"Vanhuudellakin on päivänpaisteensa, vaikka se valaisee hautoja", sanoo
Jean Paul; ja samoin voidaan sanoa pohjolan syksystäkin. Kuihtumuksen
väriloiste, tuo "kuolemaa naamioiva hymy", loistaa syys- ja lokakuussa
häviöön tuomituista lehdoista, ja vielä marraskuussa silmä katsoo
ihastuen yli aurinkoisten näköalain, yli kuolleiden aaltojen, jotka
ovat jähmettyneet välkkyväksi jääksi, yli keveän, raikkaan, äsken
sataneen ensi lumen, joka elähdyttää ja nuorentaa autiota syysluontoa.
Ken kerrankaan, pitkien sateisten ja myrskyisten viikkojen jälkeen, on
kirkastuvin katsein silmäillyt tuollaista marraskuista maisemaa,
kiinnittänyt terävän teräskengän nuoreen, kevyeen jalkaansa ja tuulen
nopeudella kiitänyt aamun kylmässä tyyneydessä pitkin jäätynyttä
ulappaa -- hän tietää, ettei luonnon suuri henki koskaan kuole, koskaan
kuihdu, vaan etsii ikuiselle nuoruudelleen vain yhäti uusia, toinen
toistaan kauniimpia muotoja.
Sellainen tyyni, päivänpaisteinen marraskuun pakkasaamu valaisi
Linnaisten kartanoa ja sen lähistössä olevaa suurta järveä, kun talon
asukkaat ja vieraat lähtivät sovitulle luistinretkelle. Jäätä saattoi
pitää täysin luotettavana, sillä kolme päivää oli hellittämätön
pakkanen sitä tyynen vallitessa rakennellut; ei myöskään ollut pelkoa
virtapaikoista lähitienoilla. Everstillä ei siis ollut mitään syytä
kieltää vierailtaan huvia, johon hänen tyttärensäkin ilomielin
yhtyivät. Otettiin mukaan kaksi kevyttä rekeä; pari herrasväkeä
seuraavaa renkiä haki itselleen pitkät riu'ut siltä varalta, että
petollinen Ahti vastoin luuloa puhkaisisi aukon hopeakattoonsa,
ja näin varustettuina lähdettiin jäälle. Eversti otti osakseen
hovineuvoksettaren, kuurilainen kreivi anoi itselleen kunniaa saada
olla Anna neidin ritarina, ja kapteeni Winterloo päätti jakaa päivän
vaiheet ja kunnian Ringa neidin kanssa. Herroilla oli kaikilla
kiiltävän kirkkaat, Fiskarin kuuluisassa tehtaassa tehdyt luistimet,
mutta naisista sitoi ainoastaan Ringa pieniin jalkoihinsa sirot
englantilaiset luistimet, jotka yläpuolelta oli peitetty punaisella
sametilla ja kiinnitettiin kenkiin viheriäisellä, hopeasolkisilla
loistenahkahihnoilla.
Eversti Littow tyytyi lykkäämään edellään reessä istuvaa
hovineuvoksetartaan ja selitti nauraen, että hänen jalkansa jäällä
saattoivat nopeudessa vetää vertoja vain hänen sormillensa, kun ne
soittivat pianoa. Kreivi teki yksikseen taidokkaasti luistimilla
muutamia siroja, sieviä ja varovaisia viilteitä -- niin, onnistuipa
hänen piirtää jäähän oikein somia A A A-kirjaimiakin -- ja palasi
sitten työntämään Anna neidin rekeä. Tuon huiman leikin toimivat
jäsenet, joita kaikkien muitten katseet seurasivat, olivat siis
kapteeni ja Ringa neiti. Olihan kyseessä kilpaluistelu, johon Ringa
niin uhitellen oli vaatinut jalon ja miehekkään ritarin, serkku
Waterloon.
Millekään muulle tytölle kapteeni ei olisi ollut mikään halveksittava
vastustaja sellaisessa hupaisassa ottelussa. Hän oli tosin
käynyt melkoista pyylevämmäksi siitä asti, kun viimeksi koetti
luistelutaitoansa -- kantaen "kolmea tähteä olkaimissa ja yhtä päässä",
kuten hän tavattoman kuvaannollisesti suvaitsi sanoa -- mutta mitä nyt
ketteryydestä puuttui, sen korvasi hän suomalaisen tunnetulla
sitkeydellä, joka kerran liikkeelle jouduttuaan on uupumaton. Kevyesti
kuin kevättuuli kulkee kukkien yli, Ringa liiti vähän väliä hänen
ohitsensa, ja vähän väliä kapteeni jätti taas hänet jälkeensä, kun
nuori tyttö, tyytymättä teräskengillään piirtämään ikäviä tasaisia
juovia jäähän, teki tuhansia somia, oikullisia polvekkeita milloin
oikealle, milloin vasemmalle, vieläpä toisinaan, oikein kiusatakseen
vastustajaansa, kiersi hänet ympyrässä. Kapteeni sitä vastoin suuntasi
matkansa suoraan ja tasaista vauhtia kohden pientä saarta, joka näytti
olevan kummankin kilvoituksen päämääränä. Siellä oli päätettävä,
joutuuko kapteenin oiva hevonen vaiko sievä kamelia Linnaisten salin
ikkunalta toiselle kilpailijalle palkinnoksi.
-- Ringa neiti tekee enemmän kuin Napoleon, hän voittaa Waterloon,
virkkoi kreivi seuraten naisineen hitaammin kilpailijoita ulomma
järvelle.
-- Ringa joutuu tappiolle, ennenkuin he pääsevät saaren luo! huudahti
eversti. Sellainen se nuoruus on: ei milloinkaan suoraan päämäärää
kohden; aina tuhansia mutkia joka puolelle! Serkku Winterloo ymmärtää
paremmin, mitä on tehtävä; katsokaa vain, kuinka itsepäisesti hän
pyrkii eteenpäin, vähän kerrallaan -- ja _hän_ pääsee perille.
Niin eteni seura selemmälle, aikoen levähtää pienessä saarella olevassa
kalastajamökissä ja sitten palata takaisin. Sillä välin nousi
taivaanrannasta lumipilvi nousemistaan yhä korkeammalle, ja vieno tuuli
alkoi lennätellä lumihöytyviä jääkenttää pitkin.
-- Mihin Ringa neiti hävisi? Minä en näe häntä enää! huudahti
hovineuvoksetar kummastuneena.
-- Tyttö luovailee, vastasi eversti. Sehän on tyttöjen tapaista. Mutta
nyt liitelee pikku Ringaseni vähän liian kauas sinietäisyyksiin.
-- Onkohan jää sielläpäin vaarallinen?
-- Ei, mutta hänellä on nyt myötätuuli ja tullessa vastainen. Hänen
iässään ei koskaan ajatella paluumatkaa.
Tähän asti olivat reillä kulkijat helposti nähneet kilpaluistelijain
liikkeet. Mutta nyt alkoi lumihöytyviä putoilla tiheämmin, tuuli
kiihtyi, ja ennen pitkää yllätti luistelijat raju pyryilma, jollaisilla
Suomen talvi toisinaan äkkiä alkaa marraskuussa.
Huomattiin kapteenin seisahtuneen, mutta Ringa näkyi tuskin enää
tummana pilkkunakaan kaukaa lännestä päin. Lopulta hän hävisi kokonaan
yltyvään pyryyn.
Eversti, vaikka hän ei suinkaan vähästä säikähtynyt, alkoi todenteolla
käydä levottomaksi, lähetti toisen rengin viemään hovineuvoksetarta
takaisin ja lähti toisen kanssa tavoittamaan tytärtään ja tuomaan hänet
takaisin. Kapteenikin suuntasi kulkunsa samanne päin, ja koska Annaa ei
saatu palaamaan ilman sisarta, täytyi kreivin seurata häntä, ja hän
vakuutteli luonnonilmiötä ihanaksi ja piti paikkaa Annan sivulla mitä
kadehdittavimpana elämän myrskyissä. Anna neiti ei vastannut, mutta ei
myöskään vavissut. Ja kreivistä olisi kuitenkin ollut mieluista, jos
hän olisi vavissut. Suojelijalla on aina jokin oikeus lisää.
Anna tarvitsi kohta koko perityn uljuutensa. Lunta tuli nyt niin
tiheästi, että se näytti valkoiselta taljalta, jota myrsky ajoi
edellään; maa katosi joka puolelta näkyvistä, eversti katosi, kapteeni
katosi, hovineuvoksetar oli poissa. Ei saattanut nähdä sataa kyynärää
eteensä. Nuori tyttö oli yksin vieraan seurassa aukealla jäälakeudella
-- yksin kuin kukkanen lumessa.
-- Kaunis tyttö -- kuiskasi rohkea suojelija hänen korvaansa, nyt aivan
toisella äänensävyllä kuin ennen -- taivas lähetti meille tämän hetken,
jotta te ymmärtäisitte, miten suuresti minä rakastan teitä...
-- Te erehdytte, kreivi, vastasi Anna kylmästi. Taivas lähetti meille
tämän hetken opettaakseen minulle, kuinka suuresti minä rakastan
sisartani...
-- Teidän täytyy kuulla minua, jatkoi vieras vielä rohkeammin, ja hänen
tummat silmänsä liekehtivät. Minä olen vannonut, että te olette joutuva
omakseni. Isänne ei ole sitä kieltävä -- ettekä te itse ole hylkäävä
rukoustani. Jättäkää tuo Waterloo-ilveily sisarellenne, jos hänen
vaatimuksensa ovat niin vähällä tyydytetyt, ja tulkaa kuningattarena
hallitsemaan tiluksilleni lähelle Mitauta. Joka talvi matkustamme
Pariisiin...
-- Etsikää sitten sieltä itsellenne kuningatar, herra kreivi. Minä en
tavoittele niin loistavaa onnea. Olkaa hyvä, saattakaa minut isäni luo.
Niin sanoen Anna neiti nousi reestä. Mutta vieras tarttui hänen
käsivarteensa ja hymyili kummallisesti.
-- Siis jotakin sellaistako, jota teidän kielellänne sanotaan
rukkasiksi? jatkoi hän äänellä, joka oli samalla hellä ja uhitteleva.
-- Ettekö siis käsitä, ihana neiti, että teidän _täytyy_ olla omani?
Kohteliaisuuden mukaisesti olisi minun ehkä pitänyt huokailla muutama
viikko tai kuukausi jalkainne juuressa, voittaakseni niin kalliin
saaliin, mutta suoraan sanoen, minulla ei ole aikaa siihen. Minä pyydän
sentähden, ihana Anna...
-- Isä! isä! huusi nuori tyttö alkaen nyt vihdoinkin vavista kovin. Ah,
tuossahan hän on ... mutta ilman Ringaa!
Everstin kookas vartalo häämötti lumituiskusta. Renki oli hänen
mukanaan, mutta ei tytärtä. Hän oli, kuten useinkin sattuu sellaisissa
tapauksissa, käynyt tietämättään ympyrässä ja palannut melkein samaan
paikkaan, mistä hän oli lähtenyt. Kapteenia ei näkynyt. Ei jälkeäkään
voitu löytää kadonneesta Ringasta. Yhä yltyi myrsky ja kokosi suuria
lumijoukkoja järven selälle, joka äsken oli ollut niin aurinkoisen
kirkas, mutta nyt oli autio ja kolkko.