllentää
purjeensa. Mutta sitten tuli tuo kirottu pyry, ja minä tietysti luulin,
että tyttölepakko marssisi vastatuuleen kuin ankka kuivalla maalla --
vai niin, eikö se taaskaan ollut paikallaan? Ja silloin minä lähdin
perästä kuin moitteeton seuraritari ainakin, jottei sievän pikku
serkkuseni tarvitsisi ikävöidä minua, ja saatanpa vakuuttaa
armolliselle herrasväelle, että vaikka minulla kymmenen vuotta sitten
oli aika sukkelat jalat, niin ei se enää ollut mikään helppo tehtävä,
kun painopiste on kallistunut niin paljon syrjään, ja tuota pikaa oli
serkku Ringa tiessään. Mikä neuvoksi? Minä annoin mennä aimo vauhtia
tuulen mukana ja ajattelin: tapaammehan toisemme Kurunmaan luona tuolla
vastapäätä, ellemme ennen tapaa. Mutta tuuli peijakas lienee sillä
välin kääntynyt pari kolme viivanväliä, sillä kun vihdoinkin sain maan
näkösälle, oli edessäni Syrjänkosken harju, ja minä risteilin tuskin
virstan päässä talosta. Tyttöä ei näkynyt, ja olinko minä kenen koira,
etten melkein omalla veräjälläni ollessani olisi poikennut kotiin
ottamaan ryyppyä ja voileipää? Kun se oli tehty, panetin voikon
valjaisiin, mutta sillä pahuksella on patti jalassa, ja niinpä siten
kesti jahnustaa ympäri järven. Sitten kohtasin nimismies Grönforsin
Askolan mäessä, ja sillä aikaa kun otimme hänen taskumatistaan naukut
lämmikkeeksi pakkasessa, sain minä kertoilla hänelle jos jotakin
käsittämätöntä eräästä maankiertäjästä, jota hänen oli käsketty
tiedustella, ja siten olin vähällä jäädä armollisen sedän herkullisilta
päivällisiltä. Maljanne, Ringa serkku! Hitto vie, onpa kuin onkin
hauska nähdä teidät terveenä! Mutta se teidän täytyy myöntää, pikku
simasuu, että tuo kamelia on minun hyvin ansaittua omaisuuttani. Prrr,
naurakaa tai itkekää, mutta minä kannan sitä ensi sunnuntaina
napinreiässä teidän kunniaksenne serkku, sen vakuutan, ja toivon vain,
että voisin kantaa teitä itseänne samalla lailla ... toisin sanoen,
napin ja liivin alla, aivan sydämelläni, sillä te olette, peeveli
vieköön, oiva tyttö. Rohkeutta on teillä kuin krenatöörillä ja jalat
kuin heinäkirpulla -- no, no, se ei kuulu tähän; maljanne, appivaari!
Mahdotonta on kuvailla onnettoman hovineuvoksettaren tuskaa kapteenin
pitkän puheen kestäessä, joka kyllä osoitti tavallista lähempääkin
tuttavuutta Grönforsin taskumatin kanssa. Kun hän kauhukseen huomasi,
että hänen silmäniskunsa ja rykimisensä vain pahensivat asiaa, koetti
hän toista keinoa, ei ollut kuulevinaan koko juttua, alkoi
puolustukseksi kaunopuheisesti selitellä everstille, miten tavattoman
levottomaksi hänen poikansa oli tullut Ringa neidin retkestä ja miten
hän nyt iloissaan puheli sellaisella tavalla, että saattoi syntyä
omituisia epäilyjä, vaikka hän oli niin raitis, että kirnumaito ja
kalja olivat hänen jokapäiväistä juomaansa, ja ... ja... Siinä
keskeytti hänet eversti hymysuin selittäen, että päivä oli ilonpäivä,
jolloin kaikki puolustelut olivat aivan tarpeettomia, ja sen
todisteeksi hän kilisteli kapteenin kanssa lasia, vakuuttaen olevansa
hänelle kiitollinen siitä suuresta vaivasta, jota hän oli nähnyt Ringaa
etsiessään.
Mutta kapteeni Winterloo oli sinä päivänä loistavalla tuulella, ja
iloisuutta edisti vielä hopeamaljan hieno punssi; hän ei siis ollutkaan
halukas luopumaan rakkaasta puheenaiheestaan. Kenties hän aavisti
hämärästi, ettei hänellä ehkä toisella kertaa olisikaan rohkeutta, ja
päätti sentähden käyttää hyväkseen tilaisuutta, joka jo oli
luiskahtamaisillaan hänen käsistään. Lasi oikeassa kädessä, vasen käsi
housuntaskussa hän kääntyi puheessaan milloin everstin, milloin Ringan
puoleen, joka naurulta töin tuskin saattoi pysyä soveliaisuuden rajojen
sisällä arveluttavassa asemassaan kahden sellaisen tuota alaa
hallitsevan suurvallan välissä kuin hovineuvoksetar ja opettajatar
olivat.
-- Kas niin, armollinen setä -- jatkoi kapteeni hyväntahtoisesti -- nyt
olemme kilistelleet sille asialle, ja mitä pahaa siinä olisi? Koreamman
vävyn voisi armollinen setä saada, laihemman ehkä myöskin, vaikka
taivaan Isä ja ruununvouti tietävät, ettei Syrjänkoski enää ole juuri
lihavimpia. Mutta rehellisempää sielua on sedän vaikea löytää, vaikka
minä itse sen sanon, ja armas äiti voi todistaa sen, jos hänellä on
rohkeutta puhua suoraan, hän kun pitää mutkitteluista. Vai mitä
arvelette, pikku serkku? No peeveli! pitää kai hänenkin saada sanoa
ajatuksensa asiasta. Enkö minä ole kyllin kaunis hänelle, mitä sanotte?
Hienomman ukon hän saattaisi saada -- terveydeksenne! Mutta jos hän
pitää sievästä reestä ja ajajasta, joka osaa ohjaksia hallita, ja
hyvästä raudikosta, joka ravaa puoli peninkulmaa kymmenessä minuutissa
ihan rikkomatta eikä ole mikään venäläinen viistotaltta tai muu
kullattu puuhevonen, jotka, tonttu vie, nyt ovat muodissa, vaan oikea
savolainen, jonka itse su'in joka aamu tallissa -- niin, olkaa hyvä ja
istukaa, sanon minä! Olkaa hyvä ja istukaa, sanon minä! Ja nyt
tyhjennän tämän lasin kaikkien kauniiden tyttöjen kunniaksi --
maljanne, serkku! -- ja koska se malja oli erittäinkin aiottu eräälle
neidille, niin ... hitto vie, Ringa serkku, sinä voisit ihan hyvin
sinutella minua, koska toivomme tulevamme lähemmin tuttaviksi, ja
sitten sinä minun mielestäni voisit antaa minulle suuta...
Niin sanoen hoiperteli kapteeni, jonka silmät jo alkoivat käydä vähän
sumuisiksi, pari askelta eteenpäin toteuttaakseen uhkauksensa, mutta
Ringa pujahti vaivatta hänen käsistään, ja siitä seurasi, että iloinen
kapteeni kavahti hovineuvoksetarta kaulaan ja suudella läjäytti häntä.
-- Eusebius ... mutta Eusebius, sinä häpäiset itsesi, poikani! Mene,
mene! kuiskasi onneton äiti aivan suunniltaan häpeästä ja veti hänet
puoleksi väkisin ovelle.
-- En lähde, ennenkuin saan suuta pikku morsiameltani, vastasi
kapteeni, pääkoppa yhä sekavampana, ja koetti tavallisella
itsepäisyydellään päästä irti.
Everstin täytyi nyt ruveta välittäjäksi, ja hän ehdotti, että kaikki
herrat kävisivät päivällislevolle päivän vaivojen jälkeen. Mutta
koville otti, ennenkuin kapteeni myöntyi. Vasta sitten, kun hän
huomasi, että Ringa neiti jo oli lähtenyt ruokasalista, antoi hän
vastahakoisesti viedä itsensä pois, yhä kuitenkin nimittäen häntä pikku
morsiamekseen, jonka kanssa hän täyttä neliä karauttaisi Syrjänkoskelle
"kaikista Peilikentistä ja peilitaistelijoista huolimatta",[22] ja
samassa hän katsahti uhkaavasti kreiviin, joka seisoi välinpitämättömän
ja levollisen näköisenä ikkunapieleen nojaten.
Mutta tuskin oli eversti päässyt huoneesta uppiniskaisen vieraansa
kanssa, kun jo kreivi tuli hänen perässään ja hiljaa pyysi saada
puhella kahden kesken. Eversti suostui siihen vähän hämillään, ja kohta
kuului Linnaisten salista vain palvelijain hälinää, kun he korjasivat
astioita pöydästä.
Muutamien tuntien kuluttua kokoontuivat Linnaisten asukkaat ja vieraat
taaskin teepöydän ääreen. Mieliala oli muuttunut, asema epäselvä.
Kapteeni oli maatessaan menettänyt rohkeutensa; pää erittäin sileäksi
suittuna, takki hyvin kiinni, hän istui siinä neuvottomana ja
harvasanaisena; ei ollut enää kysymystäkään sinuttelemissuutelosta.
Hovineuvoksetar koetti kiitettävällä tavalla pitää suvun arvoa yllä ja
mainitsi sivumennen "äkillisestä huimauksesta", joka hänen Eusebiustaan
vaivasi; hän oli perinyt sen isävainajaltaan. Eversti näytti olevan
hämillään ja tavallista enemmän ajatuksissaan, kreivi sitä vastoin
lateli loppumattomasti kohteliaisuuksiaan ja suuren maailman kaskuja,
joita hän kertoi tavattoman taidokkaasti. Anna oli allapäin ja ääneti.
Ringa, päivänpaisteena kuten ainakin, ilvehti lakkaamatta herra Lithaun
kanssa, joka puolestaan oli tasainen ja vakava, milloin hymyili
viehättävälle tytölle, milloin keskusteli neiti Triste-Rubanin kanssa.
Niin kului ilta. Kun seura viimein hajaantui, kysyi eversti leikillä,
pelkääkö herra Lithau aaveita.
-- Minulla ei vielä koskaan ole ollut kunniaa tutustua niihin --
vastasi nuori mies samoin leikillisesti -- mutta mielelläni tahtoisin
tutustua.
-- Toivonpa sitten vain, ettei teillä huomisaamuna olisi syytä katua
tuttavuutta, jatkoi eversti. Teidän asianne on, nuori ystäväni, hankkia
parempia mukavuuksia Linnaisten kartanoon, joka näyttää niin suurelta,
että siihen luulisi mahtuvan kokonaisen pikkukaupungin, ja kuitenkin on
sisältä järjestetty niin huonosti, ettemme nyt, kun meillä on kunnia
nähdä muutamia vieraita luonamme, saata tarjota teille rauhallisempaa
majaa kuin isoisäni aution työhuoneen, jota nimitämme Viheriäksi
kamariksi. Minun täytyy ilmoittaa teille, että huone on taikauskoisen
kansan kesken pahassa maineessa kaikenlaisista kummituksistaan ja tämä
vuodenaika on sopivin niiden vierailuille.
-- Mefisto rupeaa aina ulvomaan, kun se viedään sinne, ja joka kerta,
kun vanha hovimestarimme Holming on juonut lasinkaan, kuulee hän aina
raskaita askelia Viheriästä kamarista, puuttui puheeseen Ringa
sormellaan varoittaen. -- Serkku Waterloon ei pitäisi milloinkaan maata
siinä huoneessa, lisäsi hän hiljemmin.
-- Antaudun vaaraan sitä mieluummin -- sanoi Lithau -- kun minun
velvollisuuteni on vähän häiritä tämän vanhan talon kotihaltioita.
Kohtuullistahan on, että he saavat edeltäkäsin kostaa, jos tahtovat.
Neiti Triste-Ruban ehdotti arkkitehdille hovimestarin huonetta, joka
oli lämmin ja mukava, mutta arkkitehti epäsi ehdotuksen.
-- Mitä arvelisivat tonttuset niin pelkurimaisesta vastustajasta?
lisäsi hän.
Asia oli siis päätetty, kaikki toivottivat toisilleen hyvää yötä. Mutta
eversti jäi vielä hetkiseksi tyttäriensä luo.
-- Lapseni -- sanoi hän vakavasti -- tämä päivä on ollut vaiherikas.
Teille on tehty tarjous leikillä ja tarjous toden teolla. Sinä olet
lapsi, Ringa; minä annan anteeksi, että hymyilet. Enkä myöskään vaadi
sinulta vastausta, jonka tiedän jo edeltäkäsin ja hyväksyn, mutta minun
täytyy huomauttaa sinulle, että kapteeni Winterloo on kunniallinen mies
ja hyvästä, vaikkakin köyhästä suvusta. Vaikka hän tänään on näyttänyt
heikon puolensa, on se vain harvinainen poikkeus, ja koska hänen
luonteensa on muuten parhaita, mitä tunnen, toivon, että sinä ainakin
kohtelet häntä sillä kunnioituksella, minkä kunnon mies ansaitsee.
Ringa oli vaiti.
-- Annaseni, -- jatkoi eversti, kreivi Spiegelberg on anonut sinua
omakseen.
Anna alkoi vavista. Eversti huomasi sen.
-- Tunnen liian vähän tuota nuorta herraa -- virkkoi hän -- voidakseni
sanoa mitään hänen luonteestaan, mutta minä tutustuin hänen isäänsä
Mitaussa. Suku on lukuisa ja nuorenlainen, mutta tilukset ja kreivin
nimi joutuvat vanhimmalle pojalle, ja siis hänelle, joka nyt kosii
sinua. Hän on esittänyt minulle hyvin ansiokkaita suunnitelmia
talonpoikain tilan parantamiseksi hänen suurilla tiluksillaan Mitaun
lähistöllä. Minä en pidä tätä tarjousta sopimattomana, jos sinä siihen
suostut; mutta tiedäthän, tyttäreni, etten minä koskaan pakota sinua
liittoon, jota sydämesi ei hyväksy. Mieti siis, lapseni, ja sano
minulle vastauksesi varhain huomisaamuna.
-- Minun vastaukseni on jo edeltäkäsin valmis, hyvä isä! Minusta ei
koskaan tule kreivi Spiegelbergin puolisoa.
Everstin otsa synkistyi.
-- Ja mistä niin nopea, niin perusteeton vastenmielisyys? kysyi hän.
Anna oli taaskin vaiti. Mutta Ringa heittäytyi isän kaulaan ja kuiskasi
hiljaa:
-- Sillä hän rakastaa toista.