Seuraavana päivänä iltahämärissä lähestyivät kehnonpuoleiset vanhat
kuomivaunut kahden hyvässä lihassa olevan oivallisen hevosen vetäminä
Linnaisten kartanoa. Vaunujen kääntyessä syrjätielle, joka vie
kartanoon noin puolen penikulman päässä kulkevalta valtamaantieltä, on
meillä tilaisuus tutustua niihin kahteen henkilöön, jotka vaatteisiin
hyvin ahdettuina istuvat suljettujen ikkunain takana kuomissa.
Vanhempi heistä oli hyvin laiha, pitkäkasvuinen rouva, iältään
viiden- ja kuudenkymmenen välillä; hän oli käärittynä mustaan
silkkipäällyksiseen ketunnahkaturkkiin, joka kyllä oli hieman kulunut,
mutta erittäin huolellisesti paikkailtu, ja jonka arvoltaan epäiltävä
kaulus oli äskettäin uudelleen värjäytetty lähimmällä turkkurilla,
joten ne, jotka eivät tunteneet turkisten salaisuuksia, saattoivat
helposti luulla sen olevan tehdyn oikeasta soopelinnahasta. Rouvan niin
sanotusta "erikoisesta" ulkonäöstä, sanojen omituisesta korostuksesta
ja suorasta, päättäväisestä ryhdistä saattoi aavistaa, että hänellä
ketunnahkaturkkinsa sisällä oli ylhäisempi sydän ja suuremmat
vaatimukset kuin mitä saattoi päättää siitä halvanlaisesta loistosta,
mikä häntä ympäröi.
Hänen vieressään istui lihavahko, hiukan neljännelläkymmenellä oleva
pullea- ja punakasvoinen herra, jonka muoto, jos sen voitiin sanoa
mitään ilmaisevan, osoitti hyväntahtoista tyytyväisyyttä ja
jonkinlaista taipuvaisuutta pitämään herkullisia päivällisiä ja niitä
seuraavaa makeaa päivällisunta elämän suurimpina nautintoina. Tuolla
herralla oli yllään musta lammasnahkaturkki uudelleen värjättyine
sinisine verkapäällyksineen ja näädännahkaisine kauluksineen, jonka
sisäpuolella näkyi valkoisen kaulahuivin leveä solmuke; lisäksi oli
hänellä puuhkareunaiset rasvanahkasaappaat jalassa ja päässä matala
lakki ns. "syntymättömän hylkeen nahkaa", jommoisia siihen aikaan oli
kaikissa kauppapuodeissa ja joita enimmäkseen käyttivät merikapteenit
ja kauppakirjurit. Hänen pikemmin jalosti ruokitulta kuin
jalosyntyiseltä näyttävässä olemuksessaan olisi tuskin saattanut
huomata muita jälkiä entisestä kapteenin arvoisena eronneesta
sotilaasta kuin ystävyyden hevosiin ja vanhan pahan kiroilemisen tavan.
Mutta viimeksimainittu sotilaanomainen helmasynti oli terveellisestä,
äidillisestä kurituksesta niin ihmeellisesti silittynyt, että kaikki
hänen entiset hirveät "tuhat tulimaisensa" ynnä muut niihin kuuluvat
lisät olivat lauhkeiksi piestyjen eläinnäyttelyn jalopeurain kaltaisia,
jotka, kun niiden täytyy esiintyä katsojien edessä, hyppäävät kuin
kesyt kissanpojat kepin yli.
Nämä kaksi sekä ulkonaisesti että sisäisesti sangen erilaista henkilöä
matkustivat kyllä vaunuilla, mutta maa oli jo silloin marraskuun
puolivälissä roudassa, vaikka ei vielä ollut satanut lunta; ja kylmä,
läpitunkeva tuuli oikeutti täydellisesti matkustajain pukeutumisen
lämpöisiin talvitamineisiin.
Onnettomat vanhat vaunut ilmoittivat lakkaamatta kaikkien liitteittensä
alakuloisella natinalla olevansa tyytymättömiä saamiinsa sysäyksiin.
Laiha rouva kesti kuitenkin ihmeteltävän kärsivällisesti kaikki hirveät
töytäykset, joskin routa tällöin joka kerta uhkasi panna murskaksi
raihnaat kulkuneuvorämät, samalla kuin hänen vieressään istuva herra
säesti tuon tuostakin keskustelua tyytymättömällä murinalla.
-- Ja mitä Littoweihin tulee -- Rosengren, katso vähän miten ajat,
joustinhihnat ovat vanhat ja kylän suutari oli päissään niitä
voidellessaan -- elleivät he huolikaan minusta? Olisipa todellakin
komeata tulla sieltä rukkaset kourassa, siitäpä saisi Lukkilankylän
Lorunen puheen aihetta joulumarkkinoiksi. Piruko sinua riivaa,
Rosengren? Säästä koneja, sanon minä, tällä kirotulla kelillä!...
Rosengren -- ryysyinen talonpojan poika, jonka ylhäinen rouva oli
koroittanut henkikuskin virka-arvoon ja joka ajajan puvun sijasta, mitä
herrasväellä ei ollut varaa teettää hänelle, oli saanut hyvältä
helähtävän nimen -- kuunteli käsittämättömän levollisesti noita
kehoituksia, ryhtymättä mihinkään sen kummempaan.
-- Hyvä Eusebius, -- vastasi ketunnahkaturkkinen rouva -- ole varma
siitä, että nimesi ja sukusi...
-- Nimeni ja sukuni? Rakas äiti, älkäämme enää puhuko siitä. Jos
minulle joku antaisi kahden manttaalin rälssin tarpeellisine huoneineen
ja tavaroineen nimestäni ja suvustani, niin vaihtaisin nimeni jo
huomispäivänä Matti Matinpoikaan tai Kalle Jussilaan tai mihin vain
tahdotte. Minä en unohda, että Linnaisten kartano on melkoinen
rälssitila ja Syrjänkoski on vain yhdentoista kahdeskymmenesneljäsosan
manttaalin verotila, päälliseksi vielä kiinnitetty veloista, joita
esi-isäni eivät näy kiiruhtavan maksamaan.
-- Poikani, -- vastasi rouva ankarasti -- en saata uskoa, että sinä
juuri sinä hetkenä, jolloin voit voittaa takaisin sukusi arvon ja
hankkia melkoisen omaisuuden, saattaisit niin sopimattomasti unohtaa,
mitä olet velkapää itseäsi kohtaan, sinä, joka olet Winterloo ja äidin
puolelta syntyisin Ahlekors-suvusta. Täytyykö minun vielä kerran
muistuttaa sinulle, ettei paroni Littow, monestakin syystä, liene
vastahakoinen antamaan sinulle toista tytärtään? Ensiksikin
sukuperäsi...
-- Joko taas?... Rosengren, pysytkö tiellä, senkin etana?
-- Toiseksi tunnettu maanviljelystaitosi, vuoroviljelyskokeesi ja
hevostuntijamaineesi...
-- Oivallisia ominaisuuksia, jotka ovat vieneet minut häviöön, äiti!
-- Mutta joita paroni Littow pitää suuressa arvossa. Edelleen se, että
Syrjänkosken ja Linnaisten tilukset ovat rinnakkain ja että paroni
Littow siten saa pitää tyttärensä läheisyydessään. Ja sitten Hallin
niityn riitajuttu, jonka voit aloittaa uudelleen...
-- Vaikka olemme tappiolla kaikissa oikeuksissa...
-- Huomaa, poikani, paroni Littow on jalomielinen mies. Tiedän kyllä,
että tuo juttu on tuottanut hänelle harmia, etenkin kun hänen
isoisänsä, vanha saituri asessori von Littow, osti Linnaisten kartanon
sinun esivanhemmiltasi, ja tämä olisi oivallinen tapa palauttaa meille
tilukset, jotka onnettomuuksien ja hävitysten vuoksi ovat joutuneet
omaistesi hallusta. Paroni Littowilla ei ole yhtään poikaa, hänen
vapaaherrallisen sukunsa miehinen puoli on siis sammuva häneen, enkä
minä sentähden pidä mahdottomana, että hän tulevaisuudessa ottaa jonkun
sinun pojistasi ja omista tyttärenpojistaan ottopojakseen, ja se olisi
kummallekin perheelle yhtä onnellinen kuin kunniaakin tuottava tapaus.
-- Hitto, voihan siinä olla perää! huudahti lammasnahkaturkkinen herra
nähtävästi mielissään. -- Minä olin muuten vähin ajatellut Lorusen
sisarta Loviisaa -- kelpo tyttö, hän osaa hoitaa maitohuonetta ja
paistaa juottoporsasta, jos tarvitaan. Toista maata hän on kuin nuo
hienot, ylhäiset neidit, jotka eivät kestä käsin tarttua, vaan särkyvät
heti kuin lasinuket...
-- Mutta, rakas Eusebius...
-- No, no, näettehän, armas äiti, minä otan, mitä tarjotaan; saanen kai
tyytyä toiseen Linnaisten neitiin. Kunpa vain tietäisin, kumpi niistä
sopii minulle paremmin.
-- Ringa neiti on vielä aivan lapsi ja pilalle hemmoteltu lapsi,
Eusebius kulta. Anna neiti sitä vastoin on hieno nainen, komea kuin
Littow ja viisas kuin Ahlekors. Hänen äitinsä oli, kuten tiedät, minun
oikea serkkuni. Sukulaisuudella on etunsa, poikani. Älä unohda nimittää
häntä serkuksi.
-- Tietäkääs, äiti kulta, minäpä epäilen, että Ringa on paremmin
mieleni mukainen. Minä pidän sellaisesta pienestä poikamaisuudesta...
Ptruu, käännä kauniisti portista, Rosengren!
-- Nyt olemme perillä. Muista mitä olen sanonut, Eusebius -- ei mitään
talonpoikaistapoja, poikani! Avaa suutasi niin harvoin kuin
mahdollista; minä puhun sinun sijastasi. Varo varsinkin, ettet kiroile
ja puhu hevosista. Hyvin kasvatettuja nuoria naisia miellyttää harvoin
talli ja vielä vähemmän tallirengit. He pitävät ajattelevaa miestä
parempana. Rosengren -- vaununastuin!
Ja Winterloot astuivat taloon.
Linnaisten pienempi sali oli valaistu. Tulijat huomasivat siellä jo
ennestään olevan vieraan, jonka läsnäolo sekä hiveli että harmitti
heidän mieltään heti ensi hetkestä saakka.
Seurasi esittely:
-- Armollinen serkkuni -- kreivi Spiegelberg Kuurinmaalta! Herra
kreivi -- serkkuni hovineuvoksetar Winterloo ja kapteeni Winterloo
Syrjänkoskelta.
Hovineuvoksetar kumarsi ylhäiseen tapaan. Hänen poikansa Eusebius, tuo
hyvänluontoinen mies, ojensi rehellisen suomalaisen tavalla kätensä,
mutta vieras ei siirtänyt hansikoitua kättään sirosta asennosta, missä
se oli, peukalo samettiliivin taskuun pistettynä. Kapteeni hypisteli
hämillään syntymättömän hylkeen nahasta tehtyä lakkiaan, itsekseen
toivoen, että jo olisi kunnialla kotonaan Syrjänkoskella.
Vieraan, nuoren, tuskin kolmikymmenvuotiaan miehen ulkomuodossa ei
kuitenkaan ollut mitään vastenmielistä tai peloittavaa. Päinvastoin
olivat hänen hieman mustanverevät kasvonsa, pieni ja solakka vartalonsa
sangen miellyttävät, hänen käytöksensä kohtelias, hänen ryhtinsä
maailmanmiehen ryhti. Mutta hänen olemuksessaan oli jotakin, joka,
tervehtimisen lisäksi, ei oikein miellyttänyt kapteeni Winterloota.
-- Herra kreivi -- sanoi eversti Littow -- on kunnioittanut meitä
käynnillänsä matkalla, joka antaa meille syytä toivoa, että vastedes
saamme uudistaa tuttavuutemme, koska herra kreivi aikoo ostaa maatilan
Suomesta. Olen pahoillani siitä, että kunnianarvoisa vieraamme on
valinnut kaikkein sopimattomimman vuodenajan tutustuakseen maahamme.
Marraskuussa Suomi on kuin nuori, noita-akaksi pukeutunut kaunotar.
Hyvä herra kreivi, mitä ajattelettekaan meistä?
-- Herra paroni tekee Suomelle vääryyttä, vastasi kreivi puhtaalla
ranskankielellä, tuskin huomattavasti katsahtaen nuoriin neiteihin. --
En ole vielä koskaan nähnyt syksyä, joka olisi näin elävästi
palauttanut mieleeni kaikki kevään ihanuudet. Teidän kauniit
kuusimetsänne -- lisäsi hän tehden hienon käänteen puheessaan -- eivät
pelkää kuihtumista. Marraskuussa Firenze kadehtisi teitä noiden
kameliain tähden.
Kaksi komeata, kukkivaa kameliaa, jotka olivat Anna neidin ylpeytenä ja
Ringa neidin ihastuksena, kasvoi todellakin etelän puoleisen ikkunan
luona.
-- Mainiota! Verratonta! huudahti hovineuvoksetar, nähden tilaisuuden
sopivaksi virittää vasta-ansat kreivin paulojen varalle. -- Linnaisten
aurinko on lempeämpi kuin Syrjänkosken; poikani on intohimoinen kukkain
rakastaja, mutta hänellä on hyvin harvoin aikaa sellaiseen suloiseen
huvitukseen, hän kaipaa jasmiiniensa ja ruusujensa hoitajaa.
-- Minä en huoli astiakukkasista, tokaisi kapteeni suorasukaiseen
tapaansa. Mitä maksaa reistailla semmoisen korutavaran ääressä, joka ei
siedä Jumalan vapaata ilmaa? Niin -- toisti hän luoden syrjäsilmäyksen
-- minä en pidä kukka-astioista.
-- Eusebius tarkoittaa, että kauneimmat kukat kasvavat vapaina
maaseudulla, puuttui hovineuvoksetar puheeseen.
-- Epäilemättä, -- virkkoi kreivi ivallisesti -- jos vain saa
kitketyksi rikkaruohot niiden lähistöltä. Mutta kuulkaahan, neiti Anna,
tuo linnanne edustalla oleva järvi lienee ihmeen ihana. Nyt, kun sen
peittää välkkyvä jää, on se minusta kuin välinpitämättömyyden rauhassa
lepäävä sydän. Luvatkaa näyttää minulle järveä huomenna. Mutta älkää
uskotelkokaan, että jää kantaisi meitä, kun _te_ sitä katselette. Se on
mahdotonta, sen _täytyy_ sulaa.
-- Jos kreiviä huvittaa saada opetusta luistelussa, -- puuttui eversti
hymyillen puheeseen -- voi tyttäreni Ringa olla opettajana siinä
taidossa. Ei liene toden totta Suomessa monta luistelijaa, jotka
voisivat pystyä kilpailemaan hänen kanssaan kirkkaalla jäällä.
-- Hitto! -- huudahti Winterloo ihastuksissaan -- sen minä tahdon
nähdä, ennenkuin uskon.
-- Oh, -- vastasi Ringa hilpeästi -- jos on kilpailtava serkku
Waterloon kanssa, niin uskallanpa koettaa.
-- Tuohon käteen, pikku serkku! virkkoi kapteeni. Panen vetoon
hollolaisen raudikkoni toista ikkunalla olevaa kameliakukkasta vastaan,
että serkku joutuu tappiolle.
-- Saammepa nähdä. Huomennako?
-- Niin, olkoon menneeksi. Huomenna.
-- Jos nimittäin me emme ole vaivoiksi. Eusebius poikani arvelee, ettei
tappio koskaan voi olla kunniakkaampi kuin hänen tappionsa, virkahti
väliin hovineuvoksetar, senkin seitsemästi huolissaan hyvän kapteeninsa
hieman häikäilemättömästä puhetavasta.
-- Waterloo, _qu'est-ce que c'est_? kysyi kreivi.
-- Tyttäreni kunnioittaa niin suuresti kapteeni Winterloota, että hän
tavallisesti nimittää häntä Waterlooksi, selitti eversti taas
hymyillen.
-- Eipä saattaisi keksiä sopivampaa nimeä, virkahti kreivi hyvin
totisena ja kumarsi hieman.