Jottei lukijan tarvitse liian kauan olla levottomana kummallisesta
seikkailusta, joka sattui Linnaisten huimapäiselle luistelijalle,
jätämme eversti Littowin, Anna neidin ja kuurilaisen kreivin parhaan
kykynsä mukaan haeskelemaan tietä jään yli ja kiiruhdamme hirveästä
lumipyrystä etsimään Ringa neidin kadonneita jälkiä.
Kun vallaton tyttö liian myöhään huomasi, että hänen kilpailijansa,
serkku Waterloo, luultavasti ennättäisi saaren luo ennen häntä,
harmitti häntä suunnattomasti niin kömpelön vastustajan pääseminen
voittajaksi. Hän päätti, että hän, mieluummin kuin tunnustaisi
tappionsa, koettaisi houkutella kapteenia sivulle ja, ellei se
onnistuisi, teeskentelisi unohtaneensa päämäärän ja kilpailun. Hän teki
sentähden mutkan vasemmalle päin ja huusi kapteenille, että siellä on
paljoa parempi jää, jota kapteenin pitää koettaa, ellei hän pelkää.
Mutta kunnon serkku Waterloo oli itsepäinen kuin synti eikä suinkaan
ollut sellainen mies, että olisi antanut tytön oikkujen horjuttaa
itseään kerran valitsemastaan, perille vievästä suunnasta. Hän huusi
vastaukseksi, että Ringan tulisi kiiruhtaa saarelle, saataisiinpa
nähdä, kumpi heistä voittaisi. Sitä ei Ringa ollut kuulevinaan; hän
jatkoi kaarrostansa vasemmalle tehden pitkiä, aaltomaisia mutkia
kirkkaalla jäällä.
Sillä välin alkoi tuulla, ja tuuli puhalteli raikkaasti Ringan
solakkain hartiain yli hänen kasvoilleen ja liehutteli hänen lyhyen,
ruumiinmukaisen silkkiturkkinsa helmaa. Ken joskus on luistellut
kovalla tuulella tasaista jäätä, tietää kyllä, kuinka nopeasti ja
vastustamattomasti myötätuuli ajaa eteenpäin ja kuinka vaivalloista,
jopa toisinaan mahdotontakin on vastatuuleen palaaminen. Lentäminen on
meiltä raskasjalkaisilta maan lapsilta evätty, mutta ei mikään liike
ole niin linnun lennon kaltaista kuin luistelijan nopea ja sulava kulku
pitkin sileätä jäätä. Ringa tunsi alussa täysin sen kuvaamattoman
riemun, minkä tuotti tuo tuulen siivillä, aivan vaivatta, kättä ja
jalkaa liikuttamatta eteenpäin kiitäminen tai oikeastaan sanoen
liiteleminen niin nopeasti kuin vain ilmoja leijaava haukka voi lentää.
Ja kun näki norjan, kevyen, hennon olennon niin huolettoman huimasti,
niin viehättävän iloisena liihoittelevan kohti kaukaisuutta, jälkeensä
jättäen kaksi tuskin huomattavaa teräksen juovaa säröilevään jäähän,
joka hänen ympärillään leveni äärettömän laajana, kirkkaansinisenä,
tähdikkäänä ja läpikuultavana peilinä -- silloin olisi häntä helposti
voinut luulla sellaiseksi oikulliseksi vedenneitoseksi, joka sukeltaa
syvyyksistä ja tanssii illan tyynessä järvien kirkkailla
hopeapinnoilla.
Ringa oli lapsi, ja hän unohti nyt kilpailun, saaren, pikku harminsa,
isänsä, sisarensa; hän oli pääsky, tuuli, siivekäs keijukainen -- missä
on iloa sellaista kuin kuusitoistavuotiaan, kun sydän on aurinkoa
täynnä? Hän ei ajatellut muuta kuin lentää, leijua, kiitää kiitämistään
yhä kauemmaksi, etäälle kohti hämärää, määrätöntä kaukaisuutta, joka
viittoen kutsui häntä, kuten se iäti kutsuu sydämen selittämätöntä
kaipuuta pois -- pois -- pois!
Mutta silloin lumipyry tuli ja seuloi ensin untuvanhienoja höytyviään
jään sinipinnalle, sitten yhä enemmän, ihan valkeanaan, kunnes Ringan
teräskenkien piirrot hävisivät tuon vielä hienoisen, häikäisevän
lumipeitteen alle. Silloin vasta Ringa heräsi ihastuksestaan, käänsi
äkisti luistimensa poikkituuleen, niin että vauhti pysähtyi, ja
katsahti taakseen.
Lapsi raukka, kuka kuvaa hänen hämmästyksensä, kun hän, siihen asti
nähtyään vain kirkkaan läntisen taivaan edessään, kääntyi ja huomasi
koko näköpiirin, sinen päänsä yläpuolellakin, peittyneen tiheihin
läpitunkemattomiin lumipilviin, joita kiihtyvä myrsky ajoi eteenpäin.
Hänen ja rannan välille, mistä hän oli lähtenyt, laskeutui valkoinen
esirippu, joka peitti kaiken. Ei edes saarta, ei edes Linnaisten
mannertakaan saattanut enää erottaa, vielä vähemmin ihmisolentoa
poluttomassa aavikossa. Vain vastaiselta taholta lännestä siinti vielä
maa, mutta sinne oli vähintään puolen penikulman matka.
Ringa tunsi itsensä sinä hetkenä niin yksinäiseksi kuin olisi koko
maailma hänen ympäriltään vajonnut meren syvyyteen ja jättänyt hänet
yksin tyhjään, autioon avaruuteen. Hän koetti konemaisesti luistella
muutaman askeleen Linnaisten rantaa kohti, palatakseen sitä tietä, mitä
oli tullutkin, mutta sama tuuli, joka oli kiidättänyt häntä
nuolennopeudella eteenpäin, esti nyt hänen pienimmänkin liikkeensä.
Ennen pitkää olivat hänen voimansa lopussa; hän ei voinut edes
pysähtyäkään; leppymätön tuuli ajoi häntä kuin kohtalo alinomaa
poispäin.
Hänen hämmästystään täydentääkseen oli pian lännestäkin maa kadonnut
lumiusvaan. Hänen täytyi laskeutua lumelle istumaan, jottei tuuli olisi
ajanut häntä hänen tahtomattaan. Ja siinä hän alkoi itkeä niin
kiihkeästi, niin hillittömästi kuin vain voi itkeä lapsi, joka ei vielä
koskaan ole tuntenut surua, mutta kyllä mielipahaa.
Itkettyään hetkisen hän kyllästyi kyyneliinsä ja päätti hapuilla kotiin
jalkaisin. Hän päästi luistimet jalastaan ja alkoi astuen pyrkiä vasten
tuulta. Mutta kun hän ei nähnyt maata ja tuulen pyörteet vaihtelivat
milloin miltäkin suunnalta, käsitti hän kohta, että hänen kävelemisensä
keskellä suurta järveä olisi turhaa. Hän istuutui silloin toistamiseen
lumelle, toivoen, että taivas piankin selkenisi. Hän päätti olla
kärsivällinen ja rohkea; hän tiesi kyllä, että häntä etsitään. Lunta
satoi pitkinä, valkoisina ripsinä hänen mustalle turkilleen ja hänen
siniselle, vaaleanpunaisten silkkinauhain somistamalle päähineelleen.
Silloin juolahti hänen mieleensä, ettei häntä hänen noin valkoisena
ollessaan saattaisi etäämpää erottaa valkoisesta kentästä. Hän hypähti
pystyyn ja pudisti muutamilla ripeillä hyppäyksillä lumen itsestään.
Mutta selkenemisen sijaan sakenikin ilma vain sakenemistaan, ja kun
aika kävi Ringasta pitkäksi, tuntui hänestä, kuin ilta alkaisi jo
hämärtyä. Ajatellessaan, että hänen täytyisi olla koko yö kylmässä
jäällä ja kenties joutuisi susien saaliiksi, kauhistui yksin jäänyt
tyttö raukka. Mutta hän ei itkenyt enää, hän alkoi uudelleen astua,
samantekevää minne, ajatteli hän, kunhan vain pääsen maihin.
Kuljettuaan näin hetkisen hän huomasi jalan jälkiä lumessa ja ilostui
niistä ensin. Mutta kohta hän tunsi ne omiksi jäljikseen ja päätteli
aivan oikein siitä palanneensa samaan paikkaan, josta oli lähtenyt. Nyt
oli Ringan kekseliäisyys lopussa. Peräti uupuneena hän istuutui
kolmannen kerran lumeen.
Silloin hän kuuli läheltä huudon ja näki miehen ponnistelevan pyryssä
häntä kohden. Varmana siitä, että mies oli hänen isänsä, hypähti hän
pystyyn ilosta huudahtaen ja oli vähällä heittäytyä tulijan syliin, kun
hän kummakseen huomasi edessään tuiki tuntemattoman nuoren miehen,
jolla oli yllään ruumiinmukainen, luminen, pörhökankaasta tehty takki
ja lakki hieman painettuna ujostelemattomain, kirkkaiden silmien yli.
Kun arabialainen tapaa vieraan erämaassa, pitää hän häntä
vihollisenaan; mutta Ringa teki syystä kyllä toisenlaisen
johtopäätöksen. Tuntematonta edes tervehtimättä hän tarttui miehen
käteen ja sanoi niin rukoilevalla äänellä, että lumi olisi siitä
saattanut sulaa hänen ympäriltään:
-- Olkaa hyvä ja tulkaa kanssani; minä en osaa kotiin!
-- Eipä ihmekään, vastasi vieras hymyillen ja tarjosi hänelle
luontevasti kätensä tueksi. -- Tulkaa pelkäämättä; tapaamme kyllä maan
jostakin päin.
-- Eikö herra tiedä, missä päin Linnaisten kartano on? kysyi Ringa jo
paljoa levollisemmin.
-- Linnaisten kartanoko? Sehän sopii mainiosti, sinnehän juuri minäkin
aion. Olen arkkitehti ja tulen paroni Littowin kutsusta auttamaan
muutamissa korjaustöissä. Anteeksi -- onko minulla ehkä kunnia löytää
toinen Littowin neideistä paleltuneena perhosena lumikinoksesta?
-- On, vastasi Ringa, -- ja siivettömänä perhosena: katsokaa näitä!
Ja hän kertoi hilpeästi seikkailustaan, näyttäen luistimiaan.
-- No silloinpa kiitän onneni tähteä, joka pari tuntia sitten soi
minulle äkillisen päähänpiston, sanoi tuntematon. Minä tiesin, että
kesäteitse on järven vastaiselta rannalta Linnaisten kartanoon kolme
penikulmaa, kun sitä vastoin talvitietä järven yli tuskin on kolmea
neljännestä. Minkä tähden lähtisin turhaan niin pitkälti kiertämään
kauniina marraskuun aamuna? ajattelin. Luistimet oli minulla muassani;
lähetin siis vaunut tavallista tietä järven ympäri ja lähdin omin
neuvoin oikaisemaan tästä selän poikki. Mutta minä olin, kuten
neitikin, tehnyt tilin isäntää kuulematta ja kadun nyt vain, että sen
seitsemänkymmentä kertaa olen tunnin kuluessa päivitellyt houkkamaista
luisteluintoani ja haluani lähteä kirkkaalle jäälle.
-- Niin, eikö se olekin ihanaa! huudahti Ringa, joka onnellisen
lyhytmuistisesti kuin lapsi oli unohtanut harharetkensä heti, kun ne
eivät enää huolestuttaneet häntä.
-- Se on vapautta, se on elämää! sanoi tuntematon. Kun kiidän eteenpäin
pitkin laajaa, sileää lasisiltaa, minkään kiinnittämättä, minkään
estämättä, on minusta kuin olisin "Onnelan saaren" Bore. Vahinko vain,
ettemme nyt saata jatkaa. Neiti olisi silloin Sefyrinä.
-- Oh, kyllä me teemme sen toiste. Mutta nyt, herra Bore, olemme
molemmat siivettömiä. Minä en tiedä ollenkaan, mihin päin on mentävä.
-- Panin merkille, mistä päin tuuli, ennenkuin maa katosi, ja
luullakseni tulee meidän pyrkiä jotakuinkin tähän suuntaan. Mutta eikö
Sefyri ole väsyksissä?
-- En enää. Pelkään vain, että isäni ja sisareni ovat hyvin levottomia.
-- Sefyri on tuova päivänpaisteen takaisin Linnaisten kartanoon.
Linnaisten taivas on taas kirkastuva.
-- Ja Boren avulla. Hyvä serkkuni Winterloo, jota me sanomme
Waterlooksi, ei ehkä myönnä teille sitä nimeä, mutta minä olen teidän
puolellanne.
-- Ja silloin tiedän varmasti voittavani, nauroi vieras.
Niin astuivat molemmat nuoret leikkiä laskien eteenpäin halki
lumikinosten, ja totta puhuen vähenivät matkan vaivat melkoisesti
huvista, jota kumpikin tunsi toistensa odottamattomasta seurasta.
Intohimoinen luisteluhalu oli jo jonkinlaisena siteenä heidän
välillään, ja yhteinen vaara tekee nopeasti tutuiksi. Yksinäisessä
maaseudussa kasvanut Ringa neiti ei ollut koskaan nähnyt niin luontevan
kohteliasta, niin iloista ja kuitenkin niin miehekästä nuorta miestä,
johon saattoi arvelematta luottaa vaarassa. Pörhötakkinen mies oli
nähnyt enemmän maailmaa, mutta ei muistanut ainoatakaan tyttöä, jonka
olennossa samalla olisi ollut niin luonnollista suloutta, niin
lapsellista ujostelemattomuutta ja iloista avomielisyyttä, joka
viehättää ja vangitsee miehen sydämen.
Pyryä kesti kestämistään, ja kinokset kasvoivat. Mutta lumihiutaleet
eivät enää olleet niin pehmeitä kuin äsken, lumi ei enää tuntunut niin
nuoskalta kuin ennen jalkain alla, ja tuuli kävi purevammaksi.
Tuntematon päätti siitä tuulen, joka ennen oli puhallellut kaakosta,
vähitellen kääntyneen koilliseen, joten he eivät pääsisi matkansa
perille kulkemalla entistä suuntaa. Hän pysähtyi sentähden ja tähysteli
tarkoin, nähdäkseen läpi aution lumiavaruuden.
-- Olen kuulevinani koiran haukuntaa, sanoi hän vihdoin.
Ringa kohotti päähineensä reunaa paremmin kuullakseen.
-- Se on Mefisto! huudahti hän iloisesti. Nyt emme saata olla kaukana
Linnaisista.
Sitten hän vihelsi -- niin hienosti, että ihmiskorva tuskin olisi
kuullut sitä kahdenkymmenen askeleen päähän pyryn huminassa.
Mutta uskollinen villakoira lienee varmaankin kuullut tuon heikon
äänen, sillä muutaman minuutin kuluttua näkyi sen musta, pörröinen pää
kinoksissa nuuskien tulevan tuiskusta esiin, ja heti koira hyppäsi
ilosta ulisten nuoren tytön syliin.
-- Mefisto! Hyvä Mefistoni! huudahti Ringa melkein yhtä ihastuneena
kuin sekin ja painoi koiran lumisen, läähättävän kuonon vasten
punoittavia poskiaan niin sydämellisesti, että tuntematon katseli sitä
mielissään ja kateellisena.
-- _Allez_, lähdetään, näytäpäs nyt kauniisti tietä! jatkoi Ringa ensi
hyväilyn jälkeen.
Villakoiraa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hypähdettyään vielä kerran
korkealle ja samalla reväistyään toisen vaaleanpunaisen nauhan Ringan
päähineestä se kääntyi nopeasti oikealle, kohtisuoraan poikki sen
suunnan, jota astujat olivat siihen saakka käyneet, katsahti taaksensa
osoittaakseen uudelleen iloansa ja tullakseen vakuutetuksi siitä, että
sen perässä tultiin, ja lähti sitten näyttämään tietä, yhäti nuuskien
lumessa. Toiset seurasivat iloisesti opastaan ja näkivät pian maan ja
metsän siintävän tummana juovana edessään.
-- Linnaisten puisto! huudahti Ringa.
Vielä muutamia askelia, ja he olivat rannalla everstin luona, joka
turhaan haeskeltuaan oli koonnut koko talon väen ryhtyäkseen
järjestetyn ajon avulla etsimään kadonnutta tytärtään. Anna neiti oli
valmiina seuraamaan isäänsä, mutta kuurilainen kreivi oli valittanut
päätään huimaavan ja lähtenyt kartanoon. Saattaapa kukin kuvitella
mielessään, miten odottelijat ihastuivat, kun Ringa niin äkkiä ilmestyi
heidän keskelleen. Kyyneleitä ja hymyilyä vuoroon kaikilla puolin;
vanhat ja nuoret tungeskelivat rakastetun neitinsä ympärille nähdäkseen
omin silmin, että hän todellakin oli tullut takaisin. Siitä tuli
iloinen kohtaaminen. Vieras oli ollut oikeassa: Ringan mukana
päivänpaiste palasi taas Linnaisten kartanoon.