Edellä kerrottu selvenee, jos lukija suvaitsee katsoa, mitä muutama
tunti sitä ennen tapahtui. Tieto kuninkaan kohdakkoin tapahtuvasta
lähdöstä oli iskenyt kuin salama Anjalanmiesten leiriin. Siellä ei
päästy yksimielisyyteen; toinen esitti kerrassaan ratkaisevia keinoja,
toinen sovittavia toimenpiteitä, ja neuvottelu päättyi siihen, että
Hästesko, rohkein kaikista, pysyi jo ennen tekemässään tarjouksessa,
että hän rykmenttinsä avulla vangitsisi kuninkaan. Mutta Hästeskolla
oli monta salaista kadehtijaa; ei myöskään luultu voitavan luottaa
turkulaisiin, jos he vain saavat nähdä "Kustaan punaisen kengänkoron",
ja sentähden otti Detlof Croneld, Sprengtportenin paras oppilas,
koettaakseen kourallisella luotettavaa väkeä äkkihyökkäystä. Kuninkaan
tiedettiin näet silloin viettävän aina yönsä Amfionilla, joka oli
ankkurissa virran suulla vähän matkaa eteläänpäin Kymenkartanosta.
Päästäkseen laivalle täytyi hänen niinä jo pimeinä iltoina kulkea ensin
matka maantietä ja sitten loppu veneellä. Aiottiin siis pimeyden ja
yllätyksen avulla siepata hänet silloin, kun hän oli astumaisillaan
veneeseen. Ei oltu vielä yksimielisiä siitä, mihin hänet sitten
vietäisiin, rajanko taakse vai jonkun Anjalanmiehen maatilalle; pääasia
oli saada hänet pois armeijan turvista ja kansan suuresti pelätyn
uskollisuuden ulottuvilta.
Tuota tehtävää varten lähti kapteeni Detlof salaa ja kiertoteitä
väkinensä Kymenkartanon tienoille, mukanaan emintimänsä, joka luotti
enemmän viekkauteen kuin onneen ja senvuoksi oli miettinyt tuuman
"hauskuttaa" kuningasta, kunnes ehdittiin ryhtyä tarpeellisiin toimiin
hänen lähtönsä estämiseksi tavalla tai toisella.
Niin vähäpätöisestä henkilöstä kuin pikku kersantista ei pidetty
mitään lukua. Kapteeni Detlof katsoi sen riittävän, että hän käski
sinä päivänä vartioivan upseerin pitää häntä tarkoin silmällä
sairashuoneessa, uhaten toimittaa Lennartin arestiin tai ehkä virassa
alennetuksi, jos hän koettaisi karata.
Kapteeni Detlof ei tuntenut kyllin pientä veljeään Lennartia eikä hänen
viimeisiä seikkailujaan, kun hän varmasti luotti siihen, että hänen
käskyjänsä toteltaisiin. Kun Lennart oli ollut sairashuoneessa päivän
-- joka olikin hänelle välttämätöntä, jotta hänen haavasta vielä heikot
voimansa hiukan virkistyisivät -- sai hän jo vartioivan aliupseerin
puolelleen. Seuraavana päivänä hän sai luvan mennä sairaalasta ja
illalla oli hän jo Kymenkartanossa.
Lennart aikoi mennä suoraa päätä kuninkaan luo, mutta se ei ollut
niinkään helppo tehtävä. Hänen majesteetillaan oli tärkeämpiä tehtäviä
kuin kuunnella, mitä pienellä kersantilla saattoi olla hänelle
sanomista, ja virkaatekevä ajutantti käski Lennartin tylysti pois. Töin
tuskin onnistui hänen päästä paroni Armfeltin puheille, joka tunsi
hänet Tavastilan kahakasta asti.
-- Pian asiasi, minulla on kiire! kuului Armfeltin lyhyt tervehdys. --
Haluatko ylennystä vai lahjapalkkiota?
Nuorukainen punastui. Aina tuo sama palkinnon ajatus, ikäänkuin ei
uskollinen sydän, ikäänkuin ei Armfelt itse olisi kyennyt ilman sitä
uhrautumaan velvollisuutensa tähden.
Lennart teki muutamin sanoin, tarkoin ja varmasti selkoa siitä, mitä
hän tiesi tai aavisti liittolaisten tuumista itse kuninkaan
vangitsemiseksi, kuitenkaan mainitsematta mitään nimiä.
Armfelt kävi tarkkaavaksi. Hän oli itse epäillyt tuontapaista tuumaa.
Valitettavasti ei voitu luottaa edes kuningasta lähinnä oleviin
päällikköihin. Mutta eversti Hamilton oli äsken tullut elfsborgilaisine
rykmentteineen päämajaan. Heti paikalla oli Armfeltin vastatuuma
valmis. Hamiltoniin voitiin luottaa; hänen tuli siis vartioida rantaa
venelaiturin luona.
Alkoi pimetä, sataa ja tuulla. Lennart meni etsimään suojaa tuvasta,
joka oli täynnä sotamiehiä eikä loitolla kuninkaan hevostallina
käytetystä rakennuksesta. Kulkiessaan tallin ohi tapasi hän kömpelön
olennon seisomassa nurkan luona välittämättä vähääkään virtanaan
vuotavasta sateesta. Päästyään kerran epäilemisen vauhtiin tarttui hän
miehen kaulukseen ja kysyi, miksi hän hiiviskeli ympäri pimeässä.
-- No, no, kersantti! vastasi tuttu ääni melkein kuin rasvaamaton ovi.
Mies oli korpraali Turkki.
-- Mitä täällä teet? kysyi Lennart.
-- Minä aion koetella, onko hänellä vielä kaula eheänä. Hän on täällä,
minä näin hänet; mutta jos kukko saa ketun kiinni juoksemalla, tulee
sinä vuonna kaksi kesää.
-- Ahaa, olet Tupakka-Matin jäljillä? Odotas, silloinpa autamme
toisiamme, sillä kilpajuoksuun hänen kanssaan, kuulepas hyvä Turkki, on
sinulla liian kankeat juoksukapulat.
Kersantti ja korpraali tekivät sitten sotasuunnitelmansa ja asettuivat
kumpikin nurkkaansa, selkä seinää vasten. Kauan kesti, ennenkuin heidän
toivonsa täyttyi. Sade ja myrsky pieksi heidän kasvojansa, kuume
värisytti Lennartia, mutta hän seisoi liikahtamatta paikallaan.
Viimein tuli mies hyvin varovasti hiipien rannasta päin ja aikoi mennä
tiedustelemaan tallin luo, mutta silloin tunsi hän olevansa aivan
pääsemättömissä kiinni. Mies oli Tupakka-Matti.
-- Tunnusta lyhyesti, äläkä laske tavallisia valheitasi! kuiskasi
Lennart vetäen paremmaksi vakuudeksi säilänsä, joka hänellä aina oli
valmiina, ja kosketti hiljaa kärjellä roiston rintaa.
Tupakka-Matti hämmentyi pahanpäiväisesti. Koetettuaan ensin
turhaan luikerrella tiehensä hän tunnusti aikoneensa tiedustella
tallin tienoilla ja ilmoitti, mitä hän tiesi väijytyksestä ja
kalastajamökistä. Luultavasti hän arveli, ettei Lennart voisi saattaa
pulaan hänen laistaan miestä, joka tiesi niin vaarallisia asioita hänen
veljestään Detlofista ja Rautasaaren armollisesta rouvastakin. Mutta
siinä Tupakka-Matti pettyi. Tuskin Lennart ehti saada siitä tiedon, kun
hän antoi Turkin huoleksi raahustaa vangin päävartioon ja riensi itse
takaisin paroni Armfeltin luo hankkimaan lupaa kalastajamökin
piirittämiseen.
Loppu on tuttua. Kertomatta on enää vain, mitä tapahtui tuon
odottamattoman ja väkivaltaisen kohtauksen jälkeen, josta puhuttiin
edellisen luvun lopulla.
Kuninkaalle, joka oli tavallista kauemmin viipynyt kirjoittamassa
kirjettä Kaarle herttualle, ilmoitettiin vasta vankien ja
haavoitettujen tullessa, mikä vaara olisi uhannut häntä, jos hän
varomattomasti, tavallisen mitättömän pienen seurueensa saattamana
olisi lähtenyt Amfionille. Hän käski heti tuoda päävangit eteensä.
-- Mitä, rouvaseni -- sanoi hän majuritar Croneldille -- onko teidän
kohteliaisuutenne todellakin ulottunut niin pitkälle, että olette
aikonut kutsua minut uudelleen vieraisiin lempeän serkkuni luo?
-- Sire -- vastasi vangittu nainen säikkymättömän rohkeasti, mikä aina
auttoi hänen sukkelaa päätään -- te olette siksi ritarillinen, ettette
voi olla suomatta keisarinnalle kunniaa uudelleen nähdä teitä, joko
armeijan etunenässä, kuten ennen lieneekin ollut aikomuksenne, tai
kuten nyt aiottiin, uskollisten alamaistenne rauhallisessa
turvasaatossa.
-- Minä kiitän teitä, rouvaseni, siitä huomaavaisuudesta -- jatkoi
kuningas -- ja olen osaava antaa sille sen täyden arvon. Ellette
toistaiseksi olisi estetty viemästä terveisiäni hallitsijattarellenne,
niin pyytäisin teitä vakuuttamaan hänelle, että lykkäys ei merkitse
unohtamista ja etten suinkaan ole menettänyt toivoani vielä kerran
saada onnea nähdä hänen pääkaupunkinsa, vaikkapa hän itse sattuisikin
sillä kertaa olemaan uudella retkellä Krimiin. Mitä teihin tulee,
kapteeni Croneld, ei minusta ole aivan odottamatonta, että näen niin
mainion Sprengtportenin oppilaan tekevän välimatkojen mittauksia
päämajani läheisyydessä; mutta isänne ja veljenne tähden, herraseni,
olisin mieluummin suonut teidän valinneen toisen paikan kekseliäille
leikkikahakoillenne. Ja jotta saisitte aikaa antautua kokonaan omiin
tutkimuksiinne, jotka niin suuresti kiinnittävät mieltänne, saatte
toistaiseksi seurata äitipuoltanne Viaporiin.
-- Minä kiitän teitä, sire, vastasi haavoitettu kapteeni yhtä ylpeästi.
-- Minä käytän hyväkseni armollista lupaanne, mutta luulen, että
Viapori on liian ahdas kaikille niille, joille teidän majesteetillanne
on syytä suoda sama lupa, sillä minun tutkimukseni, jotka ennemmin
koskevat isänmaata kuin päämajaa, kiinnittävät pahaksi onneksi yhtä
paljon koko armeijan ja valtakunnan kaikkien ajattelevien miesten
mieltä.
-- Vaiti, herraseni, älkää herjatko armeijaa, jonka lippuja olette
häväissyt, huudahti kuningas suuttuneena. Mutta eihän täällä näy
kersantti Croneldia. Minulle kerrottiin, että pieni sanansaattajani
taaskin on tehnyt noille herroille kepposen ja ansainnut kuninkaansa
kiitollisuuden.
-- Hän on haavoittunut, teidän majesteettinne.
-- Eihän toki vaarallisesti, toivoakseni. Tuokaa hänet tänne, jos se
vain on mahdollista.
Ajutantti meni ja palasi ilmoittaen, että kersantti on alakerrassa ja
että välskäri epäilee hänen toipumistaan, koska luoti on lävistänyt
oikean keuhkon.
-- Hyvä Jumala, mitä sanotte? huudahti kuningas pelästyen. Lähettäkää
hänen luokseen heti lääkärini!... _Attendez_, odottakaas, minä lähden
itse alas. Ei, ei, se poika täytyy meidän saada pitää hinnasta mistä
hyvänsä... Minä en tunne ketään hänen ikäistään, joka olisi niin
harvinainen sekä pään että sydämen puolesta. Stedingk kirjoittaa
minulle, että se poika vielä kerran johdattaa armeijoja. Tulkaa, hyvät
herrat, tulkaa...
Ja kuningas kiiruhti levottomana alas portaita ja astui alasaliin,
vangit ja suurin osa seuruetta mukanaan.
-- Miten on laitasi, poikaseni? kysyi hän kalpealta nuorukaiselta,
jolta melkein viimeiset veripisarat olivat juosseet jo ennestään
tyhjistä suonista; hän virui sohvalla.
-- Hyvin, teidän majesteettinne, hyvin! vastasi poika aivan samoin kuin
hän vähän kolmatta viikkoa sitten oli Korkeakoskella vastannut
samanlaiseen kysymykseen, huulilla nyt vain paljon väsyneempi hymy.
-- Rohkeutta, rakas Croneld! Rohkeutta vain! Muistatko, mitä sanoin
sinulle kasakan keihäästä: ei kunnon mies kuole sellaisista naarmuista!
Ja näetkö, sinä elät vielä! Eikö niin, tohtori, vielähän hän jää eloon?
Ennen menettäisin kokonaisen komppanian.
-- Saattaisi olla mahdollista, että keuhko vielä tulisi ennalleen,
vastasi lääkäri; mutta ihminen ei voi elää ilman verta, ja tällä
pojalla on sitä tuskin niin paljon jäljellä kuin kissa tarvitsee.
-- Hyvä Jumala, niin, jok'ainoan pisaran on hän vuodattanut minun
tähteni! sanoi kuningas hyvin liikutettuna. -- Jos kuolet minun
tähteni, Croneld, niin tiedät kuitenkin, etten ole vuodattanut yhtään
tämän kaltaista kyyneltä siitä asti, kun seisoin poikani, Smålannin
herttuan kuolinvuoteen ääressä.
Nuorukainen nosti päänsä ja loi häneen sanomattoman kiitollisen
katseen, mutta ei vastannut mitään.
-- Sano, rakas poika, miten voisin vielä tuottaa sinulle jonkin ilon?
Sinä olet kieltäytynyt ottamasta vastaan mitään palkintoa, mutta pyydä
kuitenkin jotakin muille, ellet itsellesi!
-- Armoa veljelleni ... armoa äitipuolelleni ... vähän apua vanhalle
isälleni!... Ja armoa Otavan Sivertille ... hänen tyttärensä tähden!
sammalsi Lennart.
-- Kaikkeen on suostuttu! vastasi kuningas. Rouva Croneld ... kapteeni
Croneld... Te saatte vapaasti lähteä mihin tahdotte.
Kapteeni Detlof löi otsaansa. Silloin vasta juolahti hänen mieleensä,
että hänen luotinsa...
-- Toivotko vielä mitään? kysyi kuningas nähdessään Lennartin vetävän
povestaan keltaisen, veren tahraaman hansikkaan.
-- Tämä hansikas ... ei mitään mahdollista anomusta kielletä, jatkoi
nuorukainen sammuvalla äänellä ja kohotti kallista panttiaan.
-- Niin, niin, sanoi kuningas.
-- Teidän majesteettinne ... älkää epäilkö koskaan ... Suomen
kunniantuntoa!
-- Ja mitenkä voisin minä sitä epäillä, kun on silmieni edessä
tällainen todistus! vastasi kuningas, samalla kuin hän lämpimästi
puristi Lennartin valkoista kättä. -- Hyvin sanottu, poika; minä
lunastan lupaukseni, minä lupaan, mitä pyydät, ja ken Anjalan ajoilla
on saanut kuninkaansa suostumaan _sellaiseen_ pyyntöön -- hän, hyvät
herrat, ei ole elänyt eikä kuollut turhaan.
-- Ah, muistuu mieleeni jotakin -- virkkoi kuningas, ollen jo
lähtemäisillään huoneesta -- onko täällä ketään, joka luulee tämän
pojan _myyneen_ velvollisuutensa?
Niitä sanoja ei käsitetty; ainoastaan kuninkaallinen sydän saattoi
sellaisena hetkenä ymmärtää niiden tarkoituksen. Kun ei kukaan
vastannut, jatkoi Kustaa kuningas:
-- Hyvä, koska ei enää mikään tahra voi häväistä rehellisen sydämen
toiminnan vaikuttimia, niin nimitämme me tässä teidän läsnäollessanne,
hyvät herrat, kersantti Croneldin vänrikiksi -- vänrikki Croneldin
aliluutnantiksi -- ja luutnantti Croneldin kapteeniksi hänen veljensä
sijaan, joka täten saa armollisen eron palveluksestamme. Me käskemme,
että kapteeni Lennart Croneld kirjoitetaan sen arvoisena luetteloihin.
Ja jos kadotamme hänet...
Kuningas keskeytti puheensa hetkiseksi, katsahti nuorukaisen
marmorinvalkeihin, kauniisiin, liikkumattomiin kasvoihin ja jatkoi:
-- Jos _olemme kadottaneet_ hänet, on hän, niinkuin säännöt määräävät
kapteenin arvosta, saava sotilaallisen kunnioituksen hautajaisissaan.