Kalpea marraskuun aurinko alkoi pilkistää lumiusvasta, kun seurue lähti
jäältä Linnaisten kartanoon. Kaikki olivat suuresti liikutettuja;
jotkut itkivät, jotkut nauroivat; kaikista tuntui, kuin Linnaisten
helmi olisi jälleen löydetty meren syvyydestä. Itse everstikään, ollen
luonteeltaan avomielinen ja sydämellinen, ei katsonut arvonsa ollenkaan
vaativan häntä hillitsemään tunteitaan; hän oli ottanut Ringaa
vyötäisistä, ikäänkuin pitääkseen häntä oikein lujasti kiinni, ja
pyöräytti häntä kuin pientä nukkea mättäiden ja kivien yli matkalla
kartanoon. Ringan täytyi yhä uudelleen ja uudelleen kertoa
seikkailunsa, ja Mefisto, joka katsoi suorittaneensa kunniakkaan
osan siinä, hyppeli haukkuen hurjasti hänen ympärillään, rapsi
takajaloillaan lunta ja toi hampaissaan milloin kiven, milloin puupalan
tuliaisiksi nuoren hallitsijattarensa jalkojen juureen.
-- Mutta isä on tuskin tervehtinytkään nuorta herraa, joka tuli
kanssani, huomautti Ringa, kun hän retkestään kertoessaan tuli siihen
kohtaan, jolloin hän tapasi tuntemattoman.
-- Sinä olet oikeassa, tyttöseni! huudahti eversti. Kuka se kelpo poika
on? Ylioppilasko ehkä? Vaiko varatuomari syyskäräjiltä? Samapa se,
toivon saavani joskus kiittää häntä.
-- Hän on arkkitehti, jonka isä on pyytänyt Helsingistä korjailemaan
Linnaisten kartanoa, ja ... näyttääpä, kuin Anna tuntisi hänet paremmin
kuin minä.
Eversti katsahti taakseen ja näki tuntemattoman astuvan muutaman
askeleen päässä vilkkaasti keskustellen Anna neidin kanssa -- hän
puheli vilkkaasti, Anna taas harvasanaisesti, vaikka kohteliaasti.
Eversti seisahtui ja odotti heitä.
-- Teidän pitäisi olla etujoukossa, nuori herraseni -- sanoi hän
sydämellisesti -- etu- eikä jälkijoukossa, sillä te olette tehnyt
oikein kunniakkaan talvisen sotaretken tänään. Minua ilahduttaa
todellakin saada kahdestakin syystä lausua teidät tervetulleeksi
Linnaisiin, jossa toivoakseni olette oleva kuin kotonanne.
-- Isäni, -- herra _Lithau_! esitteli neiti Anna jäykästi. Minulla oli
kunnia tutustua herra arkkitehtiin tätini luona Helsingissä, lisäsi hän
arastellen.
Eversti oli hetkisen mykkänä. Hän tunsi tuon nimen varsin hyvin isänsä
ja isoisänsä ajoilta, se nimi oli perintötaruna perheessä, jonka
ylpeitä ja korkeasukuisia jäseniä oli monesti kiusannut, että jotkut
olivat väittäneet heidän olevan sukua tuolle kunnioitettavalle, mutta
aatelittomalle perheelle, jonka edelliset sukupolvet peittyivät Suomen
kaukaisimmissa seuduissa olevain mitättömien pappiloiden hämäriin.
Moneen vuoteen ei paroni Littow enää ollut havainnut mitään merkkiä
Lithauein ja Lithoviusten olemassaolosta, ja koska hänellä itsellään ei
ollut milloinkaan mieskohtaisesti ollut tekemistä heidän kanssaan, oli
hän otaksunut sen nimen todennäköisesti jo kokonaan hävinneen. Hän oli
kuitenkin siksi todellinen ylimys, ettei voinut antaa vastenmielisen
hämmästyksen, jota hän tunsi nimen kuullessaan, kestää hetkeä kauemmin.
Hän tukahdutti tuon pikaisen ja perusteettoman tunteen rinnastansa ja
ojensi nuorelle miehelle lämpimästi kätensä, vakuuttaen, että häntä
ilahdutti tutustua mieheen, joka oli tehnyt hänen tyttärelleen suuren
palveluksen, ja että kaikki tekisivät hänen olonsa kartanossa niin
miellyttäväksi kuin niin kolkkona vuodenaikana maalla suinkin olisi
mahdollista.
Nuori mies vastasi äänettömästi kumartaen. Kenties hänen terävä
silmänsä huomasi jotakin everstin epäilyksestä, kenties hän jo aavisti
sen syyn. Mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan. Ääneti jatkettiin
matkaa ja saavuttiin kartanoon.
Sielläpä oli kuitenkin eräs, joka ei ottanut osaa yleiseen iloon, minkä
Ringa neidin löytäminen oli synnyttänyt, nimittäin hovineuvoksetar
Winterloo. Hän ei unohtanut, minkä kaikki muut olivat kiireessä
unohtaneet, että hänen Eusebiuksensa vielä oli ulkona pyryssä ja
kenties saisi viettää marraskuisen yön jäällä, ellei jo ollut joutunut
Ahdin vesivaltakuntaan. Hyvä rouva oli nyt aivan toisenlainen kuin
tavallisesti; hänhän oli olemassa vain yhtä olentoa varten maailmassa,
omaa Eusebiustaan varten. Turhaan hän koki säilyttää teennäistä
käytöstään, kankeaa, kursailevaa ryhtiään, joka oli käynyt sitä
ylhäisemmäksi, mitä tarpeellisempana hän piti peitellä perheensä
köyhyyttä. Lemmikin vaarasta johtuva pelko ilmaisihe tavalla, joka
olisi ollut kylläkin naurettava, ellei tuossa epätoivoisessa
soveliaisuuden ja pelon välisessä taistelussa kaiken takaa olisi
selvästi kuulunut äidin sydämen sykintä.
-- Minua ilahduttaa nähdä Ringa serkkua! lausui hovineuvoksetar
pudistaen hermostuneesti päätään. -- Toivoakseni tulee poikani perästä.
Ja voihan armollinen serkku hyvin? Ja mimmoinen ilma, serkku Littow!
Eihän vain jää ole heikkoa siellä kauempana? Toisin sanoen, minä
toivon, ettei armollisen serkkuni säikähdys... Rosengren, etkö vielä
ole lähtenyt etsimään armollista kapteenia?... Serkku Anna, antakaa
Rosengrenin auttaa päällyskenkien riisumisessa! Minä pyydän... Eusebius
kykenisi uhrautumaan rakastettavien serkkujensa hyväksi ... hänellä on
niin ylevät tunteet ... ja antakaa anteeksi, Ringa serkun jalat ovat
märät ... katarri... Mutta taivaan nimessä, missä on Eusebius, Eusebius
raukkani?
Se huudahdus, joka vastoin hänen tahtoaan murtautui soveliaisuuden
kovettuneen kuoren alta ja paljasti hovineuvoksetar paran sisäisen
pelästyksen, liikutti everstiä. Rajuilma oli jo melkein kokonaan
tauonnut, sanoi hän, ja koska jää oli kyllin vahva, palaisi kapteeni
varmasti pian. Kuitenkin hän lupasi vielä kerran lähettää väkensä
etsimään kunnon Winterloota, jolle hän sanoi olevansa hyvin kiitollinen
Ringan etsimisen innosta.
Hovineuvoksetar katsoi kohteliaisuuden vaativan tyytymään siihen ja
muistutti vain, että hänen poikansa Eusebius oli viimeinen miehinen
jälkeläinen vanhaa sukuaan, samoin kuin Littow serkku oli omaansa, ja
että kaksi toisilleen niin läheistä kuuluisaa perhettä voisi ehkä nähdä
toiveittensa uudistuvan, jos ... jos -- nyt luuli hyvä rouva hieman
liian nopeaan keventäneensä sydäntään ja jatkoi sentähden:
-- Rosengren, etkö vieläkään ole lähtenyt etsimään armollista
kapteenia?
Rosengren vastasi kysymykseen hyvin tunnetulla tempulla, kynsien
korvallistaan, ja lausua soperteli jotakin, että hänen muka piti sukia
hevoset, koska armollinen kapteeni muuten raivostuisi, jos hän
nimittäin palaisi hengissä järveltä -- mitä Rosengren näytti pitävän
vähän epävarmana.
Sisäisestä pelosta vavisten ei hovineuvoksetar ollut kuulevinaan tätä
vastaväitettä ja kursaili pitkän aikaa ovella, ennenkuin suostui
astumaan sisään ennen isäntää.
Muutettiin sitten pukimia, mikä olikin hyvin tarpeen jäämatkan jälkeen,
ja kokoonnuttiin tunnin kuluttua päivällispöytään. Kello oli lähes
neljä, oli alkanut hämärtää, eikä vieläkään kuulunut Winterloota. Mutta
hovineuvoksetar kursaili ja lausuili kohteliaisuuksia enemmän kuin
koskaan ennen, hän vain hairahtui toisinaan niin pitkälle, että nimitti
kreivi Spiegelbergiä "herra kapteeniksi" ja kerran suureksi kauhukseen
kunnioitti äsken tullutta aatelitonta vierasta nimellä "armollinen
serkkuni".
Nuo molemmat herrat oli esitelty toisilleen ja sijoitettu
neitien viereen, kreivi Anna neidin ja kotiopettajattaren neiti
Triste-Rubanin väliin, arkkitehti Ringa neidin viereen, ja eversti otti
hovineuvoksettaren omalle osalleen. Anna neiti ei uskaltanut vastustaa
isänsä järjestelyä, mutta salaisesti kauhistuen hän istuutui tuon
muukalaisen viereen, joka niin rohkeasti oli uskaltanut käyttää sitä
tilaisuutta, jolloin he vastoin hänen tahtoaan jäivät kahdenkesken
jäälle. Olikohan mahdollista, että hän ainoastaan sukunsa ja
rikkautensa nojalla oli rohjennut puhua sillä tavoin hänelle,
Littowille, jonka kotona häntä kohdeltiin niin vieraanvaraisesi? Mutta
Anna neiti oli ylpeä nainen, ylpeä ja rohkea; hän kohteli kreiviä
kylmän kohteliaasti, mitään pelkäämättä, mitään epäilemättä; kreivin
tuli huomata, ketä hän oli loukannut. Vieläpä hän uskalsi koettaa
lukea kreivin kasvoista jotakin selitystä hänen käsittämättömään
käytökseensä. Mutta jälkeäkään ei ollut siitä huomattavissa hienon
maailman miehen levollisissa piirteissä. Hänen kohteliaisuutensa oli
yhtä luontevaa ja kunnioittavaa, hänen ryhtinsä yhtä varma, vapaa ja
kylmä kuin ennen tuota kummallista aamullista kohtausta. Vain erään
kerran Anna neiti oli yllättävinään hänet hänen varomattomasti
katsahtaessaan sivulle, mutta se katse oli terävä ja niin arka, ettei
se ollenkaan näyttänyt soveltuvan vieraan kopeaan tyyneyteen.
Anna neiti silmäsi samanne päin ja näki katseen suuntautuneen
arkkitehtiin, joka istui vähän edempänä vasemmalla. Samalla hän
huomasi, että Ringa päästäen valloilleen iloisen luonteensa koko
rajuuden vallattomampana kuin milloinkaan ennen laski leikkiä
vieruskumppaninsa kanssa ja houkutteli hymyn toisensa perästä hänen
muutoin vakaville huulilleen. Anna katsahti muualle ja taas sinne; hän
tuskin vastasi kreivin kohteliaisuuksiin. Jos hän olisi ollut
paremmalla tuulella, olisi häntä ehkä huvittanut onnettoman
opettajattaren pula. Neiti Triste-Ruban oli kyllä tottunut Ringa neidin
vallattomuuksiin; sehän juuri olikin syynä, että hänen toimensa yhä
vielä kesti, vaikka Ringa jo kohta täytti kuudennentoista vuotensa.
Mutta Ringan erittäin täsmällinen ja vakaantunut opettajatar ei
voinut olla pitämättä tuota sopimatonta, miltei poikamaista huimuutta
hyvin surkeana tuloksena kaikkien seura- ja seurustelusääntöjen
opettamisesta, joita hän väsymättömästi oli koettanut painaa
hillittömän oppilaansa mieleen, eikä hän sentään uskaltanut osoittaa
edes silmäniskullakaan tyytymättömyyttään, sillä Ringa olisi, sen hän
tiesi varsin hyvin, voinut vastata hänelle virnistyksin tai viskaamalla
leivänmurun, mikä olisi tehnyt hänen tappionsa täydelliseksi.
Neiti Triste-Rubania rauhoitti kuitenkin se, ettei vasta tullut vieras
vähimmässäkään määrässä antanut houkutella itseään vastaamaan Ringa
neidille toisin kuin hänen asemansa vaati. Hän hymyili Ringan
leikkipuheille, hän vastasi pilalla hänen pilaansa, mutta aina niin
hienotunteisesti ja varovasti, että se ihmetytti Triste-Rubania.
-- Tuo mies -- ajatteli hän itsekseen -- lienee ollut hyvässä seurassa.
Hän ei ole aivan niin täydellinen kuin kreivi, ja hänen pukunsa on
liian yksinkertainen vetääkseen vertoja niin oivalliselle keikarille
kuin kreivi on. Mutta ei voi kieltää, että hänellä on erikoinen
käytöstapa, joka sopii hänelle. Tuskin voi häntä sanoa kauniiksi,
eivätkä hänen ruskeat hiuksensa ole läheskään niin muhkeat kuin kreivin
musta tukka. Mutta kaulustin on _comme il faut_, nuhteeton, ja silmissä
on omituinen syvä ilme. _Enfin_, lyhyesti, ellei _ce monsieur là_, tuo
herra, olisi alhaista sukua, voisi häntä alussa pitää hienona miehenä;
niin, tahtoisinpa sanoa, oikeana miehenä. Minä voisin ehkä taivuttaa
itseni osoittamaan hänelle huomiota, se hivelisi hänen mieltään, ja ...
eihän voi tietää, vaikkapa lopuksi saattaisin suostua jäämään
ainaiseksi tänne koleaan, köyhään pohjolaan...
Pienen, toisista riippuvaisen, mutta viisaan tytön hiljaisen harkinnan
keskeyttivät nyt pieni hopeamalja, jonka tuli, silloin yleisen, mutta
sittemmin hylätyn vanhan tavan mukaan olla aterian lopettajana, ja
eversti Littow, joka kehoitti tyhjentämään lasin niiden vierasten
kunniaksi, jotka hänellä oli ilo nähdä talossaan. Ensiksi hän tahtoi
esittää arvoisan serkkunsa, hovineuvoksetar Winterloon maljan, hänen,
joka sattumalta nyt edusti sekä läsnä että poissa olevaa...
Hovineuvoksetar parka kumarsi sievästi vanhaa päätään ja lausui
kiitollisuutensa hyvin arvokkaasta kohteliaisuudesta, jota "herra
kapteeni" suvaitsi osoittaa hänelle ja hänen pojallensa ... kun samassa
ovet ryskyen aukenivat ja sisään astui raskain askelin kadonnut ja
kauan kaivattu kapteeni Eusebius Winterloo.