-- Senkö tähden meillä onkin kaksitoista nuolta vaakunakilvessämme?
huudahti Anna neiti osoittaen suurempaa mielenkiintoa kuin hänen
ikäisillään tavallisesti on vaakunatiedon salaisuuksiin.
-- Niin sanotaan, vastasi eversti tyynesti. Ellei ole otaksuttavampaa,
että nuo vaakunamme kaksitoista nuolta ovat aiheuttaneet sadun neitsyt
Marian ennustuksesta. Minä olen taipuisa uskomaan viimeksimainittua
selitystä.
-- Mutta, isä, jos sukumme oli Puolan palveluksessa kuusi miespolvea
kantaisämme Jagielin jälkeen, tai siis kaikkiaan seitsemän, ja sitten
viisi polvea Ruotsissa ja Suomessa Jaakkoon asti, joka otti nimekseen
von Littow, niin silloinhan tuo Jaakko, isän isoisä, oli
kolmastoista...
-- Epäilemättä. Näistä muistiinpanoista näkyy aivan selvästi, että niin
on laita.
-- Siis, jos nuo kaksitoista nuolta merkitsevät kahtatoista sukupolvea,
on Jaakko von Littowia tarkoitettu kolmannellatoista nuolella, jonka
kärjestä tai neulasta, kuten isä tahtoo sitä nimittää, vaara koituisi
suvullemme.
-- Tietysti. Samaa mieltä oli myöskin oppinut muinaistutkija,
professori Bilmark, kerran käydessään isäni aikana Linnaisissa.
Bilmarkkin puolusti sitä arvelua, ettei latinalaista _acus-_sanaa
mitenkään voida kääntää muuksi kuin _neulaksi_, silmäneulaksi, vaikka
isäni koki vakuuttaa hänelle, ettei sillä voida tarkoittaa juuri muuta
kuin kärkeä, nuolenkärkeä. Mutta sellaisia ne oppineet ovat, aina
itsepäisiä, ja sellaisia ne ennuslauseet ovat, aina kaksipäisiä,
kaksimielisiä, kaksikielisiä, niin että sen, mitä järjellisestä
merkityksestä puuttuu, saavat olettamukset ja mielikuvitus korvata.
Isäni oli muuten valistunut mies, ja moni piti häntä vapaauskojana.
Otaksun, että hän tuossa muinaisaikaisessa kysymyksessä huvikseen antoi
oppineelle vieraalleen kovan pavun purtavaksi. Bilmark lienee
sukuarkistossamme oleskellut kuin kala vedessä.
-- Mutta, anteeksi, isä, minä en käsitä, kuinka ennustus on voitu
sovittaa Jaakko von Littowiin...
-- _Dame_, jopa nyt jotakin! Uskoisiko ymmärtäväisen ja
ennakkoluulottoman Annani noin suuresti kiintyvän tuollaiseen vanhaan
munkkiloruun? Siihen saatan ainoastaan vastata sinulle, että ennustus,
paha kyllä, on auttamattomasti joutunut häpeään, koska isoisäni, jota
se oikeastaan tarkoitti, eli sata vuotta sitten ja kuoli _tout
bonnement_, varmasti vuonna 1768, tekemättä minun tietääkseni
meille muuta vahinkoa kuin että rakensi tämän vanhan variksenpesän
Teeri-kuninkaan aikaisten mallien mukaan. Totta on, että hän oli
ensimmäinen ja ainoa miekkaa käyttämätön meidän suvussamme --
rauhallinen komisariaatin virkamies, sittemmin tavaranhankkija 1741:n
vuoden sodan aikana ja lopuksi maalaisherra, saatuaan virkaeron ja
asessorin arvon. _Enfin_, jonkunhan piti olla ensimmäinen, ja
ritariuden ajat ovat olleet ja menneet. Muuten eriskummallinen mies,
kuten jo sanoin; äärimmäisyyteen saakka turhamainen ja arka arvostaan,
kerrotaan; lisäksi umpimielinen, ihmisiä kammoava ja juonikas, aivan
vastoin meidän suvaitsevaisia tapojamme. Elämänsä viimeisinä vuosina
hän sulkeutui viheriään kamariin tuonne läntiseen kylkirakennukseen ja
näyttäytyi ainoastaan juhlatilaisuuksissa, mutta silloin niin
suunnattoman komeuden ympäröimänä, että se nauratti itse kuningas
Aadolf Fredrikiäkin, kun hänen majesteettinsa matkustaessaan Suomessa
suvaitsi poiketa aterioimaan Linnaisiin. Tuolle puolen penikulman
matkalle, joka on maantieltä tänne, oli sitä tilaisuutta varten
pystytetty kokonaista kolmetoista suunnattoman suurta kunniaporttia;
kaikki aidanseipäät oli koristettu sinikeltaisilla nauharuusukkeilla,
tie oli peitetty sahajauhoilla ja piha hienolla hollantilaisella
veralla. Kolmetoista silkkipukuista palvelijaa ja kolmetoista
talonpoikaistyttöä, naurettavasti puettuina punakamlottisiin
pönkkähameihinsa, tarjoili kultalautasilta tokailais-viinejä ja
persikoita, ja isoisälläni, joka oli pieni ja hoikkakasvuinen mies,
oli, kun hän otti korkean vieraansa vastaan, yllään niin
kullanloisteinen aatelisvirkapuku ja niin suunnattoman korkeaksi
kohotettu tekotukka, että kuninkaan koko seurue heti tuli mitä
iloisimmalle tuulelle, mikä pian tarttui kuninkaaseenkin. Ja sitten
hänen majesteettinsa suvaitsi lausua saksaksi: "lieber Assessor, es
freut mich eine so _aufgeräumte_ Persönlichkeit zu sehen", minua
ilahduttaa tavata niin iloinen henkilö, (_aufgeräumt_ merkitsee sekä
_iloinen_ että _suurenneltu_); ja sanotaan sen keskinkertaisen
kuninkaallisen sukkeluuden vaikuttaneen niin, tehokkaasti kuninkaan
ruokahalun kasvuun, että hänen majesteettinsa suvaitsi suosia kaikkia
kolmeatoista ruokalajia päivällispöydässä ja kiittää niitä sanoilla
"unvergleichlich köstlich", verrattoman oivallisia, (_köstlich_
merkitsee myöskin _eriskummallinen_). Aadolf Fredrikin oli
poikamiesajoiltaan saakka tapana useinkin sekoittaa jokapäiväisiä
saksalaisia sanoja armolliseen puheeseensa.
-- Ja isä tuntee niin tarkoin kaikki nuo yksityisseikat -- kaikessa
kolmetoista ja taas kolmetoista?
-- Nuorena ollessani oli Justina täti elävä sanakirja, jolta sai tietää
kaikki suvun merkillisyydet. Vahinko vain, _ma chère_, ettei hän enää
voi tyydyttää uteliaisuuttasi, sillä täytettyään yhdeksänkymmentä
vuotta ja tultuaan umpikuuroksi hän on ollut, kuin sinetillä suljettu
kirja...
-- Jonka vain Ringa saattaa avata. Ringalla on erityinen taito
lausua sanansa niin, että Justina täti ne kuulee. Vielähän
yhdeksänkymmenvuotiaskin voi olla utelias. Harvoin kuluu iltaa, jolloin
ei Ringa tai Holming kuuden ja seitsemän välillä kertoisi tarkoin
Justina tädille mitä päivän kuluessa on talossa tapahtunut, ketä
vieraita on käynyt ja mitä kaikkea lähiseuduilta kuuluu. Eikö niin
Ringa?... Kas vain ... hän on nukahtanut! Onnellinen ihminen; hän ei
ole vielä unohtanut nukkumisen taitoa!
Ringa neidin soma, kultahiuksinen pää oli vaipunut isän kirjoituspöytää
vasten, ja siinä hän uinui viattomuuden unta. Mefisto loikoi
liikkumattomana hänen jalkainsa juuressa.
-- Hyvä lapsi! sanoi isä hellästi. -- Vallaton kuin nuori varsa,
mahdoton saada taltutetuksi teille sopiviin tapoihin, tyttö raukat, ja
kuitenkin kuin päivänsäde, jota me kaikki tarvitsemme täällä
yksinäisessä Linnaisissa! Rakastathan sisartasi, Anna?
-- Isä ... _kuka_ ei rakastaisi Ringaa?
-- Ole hänen äitinsä, nyt kun teillä ei enää ole äitiä. Sinulla on
ymmärrystä teidän kummankin osaksi ja sydäntä myös ainakin yhdelle. Hän
on metsän lintunen, tuuli, aalto, ajattelematon, sopivaa käytöstapaa,
vakavuutta ja arvokkuutta vailla. Huolehdi hänestä, kun hänen tunteensa
heräävät. Opeta häntä, Anna, olemaan Littow... Lapseni, kadehditko
hänen untansa?
-- En nuku aina hyvin, isä.
-- Sinä et ole levollinen etkä onnellinen; jokin tekee sinut
rauhattomaksi. Säilytä vain salaisuutesi, en kysy sinulta. Mutta
muista, että sinulla on isä, kun tarvitset.
-- Miten hyvä te olette!
-- Ja unohda, mitä minä meidän keskemme sanoin isoisä-vainajastani.
Tulee kunnioittaa esi-isien muistoa. Jaakko von Littowhan kuitenkin
osti tämän nykyisen Linnaisten kartanon, ja häneltä me olemme perineet
rikkautemme. Edelliset esi-isämme olivat ritarillisia tuhlareita,
joiden mielestä hyvä sotaratsu, terävä miekka ja mainehikas nimi olivat
ainoat jonkinarvoiset aarteet. Kun vihdoin Sigismund Littow kaatui
Klissowin luona ja jätti kolmivuotiaan poikansa isättömäksi ja
äidittömäksi, oli reduktsionin ja kohta sitä seuranneen isonvihan
melskeiden päätyttyä kaikista tiluksistamme jäljellä ainoastaan
muutamia vanhoja kannuksia, muutamia ruostuneita sotapukuja ja
kantaisämme leveä liettualainen sapeli, joka riippuu vielä tuolla
viheriän kamarin seinällä.
-- Puhukaamme noista loistavista muistoista, isä! Miten minä
rakastankaan noita ritariuroita, jotka eivät mitään aarteita pitäneet
niin kallisarvoisina kuin kunniaa eivätkä mitään arvonimeä parempana
omaa tahraamatonta nimeään! Niin, te olette oikeassa, ei kukaan meistä
saa unohtaa, mitä olemme velkaa Littowin nimelle.
-- Kukaan oikea Littow ei ole sitä vielä unohtanut, lapsukaiseni. Minä
mainitsin äsken siitä onnettomasta tapauksesta, joka siirsi sukumme
Puolasta tänne pohjolaan. Sigismund kuninkaalla oli satulaseppä, joka
oli erinomaisesta taitavuudestaan kuuluisa ja siksi myös kuninkaan
suosiossa, kuningas näet piti paljon mukavuudesta, yksinpä hevosen
selässä istuessaankin. Tuolla satulasepällä oli poika, joka meni
sotapalvelukseen ja koetti kaikin tavoin urhoollisuudellaan poistaa
alhaisen syntyperänsä muistoa. Onnettomuudeksi hän joutui ollessaan
palveluksessa kuningattaren henkivartijaväessä usein kauniin Katarina
Szistovon seuraan, joka oli silloin kuningattaren hovineitinä, ja
molemmat nuoret rakastuivat tulisesti toisiinsa. Kuningatar, pitäen
nuorukaista arvossa, hyväksyi nuorten rakkauden ja sai puolisonsa
suostumaan satulasepän pojan ritariksilyömiseen, jonka jälkeen tämän
tavanmukaisesti pyysi Katarinaa vaimokseen. Mutta tytön isä, Bogislaus
Jagiel Szistovo, sydäntyi niin tuosta sopimattomasta tarjouksesta, että
hän heti paikalla tempasi miekkansa ja iski halki halpasukuisen
nuorukaisen pään. Lisäksi kerrotaan hänen panettaneen tyttärensä
luostariin, missä tämä kuoli lyhyen ajan kuluttua. Tuo tapaus, jota
eivät kuningas eikä kuningatar voineet antaa Bogislaulle anteeksi,
pakotti sukumme muuttamaan Ruotsiin.
Anna oli vaiti, mutta heleä puna kohosi hänen hienoille poskilleen.
Eversti huomasi sen.
-- Älä tule murheelliseksi tuon neitosen kohtalosta, ihana Annaseni,
sanoi hän ystävällisesti. Ajat muuttuvat, seitsemän sukupolvea on
meidän ja tuon, myönnän sen kyllä, vähän raakamaisen tapauksen välillä.
Meidän päivinämme ei enää halkaista nuorten huimapäiden päitä; nyt
noudatetaan sovinnaisuutta halvimmankin suhteen, ja ainoa vaara, jonka
alaiseksi satulaseppä nyt saattaisi sellaisessa tilassa joutua, olisi
se, että hänelle kohteliaasti näytettäisiin ovea hänen saatuaan
rukkaset isältä ja kenties huokauksen tyttäreltä. Mutta ... olemme
unohtaneet muistiinpanot. On jo myöhä; saatamme jatkaa huomisiltana.
Hyvää yötä.
Anna neiti suuteli isänsä kättä, herätti sisarensa ja meni
miettiväisenä ja ääneti huoneeseensa vanhan Linnaisten kartanon
yläkertaan.