Onko Suomessa ylimyskuntaa? kysyi hiljakkoin eräs noita käytännöllisiä
miehiä, jotka periaatteen kannalta eivät hyväksy minkäänlaisia
ennakkoluuloja eivätkä siis myöskään syntyperäennakkoluuloja.
Jos ylimyskunnalla tarkoitetaan sitä, mitä sillä vielä jokin miespolvi
sitten tarkoitettiin -- tarkoin yhteen liittynyttä vanhaa loistonimistä
aatelistoa, joka oli kaikkia säätyjä sivistyneempi, jolla oli melkoiset
tilukset, yksinomainen oikeus päästä valtion korkeimpiin virkoihin ja
muutenkin suuria etuoikeuksia -- silloin täytyy, Suomen ritarihuoneen
muurien ulkopuolella, kysyjän tavoin vastata kysymykseen kieltävästi.
Mutta jos sillä tarkoitetaan sellaisia henkilöitä, jotka suurine ja
vanhoine nimineen, arvonimineen ja aateliskirjoineen tai ilman niitä,
yhteiskunnallisen asemansa, vankan varallisuutensa, vaikutusvoimaisen
toimintansa, sivistyksensä, neronsa, etevyytensä ja ennen kaikkea
ylevän ajatuskantansa vuoksi ovat kutsutut johonkin tärkeään toimeen,
tuohon "parasten vaikutusvaltaan", jota kreikkalainen ylimyskuntaa
tarkoittava sana "aristokratia" oikeastaan merkitsee -- sanalla sanoen:
sellaista aatelistoa, jonka meidän aikamme tunnustaa ja johon
kuulumisen valistuneimmat syntyperäiset aateliset pitävät kunnianaan --
silloin muuttuu vastaus toisenlaiseksi, silloin on meidänkin maallamme
ylimyskuntansa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei mikään maa, jossa
on älykkyyttä ja kykyjä kaikilla aloilla, saata olla sellaista vailla.
_Sellainen_ ylimyskunta ei tarvitse mitään kunniakirjoja; se on ilman
muuta itseoikeutettu ja sen sukuperä on vanhempi kuin minkään muun: se
ulottuu aina yhteiskunnan alkuun asti.
Mutta jos tähän itseoikeutettuun ylemmyyteen, joka ulottuu kaikkiin
yhteiskuntakerroksiin, sattumalta yhtyy vielä vanha ja kunnioitettu
nimikin, joka sisältää muiston menneiden aikojen urotöistä, ja jos tuon
nimen omistaja on kartuttanut isien kunniaa omilla mainioilla töillään
isänmaan hyväksi sodassa ja rauhassa, silloin on anteeksiannettavaa,
jos hän hiukan pitääkin arvossa tuota nimeään, vaikkapa hänen
ylpeytensä joskus kärjistyisi ennakkoluuloksikin. Ajan tapoja hän ei
kuitenkaan voi rankaisematta rikkoa. Jos sukuperästä johtuva etuus, jos
nimen periminen olisi paljastaan tyhjä harhaluulo, kuten esimerkiksi
arvot, arvonimet, kunniamerkit tai muut ihmisten turhamaisuuden
keppihevoset, niin ei sitä harhaluuloa tavattaisi, kuten nyt on laita,
kaikkina aikoina ja kaikissa kansanluokissa. Halvinkin mökkiläinen on
ylpeä siitä, että hän on kunniallisen miehen poika, ja lehtolapsi
häpeää puutettaan, johon hän ei ole syypää, sitä, ettei hän elämän
mukana ole saanut periä nimeä. Sukuylpeys on silloinkin, kun sitä
täytyy ennakkoluuloksi nimittää, jalompi kuin pöyhkeilevä rahaylpeys,
virkavaltainen kopeus tai moni muu onnettaren oikullisista antimista
ylvästeleminen.
Tämän kertomuksen aikana, 1830-luvun lopulla, istui eversti, paroni
Kaarle Sigismund Littow eräänä syysiltana työhuoneessaan Etelä-Suomessa
sijaitsevalla Linnaisten säteritilalla -- tai Linnaisten kartanossa,
kuten sitä tavallisesti nimitettiin -- molempien tyttäriensä, Anna ja
Ringa Littowin seurassa. Perhe oli äsken juonut teetä suuressa, hiukan
aution näköisessä ruokasalissa ja sitten siirtynyt takaisin
lämpimämpään ja hupaisempaan työhuoneeseen, viettääkseen tuntikautisen
lukemalla ääneen jotakin, kuten oli tapana Linnaisissa silloin, kun ei
kukaan vieras ollut suvainnut tehdä sinne puolen penikulman mutkaa
valtamaantieltä.
Pöydällä paloi korkeajalustainen lamppu, jonka himmeäksi tahkotun
lasikuvun peitti viheriä varjostin, sillä everstin silmät olivat tällä
kertaa kipeät; sepä olikin hänen ainoa sairautensa, vaikka hän
äskettäin oli täyttänyt kuudennenkymmenennen ikävuotensa. Valo loisti
lampusta alas käsinkirjoitetulle kirjalle, jota Anna neiti luki ääneen
isälleen ja sisarelleen, mutta muuten oli huoneessa puolihämärä.
Läsnäolijoiden kasvonpiirteitä oli sentähden helpompi aavistaa kuin
selvästi erottaa. Huoneen yksinkertainen kalustus osoitti, ettei siellä
näytty hyväksyvän sitä komeutta, jota maalla asuvat mahtajat
tavallisesti tuhlaten käyttivät vierashuoneiksi määrätyn kartanon osan
koristamiseen. Everstin hieman jäykkä ryhti, hänen kookas vartalonsa,
paljas päälakensa, vieläkin mustat viiksensä ja jonkinlainen lujuus
koko hänen olennossaan osoittivat hänen olevan noita eheitä henkilöitä,
joista ensi silmäyksellä voi sanoa: tuo mies on sellainen eikä
toisenlainen.
Omituinen surullinen ilme kuvastui hänen kauniista, säännöllisistä
kasvoistaan hänen istuessaan silmät umpeen painuneina korkeassa,
viheriällä loistenahalla päällystetyssä nojatuolissa. Miksei hän
tahtonut tai miksei hän rohjennut nauttia isäniloa ja avokatsein
silmäillä kahta viehättävää tytärtään, jotka jo kauan, hänen puolisonsa
kuolemasta saakka, olivat olleet hänen rakkaimpana katseltavanaan?
Nähdessään heidät ja tuntiessaan, miten suuresti hän heitä rakasti --
tuntiessaan olevansa syvästi kiitollinen siitä ilosta, jonka Jumala
heidän avullaan oli tarjonnut hänelle hänen lähenevän vanhuutensa
päiviksi -- hän häpesi keksiessään kapinallisessa sydämessään salaisen
nurinan: miksei kumpikaan heistä ollut poika? Paljon kauneutta, paljon
hyvyyttä, paljon runsasta siunausta oli suotu tälle huoneelle -- poikaa
vain ei! Ei ainoatakaan poikaa!
Eversti oli omaistensa tuttavallisessa piirissä rikkonut lääkärin
määräyksiä, joka oli häneltä hänen silmiensä tähden kokonaan kieltänyt
tupakoimisen. Hienon turkkilaisen tupakan keveitä, tuskin huomattavia
renkaita siinteli tuon tuostakin lampun valossa, kuitenkaan
muodostamatta sellaisia tupruavia savupilviä, joita runoilija sanoo
"sulottarien pakenevan". Eversti Littowin omituisuutena oli polttaa
paljon, mutta hienosti, ja sellaiset sauhuttavat herrat, etenkin
vänrikit ja ylioppilaat, jotka saattoivat vetämällä muutamia ahnaita
siemauksia hänen kauniista merenvahapiipuistaan myrkyttää kokonaisen
ilmakehän, saivat usein pitää hyvänänsä kyydin "kadettikamariin",
siellä -- kuten hänen oli tapana jotakuinkin suoraan sanoa --
mielinmäärin "toimiakseen nokikolareina".
Sinä hetkenä, jolloin kohotamme esiripun tuota perhekuvaa peittämästä,
istui Anna Littow, vanhempi tytär, niin lähellä lamppua, että
varjostimen viheriöittämä valo lankesi voimakkaana hänen mustille
hiuksilleen, hänen alaspäin luoduille, tummanruskeille silmilleen ja
hänen hienoille, älykkäille, kauniinsäännöllisille piirteilleen, jotka
nyt tuossa oudossa valaistuksessa näyttivät harvinaisen kalpeilta.
Ulkonäöstä päättäen ei hän saattanut olla kahtakymmentä vuotta
vanhempi, mutta jonkinlaisesta vakavuudesta, jonkinlaisesta ryhdin
ylhäisestä varmuudesta saattoi aavistaa hänessä olevan enemmän
seuraelämään tottumusta kuin teeskentelemätöntä luonnollisuutta,
enemmän aikaista elon surujen kokemista kuin ensi nuoruuden onnellista
huolettomuutta, jolle hetki on elämä.
Kauempana varjossa istui Ringa, nuorempi sisar, Annan täydellinen
vastakohta. Runeberg, Cygnaeus tai Stenbäck olisi, jos heistä joku
sattumalta olisi joutunut Linnaisiin ja nähnyt Ringa Littowin sisarensa
rinnalla, verrannut häntä auringonsäteeseen, joka välkehtii tumman,
kultareunaisen iltapilven reunalla -- niin valoisa, niin kevyt, niin
hetkellinen oli hän, tuo nuori ja hento olento, osaksi nukke, osaksi
keijukainen ja hädin tuskin kolmanneksi osaksi vapaasukuinen neiti,
joksi ankaran isän tahto, sisaren esimerkki ja geneveläinen
kotiopettajatar neiti Triste-Ruban olivat kasvattaneet hänet.
Musta villakoira jalopeuranharjoineen oli laskenut päänsä hänen
syliinsä ja katseli häntä viisailla, miettivillä silmillään. Nuori
Ringa milloin näpäytteli huvikseen hienoilla sormillaan koiran kuonoa,
milloin silitteli hyväillen sen villaista harjaa, milloin taas kuiskasi
salaperäisen käskyn sen pitkiin, riippuviin korviin, jolloin koira,
iloiten siitä, että sai näyttää palvelemis-intoaan, oli hyppäyksellä
toisessa päässä huonetta noutamassa ompelukoria tai nenäliinaa, ja
sitten asettui taas entiseen kadehdittavaan paikkaansa, kunnes jotkin
uudet ilveet häiritsivät sen lepoa. Lukemista Ringa näytti seuraavan
jokseenkin epäiltävän tarkasti.
-- Aja nyt toki koira pois! huudahti Anna kärsimättömästi, kun häntä
häiritsi villakoiran juokseminen vähäväliä ruudukkaalla matolla. -- Ja
jos sinun on mahdotonta pysyä vähän aikaa hiljaa, niin sallii isä ehkä
sinun mennä ma bonne'n, opettajattaren luo.
Eversti ei kuullut häntä. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa.
-- _Couche_, hiljaa, Mefisto! kuiskasi Ringa neiti, kasvoilla ilme,
joka oli olevinaan totinen. Ja Mefisto ryömi tottelevasti hänen
tuolinsa alle.
Anna neiti vaikeni hetkeksi.
-- Sallitteko minun jatkaa, isä? kysyi hän vähän ääntään koroittaen.
-- Mihin jäimmekään? kysyi eversti silmiään avaamatta.
-- Siihen paikkaan isoisäni muistiinpanoissa, jossa hän puhuu
_von_-liitteen poistamisesta nimemme edestä.
-- Aivan niin, virkkoi eversti jälleen. Isä-vainajallani oli
soitannollinen korva ja terävä arvostelukyky. Kun hän sai Kustaa
III:lta vapaaherran arvon, tuntui hänestä kankealta ja epäsointuiselta
nimittää itseään paroni _von_ Littowiksi, etenkin kun tuo _von_
itsessään on typerää, ellei se merkitse jonkin vapaatilan
omistamisoikeutta. Ja siinä olen minä aivan samaa mieltä kuin hänkin.
Täytyy olla järkeä niin nimessä kuin ihmisissäkin. _Von Littow_, ah,
sehän on pelkkää tyhjää helinää! Mutta _Linnaisten Littow_, se on
jotakin. Ja sentähden isävainajani pyysi kuninkaalta luvan saada
muodostella nimeään.
-- Minä luulin kuitenkin, -- muistutti Anna neiti -- että isäni
kunnioitus vanhaa nimeämme ja esi-isäimme muistoa kohtaan...
-- _Mais si, ma chère_, joutavia rakkahani! Oletko ottanut
huomioon kaikki nimessämme aikojen kuluessa tapahtuneet muutokset?
En puhu pakanallisista esi-isistämme, jotka polvi polvelta olivat
liettualaisruhtinasten henkivartijain päällikköinä. Kristitty
esi-isämme antoi kastaa itsensä yhdessä suuriruhtinas Jagielin kanssa,
jota munkit nimittivät Jagelloksi, ja otti hänestä Jagiel-nimen,
lisäämällä siihen kuitenkin tilansa nimen Szistovo, joka tila oli noin
sata virstaa nykyisestä Vilnasta. Siis _Jagiel Szistovosta_, ja se nimi
ja arvo oli esi-isillämme kuudessa sotaisessa polvessa aina siihen
Jagieliin saakka, joka seurasi Sigismund kuningasta Ruotsiin ja jonka
hän nimitti puolalaisen ratsuväkensä päälliköksi. Siihen aikaan
ruotsalaiset alkoivat nimittää meitä ensimmäisen isänmaamme mukaan,
joten nimenämme oli milloin _Lithou_, milloin _Lithau_, milloin
_Lithow_ ja latinaksi _Lithauensis_ ja _Lithovius_. Niistä saattaa
vielä Lithovius- ja Lithau-nimiä olla joillakuilla Suomen
pappisperheillä, vaikka ne tietysti eivät ole missään tunnetuissa tai
tunnustetuissa sukulaisuussuhteissa meihin.
-- Näin viime talvena Helsingissä erään Lithau nimisen nuoren miehen,
huomautti Anna neiti välinpitämättömyyttä teeskennellen. Ringa neiti
nyökäytti hänelle ivallisesti puolihämystä.
-- Mutta -- jatkoi eversti -- sukumme joutui riitaan Sigismundin kanssa
ja meni Kustaa II:n Aadolfin palvelukseen sillä ehdolla, ettei sen
tarvitsisi taistella Puolaa vastaan. Siitä alkaen oli meillä viidessä
kunniakkaassa miespolvessa nimenä _Littow_, jonka nimisinä juurruimme
tänne Suomeen ja liityimme naimisten tietä vanhaan kotimaiseen
aatelistoon. Mutta minun herra isoisävainajani Jaakko Littow, joka oli
kummallinen ja jota hävetti Lithoviusten, Lithauein ja Littowien
välillä oleva nimisukulaisuus, otti nimekseen _von Littow_
koroittaakseen ylhäisyyttämme. Se nimi oli sitten isävainajallanikin
siihen asti, kun hän sai kunnian piirtää vaakunaansa vapaaherran
kruunun. Mutta arvostele itse, voiko _yksi_ houkkamaisuus olla saman
arvoinen kuin kuuden miespolven loistava nimi.
-- Ei suinkaan. Olette aivan oikeassa, isä. Hän lienee ollut hyvin
eriskummallinen, tuo teidän isoisänne? Hänhän se rakensi tämän meidän
nykyisen kartanomme?
-- Niin, taivas sen tietää ja Helsingin rakennustoimisto. Monta vuotta
olen minä turhaan pyytänyt tänne arkkitehtiä, voidakseni edes jossakin
määrin saada muuttumaan inhimillisten mukavuusvaatimusten mukaiseksi
tämän isoisäni harvinaisen nerontuotteen, neron, joka mitä
suunnattomimmalla honkien ja tiilien tuhlailulla on saanut aikaan
hirviömäisimmän ja hankalimman huonejoukkion, mitä minkään
rakennusmestarin mielikuvitus konsanaan on kyennyt muuraamaan kokoon.
Osaksi puuta, osaksi kiveä, puoleksi linna, puoleksi sauna, puoleksi
luostari ja puoleksi huvihuone -- sellainen on muutamin sanoin nykyinen
Linnaisten kartano! Mutta Jumalan avulla se on muuttuva toisenlaiseksi.
Viime postissa sain kirjeen, jossa minulle ilmoitetaan, että pyytämäni
arkkitehti on kiireimmiten saapuva.
-- Tässä, isä, muutamia latinalaisia säkeitä, joita ette vielä ole
selittänyt minulle! huudahti Anna neiti yhä vielä selaillen isoisän
muistiinpanoja.
Eversti hymyili.
-- Merkityksetöntä turhanpäiväisyyttä. Vanha ennustus, jonka määräaika
on jo kauan sitten loppunut, vaikka sen toteutumisesta ei ole tullut
mitään. Eipä se muuten munkkilaverrusta olisikaan! Kerrotaan näet
kantaisämme Jagielin palkaksi innostaan kristinuskon levittämisessä
pakanallisten liettualaisten maahan ja jonkinlaiseksi korvaukseksi
niistä monista villatakeista, jotka hän oli hyvän asian edistämiseksi
jaellut äsken kastetuille, saaneen Varsovan piispalta luvan pyytää
itselleen jotakin armonosoitusta sikäläisen Pyhän Katarinan kirkon
ihmeitä tekevältä neitsyt Marian kuvalta. Vähän arveltuaan oli Jagiel
silloin toivonut itselleen sitä armoa, että hänen sukunsa eläisi
loistoisana ja mainehikkaana aikojen loppuun. Mutta se oli pahoittanut
madonnaa, joka olisi mieluummin suonut kantaisämme pyytävän itselleen
ja omaisilleen autuuden kunniakruunua. Sentähden ilmoitti hän erään
innoitetun munkin välityksellä kantaisällemme seuraavan ennustuksen:
_Do tibi dona illustria, do per saecula prolem.
Vana, insane, cupis; precibus cedo tuis.
Bis tibi sex acie validas confundo sagittas;
decimi sed tertii cave, Szistove, acum!_
Jonka minä kääntäisin jokseenkin tähän tapaan:
Loistavat lahjat ma suon: sukus kulkee aikojen kautta.
Mieletön pyyntösi on; hullu, ma täytän sen.
Nuolt' terävää kakstoista ma niin valan sulle;
Neulaa kolmannentoist', oi varo, Szistovo, vain!